Miksi niin monet ovat nälkäisiä
”JOKA päivä lähes kaksi miljardia ihmistä herää maailmaan, missä heidän elämäänsä hallitsee yksi ainoa halu . . . saada ruokaa”, huomauttaa L. R. Brown Yhdysvaltain kehitysasiain neuvostosta. Miljoonat ihmiset tarvitsevat enemmän tai parempaa ruokaa. Onko maa tämän ihmisen kärsimän puutteen aiheuttaja?
Ei, sillä maa näyttää kykenevän elättämään useampia miljardeja ihmisiä kuin nykyiset asukkaansa 3,7 miljardia ihmistä. Jotkut asiantuntijat sanovat, että on olemassa kaksi kertaa niin paljon viljelyskelpoista maata kuin viime vuosikymmeninä on ollut käytössä.
Ennalta aavistamattomat sääolosuhteet pahentavat ravintopulaa
Yksi huomattava tekijä, joka suuresti rajoittaa erinomaisestakin maaperästä saatavan sadon määrää, on sää. ”Sään oikuille ei ole vielä löydetty mitään ratkaisua”, sanottiin Newsweek-lehdessä olleessa artikkelissa.
Aasian ja Afrikan nälänhätä johtuu suuressa määrin kuivuudesta. Vuoden 1972 monsuunisateet olivat liian niukat tai myöhäiset, jotta niistä olisi ollut hyötyä Intian kesäsadolle. Bangladeshissa tuli kasvukuukausina sadetta 40 prosenttia normaalia vähemmän. Epävakainen sää aiheutti paljon vahinkoa myös Filippiinien tuotannolle. Maan pohjoisosissa vuosisadan pahimmat tulvat hävittivät riisisadon, kun taas eteläosissa kuivuus pienensi satoja.
Toisaalta Neuvostoliiton viljantuotanto on kahtena viime vuotena kokenut pahoja takaiskuja siksi, että lunta on satanut talvella vain ohuelti, jolloin pakkanen on päässyt vahingoittamaan oraita. Kiinalainen uutistoimisto Hsinhua sanoo, että eivät vain kuivuus, tulvat ja halla vaan myös rajut tuulet, rakeet ja hyönteiset ovat tuhonneet suuren osan Kiinan sadosta. Maailman nykyisen ravintokriisin tulisi olla ihmiselle realistinen muistutin hänen heikkoudestaan luonnonvoimien edessä.
Sään epävakaisuus on suuressa määrin tehnyt tyhjäksi ”vihreän vallankumouksen” vaikutukset. Pelätään kuitenkin, että ”vihreän vallankumouksen” niukka menestys saattaa pienentyä entisestään. Miten niin?
Syynä on se, että laiho joutuu alttiiksi jollekin tuhoisalle kasvisairaudelle, kun laajoilla alueilla kasvatetaan vain yhtä viljalajia. Samaten hyönteiset, jotka käyttävät ravinnokseen jotakin tiettyä viljalajiketta, saattavat hävittää koko sadon. Itse asiassa erään pakistanilaisen kaskun mukaan ’uusi ihmevehnä on synnyttänyt uuden ihmeheinäsirkan’!
Teknologia ei onnistu poistamaan ravinnonpuutetta
Vaikka ihminen ei pysty hallitsemaan luonnonvoimia, niin eikö teknologiasta ole apua? Teknologian avulla on kehitetty arvokkaita menetelmiä ja laitteita; mutta se on myös suuresti pahentanut nykyistä ravinnonpuutetta. Laajenevat kaupungit nielaisevat paljon hyvää viljelysmaata. Teollisuussaasteet ja kaupallisten lannoitteiden väärä käyttö ovat suuresti vähentäneet lukemattomien hehtaarien satoisuutta.
Lisäksi maataloudellinen tutkimustyö keskittyy nykyään suuressa määrin myyntiin tarkoitettujen viljelykasvien satoisuuden parantamiseen ja unohtaa köyhien maiden varsinaiset ravintokasvit. BioScience-aikakauslehdessä ilmestyneessä kirjoituksessa osoitettiin, että maailman ravinto-ongelma koskee suuressa määrin tropiikkia. Suurin osa tieteellisestä tutkimuksesta kohdistuu kuitenkin lauhkean vyöhykkeen eikä trooppisten seutujen viljelykasveihin.
Nykyaikainen teknologia ei ole sen tähden ratkaissut ravinnonpuutteen kokonaisongelmaa. Jossakin suhteessa se on itse asiassa osaltaan pahentanut nykyistä kriisiä. Muut ihmisen aiheuttamat tekijät ovat samaten suuresti vaikeuttaneet ravinnonpuutetta.
Politiikka ja nälkä
Ihmisen poliittisia sotia – eikä luonnonvoimia – voidaan syyttää ravinnonpuutteesta, josta nyt kärsivät esimerkiksi Kambodža ja Bangladesh. Sota on tuhonnut maanviljelysjärjestelmät, siemenvilja- ja vesivarastot sekä vetojuhdat.
Seurauksena on ollut ravinnonpuutteen aiheuttamaa mellakointia ja ryöstelyä esimerkiksi Kambodžan pääkaupungissa Pnompenhissa. Siltoja vartioivat sotilaat ovat määränneet ”mustan pörssin veroja” kuorma-autoille, jotka kuljettavat elintarvikkeita tuohon kaupunkiin, mikä on kaksinkertaistanut ruoan hinnan; muualla Kambodžassa hinnat ovat kolminkertaistuneet.
Bangladeshissa ruokaa ei saada miinojen tai uponneiden laivojen tukkimiin satamiin; monet sillat ovat tuossa maassa edelleen käyttökelvottomia. Bangladeshiin viime lokakuussa lähetetyistä miljardin dollarin (3,7 miljardin markan) avustusvaroista käytettiin vain yksi kolmasosa ruokaan. Loput tarvittiin maan kuljetus- ja viestintäyhteyksien korjaamiseen.
Usein itse poliittinen järjestelmä turmelee yritykset nälänhädän voittamiseksi. Newsweek-lehti toteaa:
”Indonesiassa byrokraatit ovat ongelma. Tyypillisessä indonesialaisessa järjestelmässä nimeltä abs asal asal bapak senang (kunhan vain isä on onnellinen) maatalousviranomaiset sen lisäksi, että he jättivät ilmoittamatta tuotantotappioita koskevat huonot uutiset presidentti Suhartolle, eivät myöskään kartuttaneet hallituksen riisivarastoa.”
Bombayssa Intiassa ilmestyvä Economic and Political Weekly -lehti myöntää samaten:
”Kaava on nykyään kyllästyttävän tuttu; kohteliaat virkamiehet sanovat nuoremmille ministereille, mitä nämä haluavat kuulla, nuoremmat ministerit kertovat vanhemmille ministereille, mitä nämä haluavat kuulla, ja niin edelleen, kunnes ketju päättyy pääministeriin.”
Uskonto ja nälänhätä
Uskontokin on usein osasyyllinen ravinto-ongelmaan. Tarkastelehan yhtä esimerkkiä.
Nazrichawkin kylässä Biharin osavaltiossa Intiassa asuu 73 ihmistä. Sen maaperää pidetään ”hyvänä”. Lisäksi vuoden 1967 kuivuuden jälkeen sinne rakennettiin tehokas kastelujärjestelmä. Nykyään kastelujärjestelmää käyttävä dieselmoottoripumppu on kuitenkin ruosteen peitossa ja ihmiset kulkevat nälkäisinä! He voisivat silti kustantaa pumpun kuntoonpanon. Miksi pumppua ei sitten korjata? Natural History -lehti vastaa:
”Pulmana on se, että tarpeelliset hankkeet edellyttävät ryhmätyöskentelyä: härän käyttämää vesipyörää vähänkin monimutkaisempien suunnitelmien kehittäminen vaatii yksimielisyyttä sellaisissa kysymyksissä kuin vedenjakelu, rahoitus ja työ. Senkaltaiset yhteiset tarpeet harvoin kuitenkaan yhdistävät uskonnon, kastien ja politiikan jakamaa yhteisöä. . . . Kaikkialla valtiossa toimii suuri määrä pieniä, kastijakoon perustuvia poliittisia puolueita, ja niiden toiminta jakaa kyliä entistä pienempiin osiin. Sen sijaan että kylä olisi yhteisö, se hajoaa usein uskonnon, politiikan ja kastien pirstomiin vihamielisiin puolueisiin.” – Tammikuu 1973, s. 34, 35.
Niin, ihmiset nääntyvät nälkään, koska uskonto ja muut yhteiskunnalliset voimatekijät jakavat heidät! Mutta on toinenkin tapa, jolla jotkin uskonnot vaikeuttavat ravinto-ongelmaa.
Tietyt uskonnot eivät suosi pieniä perheitä; mutta mitä useampia lapsia syntyy, sitä useampia suita on ruokittavana. Pelkästään Intiassa on jo 550 miljoonaa ihmistä. Joka vuosi tuon maan väestö kasvaa 12–13 miljoonalla ihmisellä. Se vastaa Australian mantereen koko asukasmäärää! Intian hallitus näyttää vilpittömästi yrittäneen kehottaa väestöä rajoittamaan perheiden kokoa, vaikkakin menestys on ollut vähäistä – uskonnon tähden.
Seuraavassa on siitä osuva esimerkki: Äskeisten numerotietojen mukaan hindujen määrä lisääntyi viime vuosikymmenenä vain 24 prosenttia, kun taas muslimien määrä kasvoi 31 prosenttia. Mitä hindujen uskonnolliset johtajat tekivät kuullessaan tämän? Bombaylainen sanomalehtimies A. S. Abraham sanoo, että he ”eivät hukanneet aikaa vaan käyttivät näitä tilastoja tukemaan toistuvia vetoomuksiaan, joiden mukaan hindujen ei tulisi harjoittaa perhesuunnittelua pelosta, että he tulevat vähemmistöksi omassa maassaan. He jättivät yksinkertaisesti huomioon ottamatta sen, että hinduja on väestöstä 82 prosenttia, kun taas muslimeja on suunnilleen 12 prosenttia.” Sellaiset uskonnolliset johtajat tekevät suuressa määrin tyhjäksi hallituksen ponnistelut väestön lukumäärän sääntelemiseksi.
Lisäksi useimmat intialaiset mukautuvat auliisti uskonnollisten johtajiensa toiveisiin. Mistä se johtuu? Siitä, että lapset ovat heille eräänlaista varallisuutta. Esimerkiksi maanviljelijät panevat lapsensa ’paimentamaan vuohia’. Vanhemmat haluavat myös lapsia pitämään heistä huolta, kun he ovat vanhoja. Monet aasialaiset lapset kuolevat nuorina; niinpä vanhemmat päättelevät, että mitä useampia jälkeläisiä heillä on, sitä todennäköisempää on, että jotkut näistä elävät vanhempien vanhuuteen asti.
Itämaiset uskonnot eivät yksinään vastusta hallitusten syntyvyydensäännöstelyohjelmia. Myös kristikunnassa esiintyy ankaraa vastustusta.
Vuonna 1930 paavi Pius XI teki yhteenvedon virallisesta katolisesta asenteesta syntyvyyden säännöstelyyn kiertokirjeessään Casti Connubii. Hän sanoi useimpia syntyvyydensäännöstelymenetelmiä ”rikokseksi Jumalan ja luonnon lakia vastaan”, ja sanoi ”sellaiseen ryhtyvien syyllistyvän vakavaan syntiin”. Toiset paavit ovat hänen jälkeensä vahvistaneet tämän käsityksen.
Nykyinen paavi Paavali VI sanoi lokakuussa vuonna 1965 kuulijakunnalleen Yhdistyneissä Kansakunnissa, että ”keinotekoinen syntyvyyden säännöstely” on ”järjetöntä”. Sitten vuoden 1968 heinäkuussa hän päästi julkisuuteen oman samaa aihetta käsittelevän kiertokirjeensä Humanae Vitae. Vuoden 1970 puoliväliin mennessä, tasan kaksi vuotta myöhemmin, katolisen Etelä-Amerikan väestö oli lisääntynyt 10 miljoonalla ihmisellä, mikä on noin kaksi kertaa koko Boliviassa elävien ihmisten määrä! Kuitenkin vuodesta 1944 lähtien ravinnontuotanto henkeä kohden on latinalaisessa Amerikassa vähentynyt enemmän kuin missään muualla maailmassa.
Niin sanottujen kristillisten uskontojen johtajien pitäisi olla tietoisia kristityn apostoli Paavalin lausumasta totuudesta: ”Jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.” (1. Tim. 5:8) Perheen koko on tietenkin henkilökohtainen asia. Pitäisikö vanhempia kuitenkaan kannustaa synnyttämään niin monta lasta, että he eivät pysty ’pitämään huolta’ lapsistaan, vaan he joutuvat näkemään nälkää? Ilmeisestikään ei.
Jotkin maailman suurimmat uskonnot ovat sen tähden osavastuussa maapallon väestön yli pursuavaan kasvuun ja ravintokriisiin.
On myös muita nälänhätää lisääviä tekijöitä, joita ’rikkaitten kansojen’ hyvin syöneiden ihmisten on vaikea täysin käsittää.
Vajaaravitsemuksen vaikutuksia
Vajaaravitsemuksen aiheuttamat ruumiilliset vaikutukset ovat tällainen tekijä. Nälkäiset ihmiset eivät useinkaan pysty hankkimaan itselleen ruokaa. He sairastuvat helposti, koska luonnollinen vastustuskyky katoaa puutteellisen ruokavalion vuoksi. Monissa maissa voidaan nähdä ihmisiä, joiden jalat ovat riutuneet ja jotka vajaaravitsemuksen tähden eivät pysty kävelemään. Miten paljon raskasta työtä sellaiset ihmiset jaksavat tehdä maatilalla?
Vajaaravitsemus vaikuttaa ihmisiin myös henkisesti. Usein se, mikä vieraasta aluksi näyttää jonkin kansan luonnolliselta ’tyyneydeltä’, on puutteellisen ruokavalion aikaansaamaa väsymystä, päämäärättömyyttä ja hiljaista tyytyväisyyttä. Arthur Hopcraft kertoo kirjassaan Born to Hunger (Syntyneet nälkään) eräästä maasta: ”Näin lasten leikkivän hyvin vähän, tuskin mitään leikkejä. Vallitseva lasten heikkous ja tylsistyneisyys on jokapäiväisen elämän liikuttavimpia piirteitä.” Voidaanko alakuloisten, heikentyneiden ihmisten odottaa pyrkivän tarmokkaasti hankkimaan riittävästi ruokaa perheelleen? Heidän suorituskykynsä on ilmeisestikin rajoittunut.
Valitettavasti rikkaampien maiden ihmiset eivät usein myöskään käsitä sitä, että vaikka aivan erilaisessa kulttuurissa kasvaneet ihmiset yleensä ajattelevat eri lailla kuin he itse, tämä ei välttämättä merkitse heidän olevan takapajuisia tai alempiarvoisia. Kuitenkin ihmiset, joiden uskotaan omistautuneen maailman ravintopulmien ratkaisemiselle, saattavat katsoa olevansa vieraan maan syntyperäisten asukkaiden yläpuolella. Tämä rajoittaa heidän tehokkuuttaan. Se on yksi lisäsyy siihen, että maailmassa on yhä ravintokriisi. H. D. Thurston Cornellin yliopistosta sanoo:
”Kyky kohdata isäntäväkensä ja kohdella heitä vertaisinaan ja työtovereina on henkilölle usein tärkeämpää kuin tieteellinen asiantuntemus. . . . Köyhinkin maanviljelijä ja työläinen on usein erittäin ylpeä ja hänessä on inhimillistä arvokkuutta. Vähäisinkin viittaus alemmuuteen panee pahastumaan ja saattaa turmella koko tulevan työn.”
Nöyryyttä, jota tarvitaan nykyisen järjestelmän kansainvälisten ravinto-ongelmien ratkaisemiseksi, ei kuitenkaan löydy helposti.
Ravinnonpuutteen juuret ovat sen tähden paljon syvemmällä kuin maaperän koostumuksessa ja sääolosuhteissa. Ihmisen poliittiset, teknologiset ja uskonnolliset toimenpiteet sekä yhteiskunnalliset asenteet samoin kuin hänen huomaavaisuuden puutteensa toisia ihmisiä kohtaan ovat epäilemättä mutkistaneet ongelmaa niin, että epätäydelliset ihmiset eivät kykene sitä ratkaisemaan.
Saamme siis nykyään olla todistamassa maailmanlaajuista paradoksia. Tarkastelehan vain seuraavaa: Ihmisellä on nyt tekninen taito runsaitten satojen tuottamiseksi käyttämällä suunnattomia kastelu- ja varastointijärjestelmiä. Hänellä on kouluja, joissa opetetaan monimutkaisia maanviljelysmenetelmiä. On vaikuttavia maanviljelyskoneita valtavien maa-alueitten viljelemiseksi. Kansainvälinen järjestö, FAO, pitää ihmiset tietoisina maailman ravintotilanteesta, ja nopeat tiedotusvälineet kertovat, missä tarvitaan elintarpeita. Nopeiden kuljetusyhteyksien avulla ravintoaineita voidaan kiidättää sinne, missä niitä tarvitaan. Siitä huolimatta tuhannet ihmiset yhä kuolevat JOKA PÄIVÄ nälkään.
Mistä sitten johtuu, että tällainen paradoksaalinen tilanne vallitsee tänä aikana? Siihen täytyy olla syy. Yhtä tärkeää on, onko maailman ravintokriisiin olemassa varmaa ratkaisua.
[Kuva s. 7]
Epävakainen sää ja muut ongelmat ovat suuresti heikentäneet ”vihreän vallankumouksen” vaikutuksia
[Kuva s. 8]
Huomattavien uskontojen johtajat kannustavat kasvattamaan suuria perheitä – köyhissäkin maissa!
’Hindut eivät saa tulla vähemmistöksi’ – Intian hindujohtajat
’Syntyvyyden säännöstely on järjetöntä’ – Paavi Paavali VI
’Mitä me syömme?’