Opi nauttimaan kävelemisestä!

Herätkää!-lehden Chilen-kirjeenvaihtajalta

MITÄ vaimosi sanoisi, jos ilmoittaisit: ”Tänä vuonna vietämme lomamme kävellen”? Vaikutus olisi epäilemättä vaihteleva: ”Kävellen? Miksi ihmeessä me haluaisimme kävellä, kun meillä on niin mukava auto?” ”Minne me pääsisimme kävellen?”

Mutta miksi ette kokeilisi? Liittykää vaimoni, minun ja lähetystyöntekijätoverimme seuraan, ja voimme ehkä oppia tuntemaan joitakin kävelemisen hyviä puolia.

Luonnollisesti päämääränne ja se, miten kauas suunnittelette kävelevänne, riippuu asuinpaikastanne ja terveydestänne. Lähetystyöntekijöinä olemme tottuneet kävelemään. Asumme Chilen eteläisimmässä provinssissa Magallanesissa ja aiomme käydä katsomassa ventisqueroa eli jäätikköä. Se on päämäärämme, mutta käveltäessä tulee nauttia matkasta eikä vain ajatella määränpäätä.

Vaihteleva maa

Kahden viikon matkamme alkaa Puerto Natalesista. Lähtiessämme kaupungista useat ystävälliset autoilijat pysähtyvät tarjoamaan kyytiä. Mutta tällä kertaa, koska meillä ei ole kiire, kieltäydymme kiittäen.

Nauttien suuremmasta vapaudesta kuin ajoneuvoihin sidotut ystävämme me pian erkanemme meluisalta, tomupilven peittämältä tieltä. Kun etäisyys asutumpiin seutuihin kasvaa, maan hiljaisuus ja puhtaus tulee aina vain ilmeisemmäksi. Ruoho ja pensaat eivät ole tomu- tai savusumukerroksen peitossa; maaseudun äänet ovat tyynnyttäviä ja harmonisia korvalle. Kiemurtelevan puron lempeä solina ja tuulen kahina ruohikossa yhdessä lintujen laulun ja lampaitten määkinän kanssa rauhoittavat kaupungin asujan ärtyneitä hermoja.

Jatkaessamme verkkaista matkaamme pitkin merenlahtea näkyviin tulee kallioinen kohta. Lähestyessämme sitä havaitsemme auringonpaisteessa hylkeen lekottelemassa tyytyväisenä laakealla kivellä. Hylkeitä on tietysti runsaasti monien kaupunkien eläintarhoissa, mutta on paljon kiinnostavampaa ja sykähdyttävämpää nähdä sellainen luonnollisessa ympäristössään.

”Mikä tuo rannalla oleva kirkkaan vaaleanpunainen täplä on?” vaimoni kysyy. Kun lähestymme paikkaa, täplä osoittautuu flamingoparveksi, jossa on kaiken kaikkiaan lähes 150 lintua. Ne seisovat laguunin rantaviivalla ja etsivät sen vesistä päivän lounasta. Valppaina ne huomaavat tunkeilumme ja lentävät äkisti pois suhisevana vaaleanpunaisena pilvenä, jonka reunoissa näkyy mustaa ja valkoista.

Chilen Patagonia on ilmeisestikin hyvin vaihtelevaa seutua sekä eläimistöltään että maantieteellisiltä piirteiltään. Itäosissa on monin paikoin pampaa eli ruohotasankoa, jolla strutsit, guanakot, kaniinit ja ketut asustavat. Läntinen osa on vuorista, jäätikköistä, ja siellä asustavat puumat, hanhet, ankat ja caturrat (pieni vihreä papukaijamainen lintu). Kävellessämme eteenpäin saamme paljon läheisemmän kuvan Patagoniasta kuin henkilö, joka katselisi sitä vain nopeasti liikkuvasta autosta käsin.

Mitä söisimme

Retkeilijällä on luonnollisesti hyvä ruokahalu, joten saatat nyt ihmetellä, mitä syötävää meillä on. Huolimatta vähäisistä tiloista meillä voi pienoisen etukäteisajattelun ansiosta olla sangen vaihteleva ruokavalio. Kuivatut ruokatarvikkeet, kuten herneet, pavut, kylvövirvilät, riisi, kauraryynit, maissijauho, kuivatut hedelmät yms., sopivat meille parhaiten, koska ne ovat ravitsevia eivätkä sisällä ylimääräistä painoa veden muodossa. Hyvin paistettu liha säilyy täkäläisessä viileässä ilmastossa viikon tai kauemmin, ja sitä voidaan käyttää erilaisissa leiritulella valmistettavissa ruokalajeissa. Havaitsimme myös, että yksinkertainen pikkuleipäjauhe, johon kaikki kuivat ainekset on sekoitettu etukäteen, on hyvin käytännöllinen, koska maastossa ei ole kodin monia mukavuuksia. Kannamme lähes kaiken vesitiiviissä ja kevyissä muovipusseissa. Säilykeruoat ovat painavia, joten meillä on vain muutama säilykepurkki käytettäväksi ensimmäisenä päivänä, minkä jälkeen tölkit palvelevat lopun matkaa kattiloina ja kuppeina.

Myös luonnosta on saatavissa joitakin ravintoaineita. Meren rannalta voimme kivien välistä matalasta vedestä kerätä simpukoita, joita kutsutaan nimellä choros. Keväällä voi kerätä ankkojen, hanhien ja strutsienkin munia. Useimmista joista ja virroista voi pyydystää runsaasti taimenia. Marjoja kasvaa runsaasti. Löydämme myös joitakin tunnettuja syötäviä sieniä ruokalistamme jatkoksi.

Seuralaisemme, joka on väsymätön leipoja, valmistaa joitakin yllätyksiä leiritulella. Ensin kohotettuja munkkirinkilöitä; hänen reseptinsä mukaan rinkilöitten täytyy kohota kahdesti. Sen hän saa aikaan panemalla taikinan muovipussiin lähelle tulta. Myöhemmin hän valmistaa kirsikkapiiraan käyttämällä kuivattuja kirsikoita ja pikkuleipäjauhetta. Mutta ensin hänen täytyi rakentaa uuni erilaisista kivistä; ohut savikivilaatta muodosti alustan, jonka alla tuli oli. Hän saattaa ottaa joitakin vapauksia reseptien suhteen, mutta hänen aikaansaannoksensa ovat retkeilijän ilo.

Levätessämme hieman aterian jälkeen ja katsellessamme taivaalle havaitsemme sen jatkuvasti muuttuvan tässä voimakkaitten tuulten ja vaihtelevan ilmaston maassa. Voimme erottaa neljän pilvilajin muunnoksia samanaikaisesti. Äkkiä vaimoni huudahtaa: ”Katsokaa! Nuo pilvet katoavat!” Totta tosiaan, me katselemme, miten muutamassa minuutissa kokonainen pilvi hajoaa silmiemme edessä, niin että jäljelle jää kirkkaan sininen läikkä. Sama ilmiö esiintyy luultavasti monissa osissa maailmaa, mutta emme koskaan olleet havainneet sitä, ennen kuin löysimme tämän kävelemisen maailman.

”Ovejero”

Kohtaamme vain muutamia ihmisiä tällä harvaan asutulla seudulla, jossa on ainoastaan lammas- ja karjatiloja, joita kutsutaan nimellä estancias. Tyypillisin henkilö, jonka todennäköisesti kohtaa, on ovejero eli lammaspaimen. Hän ei ole helposti kuvailtavissa. Eräs chileläinen runoilija kirjoitti, että hän ei ole minkään maan karjapaimenten kaltainen eikä häntä voida tunnistaa mistään tyypillisestä asusta; kukin pukeutuu niin kuin sopivaksi näkee. Hänet voidaan tunnistaa helpommin työtovereittensa avulla, joita ovat hänen hevosensa, josta hän näyttää olevan osa, ja hänen koiransa, jotka harvoin poistuvat hänen luotaan. Hän on ystävällinen ja vieraanvarainen. Juotuamme teetä erään ovejeron kanssa hän tarjoutuu näyttämään meille, mistä voimme ylittää joen jota lähestymme. Kun hän kulkee seurassamme hevosensa ja koiriensa kanssa, hänen aina valppaat silmänsä havaitsevat pienen lammaslauman laakson toisella puolella vajaan puolen kilometrin päässä. Erilaisin vihellyksin ja huudoin hän ohjaa kolmea koiraansa ja lähettää ne laakson poikki lauman luo, jonka ne ajavat yhteen ja ohjaavat laaksoa pitkin erään portin luo. On todella hämmästyttävää nähdä, miten koirat tottelevat hänen ohjaustaan ja tekevät työnsä innokkaasti lampaita vahingoittamatta.

Ennen joen ylittämistä ovejero-ystävämme sanoo vievänsä meidät ”soodavesilähteelle”; ja todellakin, kukkulan juurella kuplii useita mineraalivesilähteitä, joiden vesi on luonnostaan hiilihappoista ja erittäin virkistävää juotavaa. Tyydytettyämme janomme me ylitämme joen, joka tulviessaankin yltää tässä kohdassa vain polviin asti.

Kuivattaaksemme itsemme leiriydymme yöksi joen toiselle rannalle. Joku teistä voisi nyt ajatella, että tämä itsensä kastaminen ja jatkuva luonnonvoimien armoilla oleminen, minkä kävelijä kokee, saattaisi olla terveydelle vaarallista. Kukaan meistä ei kuitenkaan vilustunut tuon kahden viikon aikana, vaikka kastuimme useita kertoja ja asuimme ulkosalla. Yleensä vaikuttaakin siltä, että kävellessämme ja ollessamme enemmän alttiina luonnonvoimille olemme immuunimpia niiden vaikutuksille.

Kiinnostava seikka, jonka havaitsemme heti matkan alusta pitäen, on se, että nekin seudut, missä olimme aikaisemmin matkustaneet autolla ja joita pidimme yleensä karuina ja mielenkiinnottomina, tulivat meille erittäin kiinnostaviksi kulkiessamme nyt jalkaisin. Pensaista, puista, rotkoista ja matalista kukkuloista, jotka pölyn vitsaamien autoilijoiden silmissä muuttuvat kaukaiseksi sekamelskaksi, tuli meille kiinnostavia kohteita jatkaessamme leppoisaa kulkuamme raikkaassa ilmassa.

Vuoristomaa

Matkustettuamme useita päiviä ylitämme Paynejoen ja saavumme ajoneuvoilla kuljettavan tien päähän. Tässä kohdassa olemme suurin piirtein 24 kilometrin päässä päämäärästämme, Ventisquero Greystä eli Harmaasta jäätiköstä, jonka saavutamme kulkemalla hyvin merkittyä hevospolkua. Polku kiemurtelee poikkeuksellisen kauniin seudun läpi. Paynen kaksi kuuluisaa cuernoa eli sarvea, jotka ovat lumipeitteisiä vuorenhuippuja, nousevat jyrkästi oikealla puolellamme olevan Nordenskjöldjärven kirkkaista, sinisistä vesistä.

Tämä laakso näyttää toisinaan olevan erinomainen ”tuulitunneli”. Huomaan yhtäkkiä, että tytöt eivät olekaan enää luonani ja taakse katsoessani näen heidän nauravan avuttomina maassa ja tarrautuvan pehkoihin, jotta he eivät kierisi tuulen mukana rinnettä alas. Hieman alempana näemme ylösalaisen ”vesiputouksen”, kun tuulen voima lakaisee vettä ylös pystysuoraa kallionkylkeä. Pysähdymme aika ajoin lepäämään saavutettuamme jonkin huipun pitkän kiipeämisen jälkeen tai tullessamme kristallinkirkkaan vuoripuron luo.

Jatkamme kulkua pitkin Paynen korkeimman, yli 3000 metriä korkean huipun juurta ja raahaudumme hitaasti korkean kukkulan huipulle, ja siinä se on: jäätikkö! Miten lähellä se näyttääkään olevan! Mutta älä anna sen pettää itseäsi. Ollessasi korkeassa paikassa vuoristossa saat usein väärän vaikutelman etäisyyksistä. Meidän on kuljettava vielä muutamia tunteja. Tästä suunnasta jäätikkö näyttää täysin valkoiselta, vain hieman siniseen vivahtavalta. Kuljemme eteenpäin järven ollessa vasemmalla puolellamme ja kohtaamme suuria säännöttömän muotoisia jäävuoria, jotka ovat irtautuneet Harmaan järven toisessa päässä olevasta emojäätiköstä. Matkamme jäljellä olevan osan kävelemme enimmäkseen alaspäin metsäisiä rinteitä.

Pian huomaamme hylätyn paimenmajan, missä aiomme viettää yön lähellä jäätikön reunaa.

Emme tietenkään aio viivyttää jäätikön näkemistä aamuun asti. Aamulla voisi sataa.

Jäätikkö läheltä nähtynä

Käveltyämme lyhyen matkaa metsässä tulemme aukealle. Silmiemme eteen levittäytyy niin ylös vuorille kuin voimme nähdä jättiläismäinen jäätynyt ihme, joka välkkyy valkoisena auringonvalossa.

”Miten suuri se on?” ystävämme kysyy. ”En voi nähdä sen toista reunaa.” Harmaan jäätikön leveys vaihtelee puolestatoista kilometristä yli kuuteen kilometriin; sen pituudeksi voisimme arvioida karkeasti 15 kilometriä. Todellisuudessa se 15 kilometrin päässä vain yhtyy Patagonian jäätikköön, joka on maailman suurimpia. Sen alue on yli 4000 neliökilometriä ja pituus pohjoisesta etelään yhteensä 550 kilometriä. Harmaa jäätikkö on vain yksi monista kielekkeistä, jotka laskeutuvat merta tai järviä kohti pääjäätiköstä, joka peittää alleen Andien vuoriston eteläpään. Pääjäätikkö ulottuu aivan Coihaiquen eteläpuolelle Aysénin provinssiin Chilessä, ja vaikka se sijaitsee pääasiassa Chilessä, se ulottaa useita jääkielekkeitä rajan yli itään Argentiinan puolelle.

Tule nyt kanssamme mennessämme alas jään luo katselemaan sitä lähempää. Jään lähempi tarkastelu osoittaa, että vaikka se on valkoista, se ei ole lumen kaltaista eikä se ole yhtenäinen valtava jäämöhkäle. Se on koostumukseltaan pikemminkin rakeista, ja sitä sanotaan névéksi (lumijääksi). Jäätikköjä syntyy tietenkin tiiviiksi painuneesta lumesta, ja niitä on monilla vuoristo- ja napaseuduilla, missä lumentulo on sulamista runsaampaa. Siellä, missä jäätikön reuna kohtaa järven, on jatkuvaa jään helinää ja veden tippumista ja loiskinaa, minkä toisinaan keskeyttää rysäys, kun jääjätistä jälleen putoaa yksi lohkare järveen.

Vaikka vesi on kirkasta ja väritöntä, niin, erikoista kyllä, tavallinen jää näyttää jonkin matkan päästä valkoiselta sen sisältämien ilmakuplien tähden. Mutta kun jäätikkö halkeilee tai siitä on äskettäin lohjennut kappale, siitä tulee kauniin kristallinsininen, sillä se ei sisällä tavallisen jään itseensä vangitsemaa ilmaa. Tämän tähden jäätikön jää myös sulaa hitaammin kuin keinotekoinen jää.

”Mikä saa sen noin rosoiseksi, niin että siinä on syviä repeämiä ja teräviä huippuja?” vaimoni kysyy. Ne ovat todellisuudessa heijastumia näkymättömissä olevasta laaksonpohjasta. Sen epäsäännöllisyyden vuoksi päällä oleva jää lohkeilee; lisäksi auringon, tuulen ja veden aiheuttama jään kuluminen saa aikaan syviä halkeamia ja korkeita, teräviä huippuja. Siellä, missä tällaisia muodostuu, on hyvin vaarallista yrittää ylittää jäätikköä. On kuitenkin kohtia, missä jään pinta on aivan sileä ja missä on vain vähän halkeamia, niin että sillä on turvallista kulkea. Tässä kohdassa näemme purojen kiemurtelevan sinisen kristallimaisen jään lomitse.

”Mutta miten on mahdollista, että kiinteä jää ’virtaa’?” ystävämme kysyy. Jäätikön ”virtaaminen” eli liikkuminen riippuu lämpötilasta, kasaantuneen lumen ja jään määrästä, jäänpinnan viettävyydestä ja laaksonpohjan tasaisuudesta ja viettävyydestä. Jäätikkö voi ohittaa tiellä olevat kallioesteet sulamalla edestä ja jäätymällä takaa. Tätä tapahtumasarjaa kutsutaan regelaatioksi, ja se on mahdollinen ainoastaan lähellä jäätymispistettä. Matalammissa lämpötiloissa jää voi muuttua plastiseksi ja edetä siten, että jääkiteitten muoto muuttuu, niiden rikkoutumatta laakson mutkista ja pohjan epäsäännöllisyyksistä huolimatta.

Seisoessamme jäätikön edessä veden ääressä katselemassa ylös sinisiin ja valkoisiin jääveistoksiin, jotka ulottuvat 15–30 metrin korkeuteen, olemme kaikki vakuuttuneita siitä, että tämä löytö on patikkamatkamme huippukohta. Täällä voidaan todellakin nähdä ”kunnioittavaa pelkoa herättävän jään kimallus”, yksi Luojan suurenmoisista töistä. – Hes. 1:22, Um; Ps. 104:24.

Mutta nyt on aika lähteä pois tämän näyn luota. Paluumme jäätiköltä osoittautuu yhtä nautittavaksi kuin meno, koska voimme jalkaisin kulkiessamme helposti muuttaa reittiä ja nähdä aivan erilaisia maisemia.

Kaikkialla maailmassa on monenlaista mielenkiintoista nähtävää. Olipa teillä siis aikaa kaksi päivää tai kaksi viikkoa, asuttepa kaupungissa tai maaseudulla, miksi ette vaihteeksi pysäköisi autoa ja katsoisi, mitä voitte löytää kävelemällä.