Mitä solu kertoo meille
JOTTA kehitystä olisi voinut tapahtua, elottomien kemiallisten aineitten olisi täytynyt yhdistyä eläväksi soluksi. Tutkija Isaac Asimov sanoo kirjassa The Wellsprings of Life (Elämän lähteet) sen tapahtuneen näin:
”Kerran, hyvin kauan sitten, ehkä kaksi ja puoli miljardia vuotta sitten, polttavan auringon ja myrkyllisen ilmakehän alla olevassa ammoniakkipitoisessa valtameressä kelluvassa orgaanisten molekyylien liemessä syntyi sattumalta nukleiinihappomolekyyli, joka pystyi jollakin lailla tuottamaan toisen kaltaisensa molekyylin – ja siitä oli kehittyvä kaikki muu!”
Mutta onko sellaista koskaan havaittu tapahtuvan ”sattumalta”? Ovatko pätevimmät tiedemiehet todellakaan koskaan panneet sellaista tapahtumaan?
Mitä todisteet osoittavat
Kirja Introduction to Geology (Johdatus geologiaan) mainitsee: ”Yhtään alkusyntytapausta ei ole koskaan todellisuudessa havaittu.” Se on yksinkertainen totuus. Historian kuluessa kukaan ei ole koskaan havainnut elävän solun muodostuvan ”sattumalta” elottomista kemiallisista aineista.
Tiedemiehet eivät voi saada sellaista tapahtumaan taidokkaimmissakaan laboratorioissaan. He ovat tosin valmistaneet joitakin hiiltä sisältäviä yhdisteitä, mutta niistä on pitkä, pitkä matka elävään, lisääntymiskykyiseen soluun. Julkaisu The Cell (Solu) myöntää, että sellaiset kokeet ”eivät selitä, miten elämä todellisuudessa syntyi elottomasta aineesta”.
Kemian insinööri M. S. Keringthan kirjoittaa näiden tosiasioiden valossa seuraavaa Toronto Globe & Mail -lehdelle:
”Arvioni mukaan amebassa [yksisoluisessa eläimessä] on noin 100000 biljoonaa atomia, joista useimmat ovat hiili-, vety-, happi- tai typpiatomeja ja pienet määrät muita, kuten fosfori-, kalsium- ja rikkiatomeja. Nämä kaikki ovat vaikeasti hajoavina yhdisteinä.
”Kehitysopin kannattaja sanoo itse asiassa, että kaikki nämä atomit kohtasivat toisensa sattumalta oikeassa suhteessa, erottautuivat olemassa olleista yhdisteistä ja ryhmittyivät uudelleen eläväksi amebaksi. . . .
”Havaitsemmeko amebojen muodostuvan tällä tavalla? Voimmeko panna kemikaaleja koeputkeen ja tehdä ameban? Vastaus on kielteinen, joten on väärin sanoa, että niin tapahtui menneisyydessä. . . . Kehitysotaksuma romahtaa elämän syntyyn; tarvitaan jokin toinen selitys elämän syntymiselle.”
Tiedemiehet ovat myös hämmästyneet havaitessaan, miten monimutkainen elävä solu on. Kehitysopin kannattaja F. Salisbury Utahin valtionyliopistosta sanoo: ”Tiedämme nyt, että itse solu on paljon monimutkaisempi kuin olimme kuvitelleet.” Hän arvioi, että ihmisruumiin yhden solun tumassa ”on noin miljardi geneettisen tietouden osasta. Normaalikokoisella tekstilajilla kirjoitettuna se täyttäisi noin 1000 normaalikokoista, sidottua kirjaa.”
Solusta saatu lisätieto on paljastanut, että kaikilla sen sisältämillä monilla osilla on monimutkaisia toisiinsa liittyviä toimintoja. Jolleivät nämä toiminnot tapahdu kaikki samanaikaisesti, solun olisi mahdotonta pysyä elossa. Sen tähden Salisbury sanoo: ”On ikään kuin kaiken täytyisi tapahtua samalla kertaa: koko järjestelmän täytyy ilmaantua yhtenä kokonaisuutena, tai se on arvoton.” Koska on ilmeistä, että sellaista ei tapahdu sattumalta eikä ihmisen toimesta, hän valittaa: ”Tästä vaikeasta pulmasta saattaa hyvinkin olla pääsyteitä, mutta tällä hetkellä en näe yhtään.”
Luonnontieteilijä Joseph Wood Krutch teki asiasta seuraavan kiinnostavan huomion:
”[Apinoitten] ja [ihmisen] välisestä ’puuttuvasta renkaasta’ on kirjoitettu paljon. Mutta se ei ole mitään verrattuna kaikkiin renkaisiin, jotka puuttuvat – Jos niitä on koskaan ollutkaan – ameban ja tuon ensimmäisen tuskin elävän ainehiukkasen väliltä . . .
”Elollisen ja elottoman välinen ero, elävän ja ei-elävän välinen aukko pysyy ehdottoman selvänä.”
Kirja The Cell sanoo myös: ”Biologisten solujen ilmaantuminen elottomaan ja vihamieliseen maailmaan on monella tavalla epätodennäköisempää kuin sitä seurannut kehittyminen alkukantaisista soluista dinosauruksiksi ja kädellisiksi. . . . olennaisen tärkeä tieteellinen kysymys siitä, miten elämä alkoi, jää ratkaisemattomaksi.”
Elottomat kemialliset aineet eivät siis ”sattumalta” tuota eläviä, lisääntyviä soluja. Eivät edes älykkäät ihmiset voi saada niitä tuottamaan sellaisia. Ameban kaltaisia yksisoluisia eläimiä syntyy nykyään vain jo olemassa olevista yksisoluisista eläimistä – niin, ”lajinsa mukaan”. Tästä ei ole koskaan havaittu yhtään poikkeusta.
Kun siis on kysymys elävien solujen ilmaantumisesta ja jätämme ”arvailun” sikseen, niin kumpaa todisteet todellisuudessa mielestäsi tukevat – Raamattua vai kehitystä?
Ylös kehityksen tikapuita
Kehitysopin kannattajat sanovat, että seuraava askel oli ameban kaltaisten ’yksinkertaisten’ yksisoluisten eliöitten kehittyminen monisoluisiksi eliöiksi. Mutta onko olemassa mitään todisteita sellaisten elämänmuotojen vähittäisestä monimutkaistumisesta? Kirja Earth’s Most Challenging Mysteries (Maan haastavimmat salaisuudet) sanoo:
”Ei ole olemassa kaksi- tai kolmisoluisia siirtymämuotoja alkueläimistä [yksisoluisista eläimistä] monisoluisiin eläimiin. Kuitenkin koko kehitysrakennelma sortuu, ellei tähän tärkeään liitoskohtaan saada siltaa.”
Siihen ei ole saatu siltaa. Ei ole mitään todisteita siitä, että yksisoluiset eläimet muuttuvat kaksi- tai kolmisoluisiksi eläimiksi. Sen sijaan yksisoluisen alkueläimen ja alhaisimman monisoluisen eläimen välillä on valtava hyppäys. Eikä ole mitään todisteita siitä, että yksisoluiset eläimet muuttuvat monisoluisiksi.
Kiinnostava on myös se tosiasia, että nykyään sellaiset elämänmuodot pysyvät täsmälleen sellaisina kuin ne ovat. Mitkään näistä ’yksinkertaisista’ elämänmuodoista eivät ilmaise halua ’kehittyä’. Ne eivät koskaan ponnistele ylöspäin tullakseen monimutkaisemmiksi. Mitä perusteita on sitten sanoa, että niin tapahtui menneisyydessä?
Arvostellessaan kirjaa, joka esitti teorian yksisoluisten muotojen varhaisesta kehittymisestä monisoluisiksi muodoiksi arvossa pidetty julkaisu Science sanoi, että kirjan tarjoama selitys kuului ”tieteisromaaniin”. Arvostelussa sanottiin lisäksi: ”Miten monisoluiset eläimet saivat alkunsa ja otettiinko tämä askel kerran vai toistuvasti ja yhdellä vai useammalla tavalla, pysyvät vaikeina ja jatkuvasti kiisteltyinä kysymyksinä, jotka ehkä jäävät, kuten John Corliss on sanonut, ’lopullisessa analyysissa täysin vaille vastausta’.”
”Täysin vaille vastausta” ja ”tieteisromaaniin” kuuluvia kehitysopin kannalta, se on totta. Mutta entä jos tutkimme todisteita sellaisenaan ilman ”arvailua”? Tosiasiat sopivat täsmälleen siihen, mitä odottaisimme Raamatun kertomuksesta. Ne osoittavat, että yksisoluiset elämänmuodot ja monisoluiset elämänmuodot luotiin erikseen ja lisääntyivät sitten ”lajinsa mukaan”.
Monimutkaistumisen täytyisi näkyä
Lisäksi sellaisen kehitysopin olettaman monimutkaistumisen täytyisi näkyä toisellakin tavalla, nimittäin itse solun rakenteesta. Meidän pitäisi voida odottaa löydettävän jokin kaava, joka kuvastaa sitä, että solut ovat nousseet ’ylös tikapuita’.
Elävien solujen tumassa on osasia, joissa perinnölliset piirteet ovat. Näitä osasia kutsutaan kromosomeiksi. Jos kehitysoppi pitää paikkansa, silloin olisi johdonmukaista odottaa kromosomiluvun säännönmukaisesti kasvavan elämänmuodon tullessa monimutkaisemmaksi.
Professori Moore Michiganin valtionyliopistosta sanoo tästä:
”Koska olen professori, joka opettaa kehitysopin käsitteitä älykkäille, riippumattomasti työskenteleville opiskelijoille, minulle on usein näytetty eri oppikirjojen tekijöitten antamia erilaisia luetteloja kromosomien määristä. . . .
”Riippumattomasti ajattelevat opiskelijani muotoilivat kysymyksen eli pulman: Jos eläimet muuttuivat niin kutsutuista yksinkertaisista muodoista monimutkaisiksi monisoluisiksi muodoiksi (ja he herättivät saman ajatuksen kasveista), onko sitten olemassa mitään kromosomiluvun kasvamisen kaavaa?”
Onko sellaista olemassa? Ihmisellähän on ruumiinsa soluissa 46 kromosomia. Vähemmän monimutkaisilla kasveilla ja eläimillä pitäisi varmasti olla niitä vähemmän. Mutta havaitsemme, että esimerkiksi valkojalkahiirellä on 48, haisunäädällä 50, kapusiiniapinalla 54, lehmällä 60 ja aasilla 62 kromosomia! Vaatimattomalla perunallakin on 48 ja puuvillalla 52 kromosomia! Ja eräällä aulacantha-nimisellä yksisoluisella alkueläimellä on 1600 kromosomia!
Ei siis ole mitään kromosomiluvun kasvamisen kaavaa, kuten voisi odottaa olevan, jos kehitysoppi pitäisi paikkansa. Havaitsemme sen sijaan, että kullakin elollisten ryhmällä on oma erityinen kromosomirakenteensa ja että se pysyy samana. Näin odottaisimme olevankin, jos kukin laji luotiin erikseen muista riippumatta, jolloin sillä oli omat ominaispiirteensä.
[Kuva s. 9]
Amebassa saattaa olla noin 100000 biljoonaa atomia. Voisivatko nämä atomit sattumalta osua oikeassa suhteessa yhteen ja muodostua eläväksi amebaksi?