Elollisten antama todistus
KUN kiinnitämme huomion kookkaampien elollisten maailmaan, niin onko olemassa todisteita siitä, että yksi elollisten laji muuttuu toiseksi lajiksi? Onko olemassa eläinten ja kasvien asteittain etenevää sarjaa ”alemmista” lajeista ”korkeampiin” lajeihin?
Jos kehitysoppi pitää paikkansa, niin sellaisen pitäisi olla olemassa. Jos Raamattu pitää paikkansa, niin sellaista ei pitäisi olla.
Mitä nykyään elävien kasvien ja eläinten tutkiminen kertoo meille? Voimmeko havaita vähittäistä muuttumista lajista toiseen?
Kehitysoppia kannattavassa kirjassa Processes of Organic Evolution (Orgaanisen kehityksen tapahtumasarjat) sanotaan: ”On varmaa, että kukaan biologi ei ole todellisuudessa nähnyt minkään eliöitten pääryhmän syntyvän kehityksen tietä.”
Miksi ei? Miksi kukaan ei ole koskaan nähnyt minkään eliöitten pääryhmän kehittymistä?
Kehitysopin kannattajat vastaavat tuohon kysymykseen sanomalla sen johtuvan siitä, että kehitys vie miljoonia vuosia eikä ihminen elä kyllin kauan voidakseen havaita sitä. Mutta sellainen päättely ei todista mitään. Se on jälleen ”arvailua”. Kun käsittelemme ainoastaan todisteita, saamme erilaisen vastauksen.
Ei siirtymämuotoja
Syy, miksi elollisten keskuudessa ei voida nähdä nykyään sellaista kehitystä, on se, että kaikki elämänmuodot ovat täydellisiä. Yhdenkään ei havaita olevan siirtymävaiheessa, muuttumassa toiseksi lajiksi. Mistään ei löydy osittaisia elimiä tai jäseniä, jotka parhaillaan kehittyisivät joksikin toiseksi. Mikään silmä, korva, siipi, käsi, jalka tai muu elin tai rakenne ei ole ”keskeneräinen”. Se on täydellinen ja hyödyllinen organismille, johon se kuuluu.
Jotkut ovat tosin viitanneet ihmisen umpilisäkkeeseen ja nielurisoihin ja väittäneet niiden olevan kehityksen ’jäänteitä’. Mutta lisätieto on paljastanut, etteivät sellaiset elimet olleet lainkaan ’jäänteitä’ vaan että niillä on selvä käyttö. Pulmana oli se, että tutkijat ovat vasta äskettäin ymmärtäneet niiden tehtävän.
Myös nykyisen kehitysopin ”isä” Charles Darwin totesi omana aikanaan sen seikan, että elollisten keskuudesta ei löydy siirtymämuotoja. Hän kirjoitti yli sata vuotta sitten:
”Voi kysyä, miksi emme kaikkialla tapaa lukemattomia välimuotoja, jos kerran lajit ovat vähitellen, askel askeleelta polveutuneet muista lajeista. Miksi ei koko luonto ole sekasorron tilassa, vaan sen sijaan havaitsemme lajien selvästi eroavan toisistaan?”
Darwin vastasi sanomalla, että kaikki siirtymämuodot olivat jo tuhoutuneet. Mutta kuulostaako se järkevältä? Eikö meidän pitäisi odottaa, että vielä olisi nähtävissä ainakin joitakin siirtymämuotoja, koska kehityksen sanotaan jatkuvan?
Miksi siirtymämuotoja ei ole
Miksi elollisten keskuudessa ei ole siirtymämuotoja? Yksinkertaisesti siksi, että siirtymistä lajista toiseen ei tapahdu, vaan elolliset pysyvät lajissaan!
Vaikka kunkin lajin rajojen sisäpuolella tapahtuu paljon muuntelua tai muuttumista, eri lajit pysyvät erillisinä. Ne pysyvät erillään rajan tähden, jota yksikään tiedemies ei ole koskaan pystynyt ylittämään. Mikä se on? Peruslajien välinen hedelmättömyysraja.
Valaisemme asiaa: Ihmisten keskuudessa on kooltaan, muodoltaan, väriltään ja kyvyiltään hyvin erilaisia yksilöitä. On tuskin kahta täysin samannäköistä ihmistä. Maan päällä nykyään elävistä 3,8 miljardista ihmisestä harvalla, jos keillään, on edes samanlaisia sormenjälkiä! Mutta olivatpa ihmiset miten erilaisia tahansa, heidät tunnistetaan helposti kaikkialla ihmissukuun kuuluviksi.
Kaikki ihmiset voivat mennä keskenään naimisiin ja tuottaa lapsia olemassa olevista erilaisuuksista huolimatta. Mutta ihmiset eivät voi olla suhteissa mihinkään eläimeen ja tuottaa jälkeläisiä. He voivat lisääntyä ainoastaan, jos he pysyvät lajinsa, ihmiskunnan, rajojen sisäpuolella. Vaikka he yrittäisivät astua noiden rajojen ulkopuolelle, pois omasta lajistaan, he eivät voisi tuottaa jälkeläisiä minkään muun elollisen kanssa. Tästä säännöstä ei ole yhtään poikkeusta.
Mitä jalostuskokeet osoittavat
Jalostuskokeissa tiedemiehet ovat yrittäneet muuttaa eri eläimiä ja kasveja loputtomiin. He ovat halunneet nähdä, voisivatko he ajan mittaan kehittää uusia elämänmuotoja. Mikä on ollut seurauksena? Englantilainen lääketieteellinen julkaisu On Call kertoo:
”Jalostajat havaitsevat tavallisesti, että muutaman sukupolven kuluttua jalostustoimenpiteissä saavutetaan ääriraja, jota pitemmälle edistyminen ei ole mahdollista, eikä ole muodostettu yhtään uutta lajia, joka olisi lisääntymiskyvytön kantamuotonsa kanssa ja lisääntymiskykyinen saman lajin toisten yksilöitten kanssa. Jalostuskokeet näyttäisivät sen tähden kumoavan kehitysopin eivätkä tukevan sitä.”
Omassa laajassa tätä asiaa käsittelevässä tutkimuksessaan lakimies Norman Macbeth tuli samaan johtopäätökseen. Hän sanoi:
”Vaikka [kehitysopin kannattajat] harvoin keskustelevat aiheesta, niin arvossa pidetyt tiedemiehet ovat samaa mieltä kanssani. Niinpä [Loren] Eiseley sanoo: ’Näyttäisi siltä, että huolellinen kotieläinten ja viljelykasvien jalostus, tekeepä se mitä tahansa kilpahevosten tai kaalien laadun parantamiseksi, ei johda todellisuudessa loputtomaan biologiseen eriytymiseen, mikä on kehitystä. Tämä tilanne on sangen ironinen, sillä kotieläinten ja viljelykasvien jalostusta on enemmän kuin melkein mitään muuta yksittäistä tekijää käytetty todisteena kehityksen todellisuuden puolesta’ . . .
”Professori [Edward] Deevey puhuu ytimekkäin lauseparsin mainitsemalla esimerkiksi ’lajirajat’ . . . tunnustaen sitten häviön: ’Risteytys ja valinta, jotka on suoritettu lajirajojen sisäpuolella tai lähisukuisten lajien, kuten vehnälajien, laajemmassa piirissä, on tuottanut joitakin huomattavia tuloksia. Mutta vehnä on yhä vehnää eikä esimerkiksi greippiä, emmekä me voi yhtään paremmin kasvattaa sioille siipiä kuin kanat voivat tehdä lieriömäisiä munia.’”
Elollisten peruslajien havaitaan siis olevan huomattavan pysyviä. Voimaperäisimmätkään jalostuskokeet eivät voi muuttaa niitä kuin tiettyyn rajaan asti. Kun risteyttäminen menee liian pitkälle, saavutetaan hedelmättömyysraja. Esimerkkinä tästä on muuli, joka on aasin ja hevosen risteymä. Mutta muuli on selvästi hevosen lajin äärimuoto, sillä se on tavallisesti lisääntymiskyvytön.
Niinpä vaikka kokeet ja luonnontilaa koskevat huomiot osoittavat, että peruslajien sisällä vallitsee suuri muunneltavuus ja sopeutuvuus, kasvit tai eläimet eivät koskaan muunnu niin paljon, että ne alkaisivat muuttua joksikin toiseksi lajiksi.
Et odottaisi sellaista, jos kehitysoppi pitäisi paikkansa. Mutta juuri sitä odottaisit, jos Raamattu pitää paikkansa, jos elolliset luotiin ja jos ne lisääntyvät vain ”lajinsa mukaan”.
Kehitysopin kannattaja Isaac Asimov myöntää tosiasioiden paljastavan juuri sen, kun hän sanoo:
”Elämää syntyy vain elämästä jokaisen ihmisen hoitaman karjaeläimen ja viljelemän kasvin tapauksessa. . . .
”Ollaksemme täsmällisempiä meidän pitäisi sanoa, että elämää syntyy vain samanlaisesta elämästä. . . . Kullakin on itsensä kaltaisia jälkeläisiä; kukin on syntynyt itsensä kaltaisista’ vanhemmista; kukin polveutuu juuri itsensä kaltaisten elollisten pitkästä sarjasta (joka ulottuu rajattoman kauas menneisyyteen).”
Entä ihmiskunta? Sama pitää paikkansa siitä, kuten kaikki muistiin merkityn historian todisteet osoittavat. Julkaisussa Statement on Race Ashley Montague sanoo:
”Tiedemiehet ovat päätyneet yleensä yksimielisesti tunnustamaan, että ihmiskunta on yksi, ts. että kaikki ihmiset kuuluvat samaan lajiin, . . . Lisäksi tiedemiesten keskuudessa ollaan yleensä yhtä mieltä siitä, että kaikki ihmiset ovat peräisin luultavasti samasta yhteisestä kannasta. . . .
”Pyhän Paavalin lausunto, että Jumala ’on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä’, on täysin sopusoinnussa tieteen havaintojen kanssa.”
Professori Moore sanoo myös: ”Ei ole ehdottomasti mitään kokeellisia todisteita jonkin eläinmuodon muuttumisesta toiseksi eläinmuodoksi eikä myöskään yhdenkään kasvimuodon muuttumisesta toiseksi kasvimuodoksi . . . Ainoat todisteet muutoksesta, joka voidaan luokitella oikein terveen tieteellisen menetelmän tuloksena, ovat todisteet geneettisestä muuntelusta eläinlajien tai -muotojen rajojen SISÄPUOLELLA tai kasvilajien tai -muotojen SISÄPUOLELLA.”
Mitä fossiilit paljastavat
Kiinnostava on myös Mooren huomio, jonka hän teki kasveista ja eläimistä, jotka elivät ja kuolivat kauan sitten. Hän sanoo:
”Ensisijaisesta historiallisesta lähteestä, fossiilien kertomuksesta, ei löydy ehdottomasti mitään . . . todisteita näitä lajeja yhdistävästä todellisesta ketjusta. Fossiilistosta ei ole löytynyt mitään siirtymämuotoja hyvin luultavasti siitä syystä, että kivettymäkerroksissa ei ole lainkaan siirtymämuotoja. Siirtymämuotoja eläinlajien ja/tai kasvilajien välillä ei hyvin todennäköisesti ole koskaan ollutkaan.”
Tällaiset ovat todisteet yli sadan vuoden kaivamisen jälkeen. Tilanne on täsmälleen sama kuin yli sata vuotta sitten, jolloin Darwin huudahti: ”Koska [kehitys-]teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa lukemattomia välimuotoja, miksi emme löydä maan povesta lukemattomia kivettyneitä välimuotoja?”
Hän sivuutti vaikeuden lausumalla, että fossiilisto oli puutteellinen. Mutta yli sadan vuoden tiiviin kaivamisen jälkeen tuo puolustelu ei ole enää pätevä. Fossiilisto on kyllin täydellinen osoittaakseen saman, minkä elossa olevat osoittavat – sen, että elolliset lisääntyvät vain ”lajiensa mukaan”. Niiden lajien ei havaita muuttuvan toisiksi.
Lisäksi Darwin sanoi, että jos voitaisiin osoittaa, että elollisten ryhmät ”todellakin olisivat yhtäkkiä ilmestyneet maailmaan, olisi tämä seikka hyvin onneton [kehitysteorialle]”. Mitä todisteet osoittavat? Professori Moore kertoo:
”Vuonna 1967 ilmestynyt julkaisu The Fossil Record [Fossiilisto], . . . joka syntyi Lontoon geologisen seuran ja Englannin paleontologien liiton tukemana, . . . on 30 lukua sisältävä, yli 800-sivuinen mahtava teos, jonka noin 120 tiedemiestä, jotka kaikki ovat asiantuntijoita, valmisti esittääkseen noin 2500 ryhmään jaettujen kasvien ja eläinten fossiiliston. . . .
”Näistä taulukoista saatu lopullinen yleistys on seuraava: Kullakin kasvien ja eläinten päämuodolla tai -lajilla näyttää olevan erillinen ja selvä historia, joka poikkeaa kaikista muista muodoista tai lajeista!!!
”Sekä kasvi- että eläinryhmät ilmestyvät fossiilistoon äkisti. . . . Valaat, lepakot, hevoset, kädelliset, norsut, jänikset, oravat ym. ovat kaikki ensi-ilmaantumisestaan lähtien yhtä selvästi erillisiä kuin ne ovat nykyään. Ei ole jälkeäkään yhteisestä esi-isästä, vielä vähemmän yhdistävästä renkaasta mihinkään matelijaan, otaksuttuun kantamuotoon. . . .
”Lisäksi yleisen kehitysteorian kannattajat, jotka ovat perehtyneet paleontologian tosiasioihin, myöntävät aukkoja olevan kaikkien pääluokkien välillä. He myöntävät, että tämä on fossiiliston paljastama kieltämätön tosiasia.”
Kehitysopin kannattajat myöntävät todellakin tämän. Esimerkiksi G. L. Stebbins sanoo kirjassa Processes of Organic Evolution fossiilitodisteista, jotka koskevat elollisten pääryhmien alkuperää ja kehitystä: ”Kehitysopin kannattajiin on ennen kaikkea vaikuttanut syvästi fossiiliston epätäydellisyys tässä suhteessa.” Hän puhuu ”ammottavista aukoista” ja ”fossiiliston epätäydellisestä ja yksipuolisesta [ennakkoluuloisesta!] luonteesta”.
Hän sanoo kuitenkin vielä: ”Menneitten [fossiilisten] elämänmuotojen kertomus on nykyään laaja ja sen runsaus kasvaa jatkuvasti.” On siis riittävä määrä fossiileja johtopäätösten tekemiseksi. Mutta mistään ei löydy siirtymämuotoja, joiden olisi pitänyt olla olemassa, jos kehitys muunsi ryhmiä toisiksi.
Tämän tunnustetaan pitävän paikkansa myös pienemmistä elämänmuodoista, sillä Asimov myöntää: ”Vaikka yksisoluinen eliö näyttää alkukantaiselta verrattuna ihmiseen tai edes osteriin, sen täytyy itsessään olla lopputulos pitkässä kehitysketjussa, josta ei ole nähtävissä jälkeäkään.” Korkeammista elämänmuodoista hän sanoo: ”Mahdollisesti sekä selkäjänteiset että piikkinahkaiset haarautuivat yhteisestä kantamuodosta, josta meillä ei ole mitään tietoa.” [Kursivointi meidän]
Niinpä voimme ymmärtää, miksi Stebbins valittaa: ”Fossiilisto on täsmälleen vääränlainen kehitysopin kannattajille, jotka toivovat saavansa tietää, miten eliöitten pääryhmät saivat alkunsa.”
Ja kehitysopin kannattaja Edmund Samuel, joka on biologian apulaisprofessorina Antioch Collegessa Ohiossa Yhdysvalloissa, myöntää: ”Kehityskäsitystä ei voida pitää luotettavana tieteellisenä selityksenä eri aikoina ja eri paikoissa esiintyville monenlaisille elämänmuodoille. . . . Tämä johtuu siitä, että aineistoa täytyy käyttää olosuhteitten mukaan eikä fossiiliston . . . mikään tarkka erittely voi suoraan tukea kehitysoppia.” – Order: In Life (1972), s. 120.
Mitä näin ollen rehellisesti päättelisit elollisten ja fossiilien tarjoamasta kertomuksesta? Tukevatko tosiasiat vähittäistä kehitystä elollislajista toiseen? Vai tukevatko ne sen sijaan Raamatun kantaa, jonka mukaan Jumala loi elollisten eri lajit ja ne lisääntyvät vain ”lajiensa mukaan”?