Miten ’annoin potkut’ huumeitten käytölle
YOUNGSTOWNISSA Ohiossa Yhdysvalloissa ilmestyvässä Vindicator-lehdessä oli 6. joulukuuta 1968 seuraavanlainen etusivun poikki ulottuva otsikko: ”LIBERTYN POLIISI NAPPASI 18-VUOTIAAN NUORUKAISEN MYYMÄSTÄ LSD:TÄ.”
Minä olen tuo nuorukainen. Oikeusistuin tuomitsi minut kymmeneksi kuukaudeksi Trumbullin piirikunnan vankilaan. Pääsin vapaaksi 30 päivän kuluttua ja olin pian jälleen ”piknaamassa” (myymässä) huumeita. Tarvitsin rahan kustantaakseni oman huumeitten käyttöni, johon sisältyi kaikenlaisia huumeita ja erityisesti LSD:tä.
Tästä oli kuitenkin vielä pitkä matka niihin syvyyksiin, joihin heroiini usein upottaa käyttäjänsä. Olin kaiken kaikkiaan vankilassa yli 20 kertaa; kolme kertaa minut pantiin mielisairaalaan. Useammin kuin kerran minut riisuttiin alastomaksi ja lukittiin pehmustettuun selliin, missä läpikävin vieroittautumisen tuskat eli ”reflat”. Viimeksi kun pääsin pois sellistä, minut vietiin sairaalaan kriittisessä tilassa; minulle suoritettiin jopa viimeiset uskonnolliset toimitukset. Mutta selvisin siitä, ja minut tuomittiin murtovarkauksista ja lähetettiin lopulta Ohion osavaltion kuritushuoneen Mansfieldissä sijaitsevaan osastoon.
Tuo kaikki on nyt kuitenkin takanapäin. Olen päässyt eroon huumeista. Viimeksi koskin huumeisiin yli kolme ja puoli vuotta sitten ja olen vakuuttunut, etten enää koskaan ala käyttää niitä. Näin on siksi, että olen löytänyt todellisen ratkaisun huumeitten väärinkäyttöön.
Mutta ennen kuin kerron siitä, sallikaa minun kuvailla lyhyesti lapsuuttani. Se antaa ehkä viitteitä olosuhteista, jotka usein johtavat huumeitten väärinkäyttöön. Jos sitten havaitsisitte samanlaisen tilanteen kehittyvän omassa perheessänne, ryhtykää toimenpiteisiin asioiden oikaisemiseksi, ennen kuin on liian myöhäistä.
Hemmoteltu pienestä pitäen
Vanhempani erosivat vuonna 1951, jolloin olin vain kahdeksan kuukauden ikäinen. Seurasi taistelu, ja isäni, kummallista kyllä, määrättiin lailliseksi holhoojakseni. Järjestettiin niin, että tapaisin äitini yhtenä päivänä viikossa. Kun äitini meni uusiin naimisiin, taistelu jatkui kummankin puolen yrittäessä vaikuttaa minuun tavaranpaljoudella. Seurauksena oli, että minusta tuli hyvin hemmoteltu.
Sitten äiti luopui yrittämästä ”ostaa” kiintymystäni. Hän oli alkanut edistyä Jehovan todistajien kanssa käymässään Raamatun kotitutkistelussa. Pian hänen lautasten ja kattiloitten heittelemisensä, riitelynsä, tupakointinsa ja muut huonot tapansa alkoivat jäädä pois. Käydessäni äitini ja isäpuoleni luona nämä veivät minut mukanaan kokouksiin, joissa tutkittiin Raamattua. Palattuani kotiin kerroin isälleni, mitä olin oppinut. Mutta hän ei pitänyt siitä. Hänen sukulaisensa kehottivat: ”Sinun ei pitäisi antaa hänen tavata äitiään. Jehovan todistajat vääristelevät Raamattua – he ovat hulluja!”
Niinpä ryhdyttiin yhteisponnisteluihin minun kääntämisekseni äitiäni vastaan. Minut viekoiteltiin kalliilla lahjoilla, ja isäni salli minun tehdä melkein mitä vain halusin. Niinpä kerran kun äitini tuli noutamaan minua, sanoin hänelle: ”Äiti, en halua nähdä sinua enää.” Hän kääntyi isäni puoleen ja sanoi: ”John, sinä opetit hänet sanomaan niin, etkö opettanutkin?” Olin silloin yhdeksänvuotias, ja kului monta vuotta, ennen kuin näin äitini jälleen.
Isäni meni uudelleen naimisiin elokuussa vuonna 1960. Olin todellakin hemmoteltu ja tein elämän kurjaksi isälleni ja äitipuolelleni. En kuitenkaan saanut koskaan selkäsaunaa enkä mitään muutakaan lujaotteista kuritusta. Olin alkanut polttaa tupakkaa salaa seitsenvuotiaana, ja 10- tai 11-vuotiaana join itseni usein juovuksiin. Haistelin myös liimaa ja kokeilin marihuanaa. Kuriton kasvamiseni ja varhaisessa iässä aloitettu huumeitten käyttöni vääristivät ajatteluni.
Ollessani 13-vuotias eräs tyttö nolasi minut, ja niin valutin bensiiniä hänen kotinsa ajotielle, sytytin tulitikun ja poltin autotallin. Isä maksoi sakkoina ja korvauksina 800 dollaria (3100 markkaa). Noihin aikoihin minut saatiin myös kiinni myymälävarkaudesta. Mutta vaikeudet olivat vasta alussaan.
Sukupuolinen moraalittomuus ja vankeus
Ollessani Libertyn keskikoulun neljännellä luokalla minut ja eräs tyttöystäväni tavattiin kiusallisesta tilanteesta tyttöjen pesuhuoneesta. Minut erotettiin koulusta kahdeksi viikoksi. Tuona vuonna poltin vastalauseeksi kaikki ”vanhoilliset” (tavanomaiset) vaatteeni takapihalla. Äitipuoleni ja isäni olivat raivoissaan ja saarsivat minut huoneeseeni. Tartuin kyynelkaasupistooliin ja ”ammuin” isääni, minkä jälkeen syöksyin ulos ikkunasta. Poliisi kutsuttiin paikalle, ja poliisikonstaapeli Fred Faustino veti minut alas katolta ja pidätti minut. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin jouduin vankilaan.
Myöhemmin samana vuonna tyttöystäväni isä yllätti meidät sängystä koulun jälkeen. Päädyimme kaikki Libertyn poliisiasemalle. Mutta heti seuraavana päivänä olin jälleen tuon tytön kanssa hänen kotonaan. Miten vähän välitinkään virkavallasta tai mistään, mitä kukaan minulle sanoi! Kun tytön setä kaksi viikkoa myöhemmin yritti puuttua asiaan, eräs nuori ystäväni ja minä suunnittelimme sedän murhaamista, mutta se ei onnistunut.
Minusta oli tullut pitkätukkainen kapinallinen, todellinen rettelöitsijä. Etsin kuitenkin jotakin, jotakin, mihin tarttua, jonkinlaista tulevaisuutta. Halusin olla jokin, saada huomiota. Aloin ajatella avioliiton olevan ratkaisu. Vanhempamme keskustelivat siitä, mutta päättivät, että me olimme liian nuoria ja että olimme vain hullaantuneita.
Niinpä laadimme suunnitelman karataksemme kotoa ja toteutimme sen helmikuussa 1967. Suuntasimme länteen mukanamme 420 dollaria (1600 markkaa) varastettua rahaa. Matkamme päättyi äkisti, kun meidät otettiin kiinni Los Angelesissa ja lennätettiin takaisin Ohioon. Työvuorossa oleva poliisi pani minut käsirautoihin ja vei minut Trumbullin piirikunnan vankilaan, missä olin kaksi viikkoa.
Nyt ei yksikään lähistöllä oleva koulu suostunut avaamaan minulle oviaan. Suorastaan rukoilemalla isäni onnistui saamaan minut läheisessä Warrenissa sijaitsevaan John F. Kennedyn katoliseen oppikouluun, missä päätin keskikoulun. Siellä ollessani sekaannuin entistä enemmän huumeitten väärinkäyttöön. Tuona kesänä minut pidätettiin useihin koteihin murtautumisesta.
Viimeinen kouluvuoteni oli katastrofaalinen. Kun äskettäin tarkastimme koulun päiväkirjoja rehtori Frank Lehnerdin kanssa, havaitsimme, että poissaoloja oli kertynyt 75 päivää! Helmikuussa vuonna 1968 piilottelin tyttöystävääni huoneessani kolme päivää, koska ajattelin, että kotiväkemme voitaisiin siten painostaa antamaan meille lupa mennä naimisiin. Sain sen sijaan kolmen kuukauden passituksen Columbuksessa Ohiossa sijaitsevaan koulukotiin. Vapauduin ajoissa suorittaakseni oppikoulun loppututkinnon ja saadakseni päästötodistuksen.
Ensimmäisen tilaisuuden tullen kannustin tyttöystävääni lähtemään jälleen kotoaan, nauttimaan täyden pakkauksen aspiriinia ja siten teeskentelemään itsemurhayritystä. Ajattelin, että tämä saisi vanhempamme varmasti vakuuttuneiksi siitä, että me rakastimme toisiamme. Tyttö raahautui verta oksentaen kotiin, ja hänet saatiin lopulta kääntymään minua vastaan, kun hänen äitinsä sanoi: ”Hän ei rakasta sinua; sinä olet vain hänen sätkynukkensa. Hän haluaa sinut hautaan.” En ollut enää koskaan tuon tytön kanssa, mutta tämä traaginen tapaus painoi minut entistä syvemmälle turmelukseen, mitä edisti myös kietoutumiseni huumeisiin entistä pahemmin.
Huumeitten orjuuteen vajoaminen
En ollut vielä todellinen narkomaani, mutta käytin huumeita runsaasti ja myin niitä. Matkustin jopa New Yorkiin noutamaan huumeita. Lopulta poliisin koottua voimansa minut saatiin kiinni – myin huumeita siviilipukuiselle poliisille, ja minut pidätettiin merkityt setelit mukanani. Juuri tuo oli se pidätys, josta etusivunotsikot kertoivat. Mutta isäni hankki hyvän asianajajan, ja pääsin pois vankilasta 15. tammikuuta 1969.
Pian myin jälleen huumausaineita ja ansaitsin paljon rahaa. Mutta tarvitsin sitä, sillä olin alkanut ”napata” heroiinia – ottaa sitä ruiskulla suoraan suoneen. Joinakin kuukausina käytin 40–50 dollaria (150–200 markkaa) päivässä huumeisiin. Isä yritti auttaa minua. Hän hankki minulle työpaikkoja, mutta pysyin niissä vain muutamia viikkoja. Olin siinä määrin huumeitten orja, että ”löin snagut” jopa työpaikalla.
Sen tekeminen ei ollut vaikeata. Kuljetin huumeet työpaikalle sormuksessani olevassa lokerossa. Sitten menin pesuhuoneeseen ja pistin huumeet suoraan suoneen lääkeruiskun avulla. Mutta varmistautuakseni siitä, että sain joka pisaran, vedin ruiskun männän takaisin, annoin ruiskun täyttyä verellä ja painoin männän jälleen alas – saatoin tehdä sen kymmenenkin kertaa!
Sitten vaikutus alkoi. Sain ”sävärit” – ikään kuin olisin äkkiä pudonnut alas rakennuksesta. Sitten tulin aivan hervottomaksi – jopa päässäni olevat hiukset tuntuivat hervottomilta. Huumeitten orjan ainoa tarkoitus on saada niin monet ”sävärit” kuin voi.
Toisinaan ”otin cocktailit” ruiskuttamalla suoneen ”speedin” (metedrinin) ja heroiinin sekoitusta – ts. ”piriä” ja ”rauhoittavaa” ainetta yhtaikaa. Silloin elimistö ei tiedä mitä tehdä – kiihottua vai rauhoittua – kaikki on yhtä myllerrystä.
LSD:n vaikutus on täysin erilainen. Ollessani sen vaikutuksen alaisena ajattelin voivani tehdä mitä tahansa, voivani olla Jumala ja hallita oman kohtaloni. Asianajajani Joe Schovoni kertoi minulle äskettäin, että kerran ollessani LSD:n vaikutuksessa todella pelästytin hänet, kun sanoin hänelle, että voisin ottaa lapsen ulos raskaana olevasta naisesta. On hirveätä, mitä huumeet saavat ihmisen ajattelemaan ja tekemään. Otin kaiken kaikkiaan runsaasti yli 200 LSD-tablettia.
Yli vuoden ajan elin vain ”fiiliksiä” (huumenautintoja) varten, ”nappasin” huumeita, asuin tyttöjen kanssa ja välttelin poliisia. Asuin likaisessa paikassa toisensa jälkeen, ’menin rotankolosta toiseen’, kuten isäni osuvasti kuvaili sitä. Poliisi jopa syytti minua isäni kodin ryöstämisestä. Jotkut ”kaverini” olivat vieneet häneltä tuhansien dollarien arvosta omaisuutta. Elokuussa vuonna 1969 menimme pahamaineisille Woodstockin festivaaleille, missä myyskentelin monivitamiinivalmisteita LSD:nä ja ansaitsin runsaasti rahaa. Kiivetessäni näyttämön lähellä oleville telineille nähdäkseni esiintyjät ja yleisön paremmin muistan ajatelleeni, että kaikki näyttivät ikään kuin salaperäisen voiman johdattamilta.
Pian kotiin palattuani aloin niittää sitä, mitä olin kylvänyt. Jouduin niin alas kuin mahdollista ja jäin töin tuskin henkiin.
Täpärä pelastus
Oli 5. syyskuuta 1969. Olin täysin tottumukseni orja ja tarvitsin huumeita pahimmalla mahdollisella tavalla. Niinpä murtauduin Youngstownin lähellä olevassa pienessä Viennan kaupungissa sijaitsevaan apteekkiin. Keräsin kompuroiden erilaisia tavaroita – mutta sitten kuulin sireenien soivan! Kun havaitsin aseistautuneitten poliisien saaneen minut ansaan, murruin henkisesti ja juoksin heitä kohti huutaen: ”Tappakaa minut! Tappakaa minut!”
Minua syytettiin murrosta. Takuikseni määrättiin 5000 dollaria [noin 20000 mk]. Sitten minut vietiin tuttuun piirikunnan vankilaan. Olin ollut siellä niin usein, että nimeni oli kaiverrettu erään sellin ovenkamanaan! Minut riisuttiin alastomaksi ja heitettiin pienen pieneen pehmustettuun selliin, niin pieneen paikkaan, että en pystynyt ojentautumaan pitkäkseni. Siellä aloin läpikäydä vieroittautumista. Vanginvartija Harold Post näytti äskettäin ystävälleni ja minulle tuota selliä ja sanoi: ”Ajattelin, että sinä vain makaisit siellä ja kuolisit. En halunnut olla missään tekemisissä kanssasi.”
En voi syyttää häntä. Olin täysin turmeltunut! Kieriskelin omassa virtsassani ja ulosteissani eläimen tavoin, kiipesin pitkin seiniä ja hakkasin vinyylipehmusteita. Post muistelee: ”Hän rukoili, todellakin rukoili, hän rukoili polvillaan, mutta ei ottanut tarjoamaamme lääkettä.”
Šeriffi Richard Barnett oli silloin siellä, ja kun kävin hänen luonaan aikaisemmin viime vuonna, hän muisteli, miten kriittiseksi tilani tuli: ”Et ottanut mitään suun kautta nautittavaa lääkettä – olit aivan hurjana – syljit lääkkeen ulos. Niinpä sinulle määrättiin peräpuikkoja, ja minun täytyi työntää ne sinuun.” Minut vietiin Youngstownin mielisairaalaan Woodside Receiving Hospitaliin.
Kello neljä aamulla isäni sai puhelinsoiton eräältä sairaanhoitajalta. Tämä sanoi: ”Poikanne on sairas, hän tarvitsee apuanne . . . Hän on kuolemaisillaan.” Isä otti heti yhteyttä tri Bert Firestoneen, joka siirsi minut St. Elizabethin sairaalaan. Olin siellä kriittisessä tilassa useita päiviä. Tri Firestone vakuutti isälleni, että hän yrittäisi pelastaa minut, mutta että hän ei voinut taata henkiin jäämistäni. St. Elizabethin sairaalan asiakirjoissa on maininta: ”Tämä potilas otettiin hoitoon . . . huumausaineitten käytöstä johtuvien ankarien vieroitusoireiden tähden.”
Isäni lähetti 5000 dollarin takuut, ja kolmen viikon kuluttua minut päästettiin pois sairaalasta. Mutta kokemus ei saanut minua muuttumaan, vaikka lupasin isälle yhä uudelleen, että muuttuisin. Tukkani oli yhä pitkä, ja pian olin palannut käyttämään kaikenlaisia huumeita. Saatat ihmetellä, miksi joku palaa jatkuvasti huumeisiin, vaikka on kokenut hirveän vieroittautumisen heroiinista ja huonoja LSD-”matkoja”.
No niin, kun vointini parani, aloin jälleen ajatella tyttöjä, huumeita ja kaikkia tovereitani – hippejä, ”vapaan rakkauden” kannattajia, moottoripyöriä ja holtitonta elämää. Kovaääninen musiikki, josta pidin, kiihotti alhaisia halujani. Sitten järkeilin sydämessäni: ’Ei se ollut niin pahaa, etten voisi tehdä sitä uudelleen.’ Mutta lopulta lukuisista LSD-”matkoistani” alkoi tulla toistaan huonompia. Lopulta otin epätoivoissani yhteyttä äitiini ja katkaisin monen vuoden erossaolon. Isäpuoleni, joka oli vanhimpana Jehovan todistajain seurakunnassa, järjesti minulle raamatuntutkistelun sinne, missä asuin.
Toipumisen kivinen tie
Ensimmäisen raamatuntutkisteluni kävin erään Jehovan todistajan kanssa vuoden 1970 maaliskuussa. Kävin myös Girardin valtakunnansalissa. Ylläni oli mustat, nahkaiset merimieshousut ja nenälläni pyöreät ”mummonlasit”, ja hiukseni olivat pitkät. Halusin osoittaa, että Jehovan todistajat olivat yhtä ulkokultaisia kuin kaikki muutkin. Mutta hämmästyin. He osoittivat todellista kiinnostusta minua kohtaan, ja kaikki vastasivat samalla tavalla kysymyksiini. Se ei kuitenkaan todella vaikuttanut sydämeeni, sillä samana iltana palasin vanhoihin kantapaikkoihini ja ”nappasin” jälleen heroiinia.
Kun kuitenkin jatkoin tutkistelua pienin keskeytyksin, ymmärsin, että se, mitä Raamattu opettaa, on totuus. En silti voinut tai en ainakaan halunnut luopua huumeista ja moraalittomasta elämäntavastani. Sitten huhtikuun viimeisenä viikonloppuna koin hirvittävän LSD-”matkan”. ”Näin” autossa vieressäni istuvan tyttöystäväni mätänevän. Kokemuksen inhottavuutta ja sen synnyttämää kauhua on mahdotonta kuvailla sanoin. Ajattelin sen merkitsevän loppua – varmasti tappaisin itseni. Mutta käännyin Jehova Jumalan puoleen käyttäen hänen nimeään ja rukoilin Häntä auttamaan minua.
Vaikka kello oli 3 yöllä, soitin todistajalle, jonka kanssa olin tutkinut, ja hän vakuutti minulle, että Jehova auttaisi minua, jos päätin tällä kertaa todella vakavissani muuttua. Vannoin, etten enää koskaan käyttäisi huumeita, enkä ole käyttänyt. Ei ole yhtään päivää, jolloin en herätessäni kiitä Tekijääni siitä, että hän auttoi minua säilymään elossa noista kokemuksista.
Seuraavalla viikolla alkoi oikeudenkäyntini syyskuussa suorittamastani apteekkimurrosta. Koska yleinen mielipide oli minua vastaan toistuneitten rikosteni tähden, tuomari lähetti minut Ohion osavaltion kuritushuoneeseen rikoksesta, joka olisi voinut aiheuttaa minulle 15 vuoden tuomion. Aloin kärsiä rangaistustani muutamia päiviä myöhemmin. Se oli minulle todellinen siunaus. Miksi?
Siksi, että se antoi minulle tilaisuuden mietiskellä ja tutkia. Erittelin elämääni ja tajusin, miten hedelmätön ja tuhoisa se oli ollut. Rukoilin Jehovaa antamaan minulle anteeksi ja kerroin hänelle haluavani tehdä hänen tahtonsa kaikesta sydämestäni. Uppouduin täysin Raamatun tutkimiseen Jehovan todistajain julkaisujen avulla. Sitten kesäkuun lopulla isäni ponnistelut johtivat siihen, että minut vapautettiin. Noin kaksi viikkoa myöhemmin, 10. heinäkuuta 1970, vertauskuvasin vesikasteella antautumiseni palvelemaan Jehova Jumalaa.
Toisten auttaminen
Aloin nyt etsiä entisiä läheisiä tovereitani, en ottaakseni huumeita heidän kanssaan, vaan selittääkseni heille, miksi olin muuttunut ja miten pystyin muuttumaan. Tunsin vastuuta, koska olin saanut monet heistä käyttämään huumausaineita ja koska he olivat olleet asiakkaitani. Olen ottanut yhteyttä varmasti ainakin kolmeensataan entiseen ystävään, ja minusta tuntuu, että jotkut osoittavat lopulta vastakaikua keskustelemillemme Raamatun totuuksille.
Ensimmäisiä, joiden kanssa tutkin Raamattua, oli entinen vakituinen asiakkaani. Olin opettanut hänelle, miten ”napataan” heroiinia pitämällä kiinni hänen käsivarrestaan ja työntämällä ensimmäiset ruiskeet hänen suoniinsa. Minussa tapahtunut muutos teki niin suuren vaikutuksen hänen perheenjäseniinsä, että hekin osallistuivat tutkisteluun. Hän jatkoi kuitenkin entisissä jalanjäljissäni kulkemista. Tähän mennessä ainakin kuusi entistä toveriani on kuollut huumeitten käytön seurauksiin. Mutta eräs toinen entinen toverini osoitti vastakaikua ponnisteluilleni. Kohtasimme toisemme jälleen hyvin erikoisella tavalla.
Kuljin talosta taloon evankeliuminpalvelustyössä ja olin juuri poistumassa eräästä talosta, kun pitkähiuksinen poika juoksi luokseni pitkin ajotietä. Esiteltyäni itseni hän kysyi miltei välittömästi: ”Minkä sanoitte nimenne olevan?” Kun toistin sen, hän sanoi: ”Ei, se ei voi olla, te ette ole sama kaveri, joka asui Murray Hill Drivella!” Hän näytti tutulta, mutta en voinut tuntea häntä, ennen kuin hän sanoi nimensä. Tosiaankin! Me olimme yhdessä suunnitelleet tyttöystäväni sedän murhaa. Mutta hän kieltäytyi uskomasta kuka olin, ennen kuin otin esiin lompakkoni ja näytin henkilöllisyystodistukseni. Ulkonäköni oli muuttunut täysin.
Aloin lopulta tutkia hänen kanssaan, ja hän edistyi Raamatun ymmärtämisessä ja arvostamisessa, luopui huumeista, ja hänet kastettiin vuoden 1972 alussa. Tuona kesänä kerroimme kokemuksemme Jehovan todistajien piirikonventissa Three Rivers -stadionilla Pittsburghissa. Meillä on ollut lisäksi tilaisuus puhua koululaisluokille huumeongelmasta ja siitä, miksi huumeita tulee karttaa. Nuoret, jotka tiesivät entisestä huumeitten käytöstäni, pyysivät opettajia järjestämään nämä tilaisuudet.
Esimerkiksi marraskuussa 1972 me puhuimme kuudelle luokalle Mahoningin piirikunnan ammattikoulussa. Läsnä oli kaiken kaikkiaan yli 600 oppilasta! He olivat erittäin tarkkaavaisia ja ottivat yli sata kirjaa ja noin sata lehteä, jotka selittivät lisää sitä uskoa ja toivoa, jotka tekivät meidät kykeneviksi luopumaan huumeista. Joulukuun 5. päivänä 1972 sain kansion, jossa oli kuutisenkymmentä näiden oppilaitten lähettämää kirjettä. Ne olivat hyvin arvostavia, mutta useimmat kirjoittajat sanoivat, etteivät he voineet uskoa meidän olleen todella niin syvällä huumeitten käytössä. Heistä tuntui, ettei kukaan voinut tehdä niin suurta muutosta.
Muutoksen todistaminen oikeaksi
Tuo on yleinen mielipide. Esimerkiksi Seattlen koulupiirin turvallisuuspäällikkö Charles O’Toole vakuutti: ”Huumeista ei ole paluuta (parantumiseen).” Myös Youngstownin huumeosaston johtaja William A. Friednamer kertoi minulle, että kaikkina niinä vuosina, joina hän oli käsitellyt huumeasioita, hän ei ollut kertaakaan nähnyt heroiinin käyttäjän pysyvän erossa huumeista kolmea tai neljää kuukautta kauempaa. ”Mutta nyt sinä olet”, hän lisäsi melkein epäuskoisena.
On sen tähden ymmärrettävää, että monet saattavat olla epäuskoisia lukiessaan kertomustani huumeitten orjuuden voittamisesta. Siksi kävin aikaisemmin viime vuonna tapaamassa kymmeniä sellaisia ihmisiä, jotka olivat tekemisissä kanssani ollessani huumeitten käyttäjä. Heidän joukossaan oli poliiseja, valvojia, jotka minulle määrättiin ollessani ehdonalaisessa vapaudessa, vanginvartijoita, tuomareita, asianajajia, psykologeja, psykiatreja, lääkäreitä ym. Kerroin heille, miksi olin tullut tapaamaan heitä, ja pyysin heidän lausuntoaan.
Useimmat eivät yksinkertaisesti voineet uskoa, että olin sama ihminen. He kaikki tunsivat tietysti nimeni – se oli surullisen kuuluisa. Toisinaan minun täytyi kuitenkin esittää henkilöllisyystodistukseni osoittaakseni, että olin todella sama henkilö. Lähes kaikki halusivat tietää: ’Miten kauan olet pysynyt erossa huumeista? Miten se on mahdollista? Mikä sai sinut muuttumaan?’ Olin kiitollinen, että sain kertoa sen heille.
Todellinen ratkaisu
Denny Corodo on yksi niistä poliisikonstaapeleista, joiden luona kävin. Hän oli mukana pidättämässä minua apteekkimurrosta. Hän on nykyään esimies ja on omistautunut kokonaan pitämään oppikoululais- ja muille ryhmille puheita huumeista ja huumeongelmasta. ”Olet todella muuttunut! En voi uskoa sitä!” hän sanoi yhä uudelleen puhuessamme menneistä tapahtumista. ”Sinulle on tapahtunut jotakin sellaista, joka vaikutti sinuun henkisesti, koit jonkinlaisen heräämisen.”
Sanoin, että hän oli oikeassa, että olin alkanut ymmärtää olevani vastuussa Luojalleni. Sanoin, että tämän tajuaminen ei tavoittanut ainoastaan mieltä vaan se ulottui sydämeeni. Halu palvella Jumalaa on työntänyt pois sydämestäni moraalittomuuden, huumeet ja kaiken muun sellaisen, ja se on antanut minulle vaikuttimet ja voiman sen tekemiseksi, mikä on oikein.
Minulla oli myös tapaaminen 1. maaliskuuta 1973 St. Elizabethin sairaalan lääkärin tri Firestonen kanssa, joka oli hoitanut minua vieroittautumiseni aikana. Kun astuin huoneeseen, hän huudahti: ”En voi mitenkään uskoa, että se olet sinä!” Sitten hän kysyi, voisiko hän kutsua sisään muita sairaalan lääkäreitä, jotka tunsivat tapaukseni. Hekin olivat hämmästyksissään muutoksesta, joka minussa oli tapahtunut. ”Miten pääsit irti siitä sotkusta?” he halusivat tietää.
Selitin alkaneeni ymmärtää, että en ollut oman onneni seppä. Olin liian monta kertaa päättynyt umpikujaan. Olin noudattanut omia mittapuitani; olin tuntenut olevani kuin Jumala ja voivani laatia omat sääntöni ja tehdä mitä tahansa halusin – etsiä pelkästään nautintoja. Mutta kerroin, että aloin sitten Raamatun tutkimisen kautta saada tervettä pelkoa Luojaani kohtaan. Saatoin myös nähdä, että on ryhmä ihmisiä, jotka todella elävät Raamatun opetusten mukaan, ja että nämä ihmiset ovat Jehovan todistajia.
”Mitä erikoista Jehovan todistajissa sitten on verrattuna muihin uskoihin?” minulta kysyttiin. Selitin, että tutkimalla Raamattua Jehovan todistajien kanssa saatoin nähdä selvästi Jumalan suurenmoisen tarkoituksen ihmiskunnan suhteen. Esimerkiksi sen, missä tilassa kuolleet ovat, varman ylösnousemustoivon ja sen, miten tästä maasta tehdään paratiisi Jumalan valtakunnan hallinnon alaisuudessa. Näihin asioihin omaamani usko ja vakaumus auttoi minua voittamaan huumeitten väärinkäytön.
Kerroin lääkäreille, että olin tutkinut muita uskontoja, jopa buddhalaisuutta, ja että minut oli kasvatettu roomalaiskatolilaiseksi. Mutta näissä uskonnoissa ei yksinkertaisesti ole mitään vankkumatonta – ei vakaumusta, ei todellista toivoa ja uskoa Luojaan, Jehova Jumalaan. Tästä syystä ne eivät ole kyenneet antamaan nuorille riittäviä vaikuttimia huumeista luopumiseksi.
Olen nyt, jo lähes kolme vuotta palvellut Jehovan todistajien kokoajan tienraivaajapalvelijana. Ja olen havainnut, että en ole ainoa, joka on tehnyt sellaisen suuren muutoksen elämässään. Olen tullut tuntemaan monia tosi ystäviä, jotka tutkittuaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja ruvettuaan arvostamaan Luojaansa ovat vapautuneet huumetottumuksesta. Jos he ovat voineet vapautua, sinäkin voit, jos olet huumeitten väärinkäyttäjä. Tosi uskonnon harjoittaminen on selvästi ratkaisu huumeongelmaan! – Lähetetty.