Maailma yrittää ratkaista väestöongelmansa

HYVÄÄ tarkoittavat ihmiset ja järjestöt ovat toimineet jo kauan erilaisissa ohjelmissa väestönkasvun synnyttämien ongelmien helpottamiseksi. On kokeiltu monia maatalouteen, talouselämään ja politiikkaan liittyviä ”ratkaisuja”.

Mutta samoin kuin on useimpien ”hoitokeinojen” laita, jotka kohdistuvat taudin oireisiin eivätkä syyhyn, tulokset ovat olleet pettymystä tuottavia. Useimmat ohjelmat ovat joko menestyneet vain hyvin vähän tai epäonnistuneet täysin tai pahentaneet tilannetta entisestään. Katsaus joihinkin näistä ”ratkaisuista” osoittaa syyn.

Ilmainen ruoka

Kasvava väestö voi säilyä elossa, vaikka paljon puuttuu, mutta ei ilman ruokaa. Vuosikausia Pohjois-Amerikan hedelmälliset preeriat (Great Plains) ovat olleet nälkää näkevien kansojen ”viimeinen vilja-aitta”. Kun alhaisen elintason kansoilla oli paikallisia katovuosia, ne saattoivat aina luottaa siihen, että viljavat maat lähettivät niille miljoonia tonneja ylijäämää niiden auttamiseksi vaikean ajan yli.

Nyt ylijäämä on lähes lopussa. Maailman ravintovarastojen ilmoitetaan olevan alhaisimmillaan moneen vuoteen. Se, onko ensi vuonna riittävästi ravintoa syötäväksi, riippui päättyneen kasvukauden säästä. ”Maailma on tullut vaarallisen riippuvaiseksi kulloinkin kulumassa olevan satokauden tuotannosta ja näin ollen sääolosuhteista”, sanoo YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön pääjohtaja A. H. Boerma.

Jos sää osoittautuu huonoksi, uskotko todella, että ihmiset antavat omista vähentyneistä ruokavaroistaan nälkää näkeville kansoille? Tai uhraavatko he energiavaransa, joista nykyaikainen ravinnontuotanto riippuu, auttaakseen näitä ihmisiä? New York Times -lehti mainitsikin äskettäin pääkirjoituksessaan: ”Hyvinvoivat amerikkalaiset saattavat pian joutua valitsemaan, kuluttavatko he energiaa maanteillä ja ilmastoituihin asuntoihin vai ruokkivatko he ravinnontuotannollaan kokonaisia Afrikan ja Aasian kansoja.” – 25.3.1974.

Maatalouden omavaraisuus

Ohjelmia köyhien kansojen auttamiseksi hankkimaan itse oma ravintonsa on aloitettu suurin toivein. Vuoden 1970 Nobelin rauhanpalkinnon yhteydessä tri Norman Borlaugin ansioksi luettiin ”teknologinen läpimurto, joka tekee mahdolliseksi nälän poistamisen kehitysmaista muutaman vuoden kuluessa”. Mutta siitä huolimatta tri Borlaug sanoi, että hänen vihreä vallankumouksensa ’ei ollut ratkaisu’. Se saattoi vain viivästyttää ravintokriisiä, samalla kun kansat voisivat jatkaa ponnistelujaan väestönkasvun hillitsemiseksi. ”Jos maailman väestö lisääntyy jatkuvasti yhtä nopeasti, me tuhoamme lajimme”, hän sanoi.

Seuraukset ovat nyt tulossa näkyviin. Tällainen maatalouden teknologia vaatii muun muassa suuria määriä jatkuvasti kallistuvaa energiaa, lannoitusaineita ja tuholaismyrkkyjä. Siitä on seurauksena, että rikkaat maanviljelijät hyötyvät paljon enemmän kuin köyhät, joilla ei usein ole varaa käyttää niitä lainkaan. Vauraat tilat ostavat sitten köyhien viljelijöitten maat, mikä vain pahentaa työttömyysongelmia.

Juuri näistä syistä selonteossa, jossa käsitellään erään kansan voimaperäisiä ponnisteluja vihreän vallankumouksen teknologian toteuttamiseksi, sanotaan: ”Ne epäonnistuvat. Optimistiset suunnitelmat ja ohjelmat ovat ainoastaan lisänneet ihmisten kärsimyksiä ja lupaavat vain lisää kärsimyksiä.” – Natural History, tammikuu 1974.

Taloudellinen kehitys

Toisaalta väestönkasvua pyritään hidastamaan, sen sijaan että yritettäisiin ruokkia kaikki ne, jotka syntyvät, miten paljon tahansa heitä onkin. Vauraissa teollisuusmaissa väestön kasvuvauhti on yleensä alhainen, ja joissakin se lähentelee jopa suuresti toivottua ”väestön nollakasvun” tavoitetta. Nämä kansat näyttävät luonnostaan haluavan määrältään vähemmän, mutta paremmin hoidettuja lapsia. Toisaalta vähemmän kehittyneissä maissa, joissa väestö enimmäkseen asuu maaseudulla, lapsia itsessään pidetään eräänlaisena varallisuutena. Vanhemmat haluavat lapsia auttamaan maatöissä ja ”sosiaaliturvaksi” huolehtimaan heistä heidän vanhalla iällään.

Seurauksena on, että näissä maissa asuvilla perheillä on keskimäärin lähes kaksi kertaa niin paljon lapsia kuin teollisuusmaitten perheillä. Lisäksi, kuten eräs bangladeshilainen virkailija sanoo, ”ihmiset hankkivat kuusi lasta tai vieläkin enemmän, koska he tietävät, että kaksi tai kolme kuolee”. Tutkimukset osoittavat, että perheet, joissa lapsia kuolee, korvaavat menetyksen liiallisessa määrin synnyttämällä enemmän eläviä lapsia kuin ne, joiden kaikki lapset jäävät eloon.

Niinpä monet päättelevät, että liikakansoitus voidaan ratkaista taloudellisen kehityksen ja teollistamisen avulla sekä riittävillä toimenpiteillä, jotta lapset jäisivät eloon eivätkä vanhemmat hankkisi liikaa lapsia menetettyjen tilalle. Kuitenkin The Encyclopædia Britannica -tietosanakirja sanoo, että ”väestön liian nopea kasvu tuo vanavedessään [taloudellisten] sijoitusten valtavan tarpeen . . . jotta voitaisiin hankkia edes riittävästi ravintoa, vaatetta ja suojaa uusille ihmisille”. Niinpä elintason kohottamiseen jää tuskin lainkaan voimavaroja. – 14. osa, s. 823.

Useimmat asiantuntijat, jotka tunnustavat tämän, ovat nyt yhtä mieltä siitä, että ei ole riittävästi aikaa, energiaa ja muita varoja köyhien kansojen kehittämiseksi niin pitkälle, että syntyvyys alkaa luonnostaan vähetä. Vaikka niitä voitaisiinkin kehittää, kuluu ainakin yksi sukupolvi, ennen kuin tulokset alkavat näkyä. Niinpä asiantuntijat sanovat, että väestönkasvua täytyy hidastaa ensin, ennen kuin taloudellisessa kehityksessä voidaan onnistua. Kuvaan astuu –

syntyvyydensäännöstely

Monet uskovat, että menestykselliseen väestöpolitiikkaan täytyy kuulua jonkinlainen syntyvyydensäännöstely. Niinpä jotkin kansat uhraavat varoja perhesuunnitteluohjelmiin ja vähentävät apua muilta aloilta. Miltä tämän ”ratkaisun” tulevaisuudennäkymät vaikuttavat? Pettymystä tuottavilta.

”Jyrkillä” toimenpiteillä syntyvyyden säännöstelemiseksi, kuten abortilla ja steriloinnilla, on moraalille tuhoisia sivuvaikutuksia. Japani teki abortin lailliseksi vuonna 1948. Professori T. S. Ueno Tokion Nihon-yliopistosta sanoo: ”Nyt voimme sanoa, että tämä on huono laki.” Vapaat sukupuolisuhteet ja kunnioituksen puute syntymättömän elämää kohtaan ovat hänen mainitsemiaan moraalisia pulmia. ”Abortista on tullut ehkäisyn korvike”, mistä on osoituksena se, että vuonna 1972 niitä suoritettiin 1,5 miljoonaa. Hän uskoo, että siellä, missä elämää arvostetaan niin vähän, seuraava askel voisi olla eutanasia: niiden surmaaminen, jotka ovat saavuttaneet tietyn iän!

Intia, jossa on ehkä maailman vanhin perhesuunnitteluohjelma, pienensi äskettäin vuoden 1980 syntyvyyden vähentämistavoitettaan 40 prosenttia! Monien valtioitten kansalaiset ja jopa heidän johtajansa vastustavat sekä hallituksen säätämiä että kansainvälisiä ohjelmia.

Itsekkäät vaikuttimet estävät monia toteuttamasta – perhesuunnittelua. He saattavat haluta pitää rotunsa, uskontonsa tai kieliryhmänsä edustajat lukumääräisesti ylivoimaisina saavuttaakseen poliittista valtaa tai säilyttääkseen sen, vaikka he mielellään näkisivät toisten väestöryhmien pienenevän. Eräs huomattava latinalaisen Amerikan valtio rajoitti äsken syntyvyydensäännöstelyään ja toivoo väestönsä kaksinkertaistuvan vuosisadan loppuun mennessä. Syiksi esitettiin kansallisen voiman lisäämisen halu ja liikakansoitettujen naapurivaltioitten pelko.

Katolinen kirkko on kauan opinkappaleellaan tyrmännyt kaikki ”keinotekoiset” syntyvyydensäännöstelyn muodot ja siten paisuttanut jatkuvasti köyhtyvien laumojensa määrää. The Encyclopædia Britannica -tietosanakirja esittää kokonaistilanteesta yhteenvedon:

”Olisi turha kieltää sitä, että voimakkaat moraaliset hillikkeet ja tabut ovat esteenä keinotekoiselle syntyvyydensäännöstelylle. . . . optimistisimmallakaan syntyvyydensäännöstelyohjelmalla ei voida toivoa saavutettavan kuin lisääntymisnopeuden vähäistä alenemista 20. vuosisadan loppuun mennessä.” – 18. osa, s. 54.

Kuulostaako 25 vuodessa saavutettava ”vähäinen aleneminen” sinusta ”ratkaisulta”?

”Yhtynyt” toimintako?

Kaikkien edellä mainittujen ”ratkaisujen” epäonnistuminen on saanut maailman johtajat käsittämään, että väestönkasvu on koko maailman ongelma. Sivistyneen maailman eri osat ovat tulleet erittäin riippuvaisiksi toisistaan, eivätkä kansat voi enää toimia ottamatta huomioon kansainvälisiä jälkiseurauksia. Yhä useammat kansojen johtajat kehottavat maailmaa yhteistoimintaan väestöongelmien ratkaisemiseksi. Niinpä Yhdistyneet Kansakunnat on julistanut vuoden 1974 ”maailman väestövuodeksi”, minkä vuoksi maailman väestökonferenssi kokoontui kuluvan vuoden elokuussa.

Tämän kokouksen odotettiin laativan ”maailman väestösuunnitelman”. Onko se sitova? Eräs huomioija toteaa, että suunnitelmaa ”voitaisiin sopivammin kutsua ehdotukseksi”, joka hahmottelee askeleet, jotka maat ”saattaisivat haluta” ottaa omissa olosuhteissaan. ”Kaikki tämä vaikuttaa sangen heikolta lääkkeeltä”, tämä kirjoittaja toteaa, kun otetaan huomioon tilanteen nopea paheneminen. – Science, 1.3.1974, s. 833.

Tarmokkaan maailmanlaajuisen toiminnan vaihtoehdoksi monet näkevät sarjan mullistavia vaikeuksia, jotka saattavat tasoittaa tietä väestön ja luonnonvarojen diktatoriselle valvonnalle samoin kuin inhimillisten vapauksien menettämiselle. He ennustavat pakollista aborttia ja sterilointia ja jopa perintötekijöihin vaikuttamista ja heikkojen tuhoamista. Haluaisitko sinä sellaisen ”ratkaisun” omalle kohdallesi? Onko olemassa parempi ratkaisu?

[Kuva s. 8]

Ponnistelut maailman väestöongelmien ratkaisemiseksi epäonnistuvat, kun ”hoitokeinot” kohdistuvat oireisiin eivätkä syyhyn