Yksi miljoonasta – kolmikymmenvuotinen taisteluni halvausta vastaan

OLI 30. maaliskuuta 1945, päivä, jonka muistaisin kauan. Muistan ajatelleeni, miten lämmintä oli, vaikka vuosi oli vasta alussaan. Kirkas asuurinsininen taivas oli pilvetön. Floridan rannikolla tyrskysi reippaasti, ja valtameren aallot vyöryivät nopeasti ja paiskautuivat kohisten rantaan.

Olin valmis palaamaan kotiin, ja koska olin hiekan peitossa, juoksin rantaan peseytymään aallokossa. Juoksin matalan veden poikki lujaa vauhtia, havaitsin aallonharjan ja sukelsin siihen. Olin vasta kuudentoista ja olin harjoittanut ruumiini hyvään kuntoon yleisurheilulla. Hyvä ruumiinkuntoni tuli merkitsemään paljon seuraavien kahden minuutin aikana. Sillä en tiennyt, että tuon aallon alla oli näkymättömissä hiekkasärkkä. Iskin pääni siihen.

Nousin pintaan ja yritin tehdä käsillä uintiliikkeitä. Käteni ja jalkani eivät hievahtaneetkaan. Ne riippuivat vedessä hervottomina. Aivoni kirjaimellisesti kirkuivat niille määräyksiä, mutta tuloksetta. Yritin epätoivoisesti kääntää kasvoni ylös vedestä voidakseni vetää henkeä. Saatoin nähdä sinisen taivaan silmäkulmastani, mutta en kyennyt nostamaan päätäni sen vertaa, että olisin voinut hengittää ilmaa. Olin täysin avuton.

Sekunnit alkoivat kulua. Pidätin hengitystäni. Paine kohosi, korvissani soi ja veri alkoi valua nenästäni. Tiesin tilanteeni toivottomaksi. Kestävyyteni äärirajoilla rukoilin Jumalaa ja päätin vetäistä täysin voimin vettä keuhkoihin, jotta loppu tulisi pian. Sillä hetkellä näin käsivarret allani ja saatoin tuntea jonkun kohottavan minut ylös vedestä. Haukoin henkeä.

”Mikä on hätänä? Mikä sinulle tuli?” eräs ystävä huusi minulle. Hän kannatti minua rintaansa vasten ja veti minua selkä edellä rantaan.

”En tiedä”, sanoin. ”En voi liikkua.”

Halvaantunut niskasta alaspäin

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni halvauksesta. Isku oli murtanut niskani. Neljäs ja viides kaulanikama olivat murtuneet selkäydintä vasten, jolloin kaikki hermoimpulssit kaulasta alaspäin lakkasivat välittömästi.

Rannalla sattui olemaan eräs sairaanhoitaja. Hän juoksi luokseni ja kysyi minulta, mikä oli hätänä, ja sitten hän heti ryhtyi ohjaamaan käsittelyäni. Minut asetettiin makaamaan hiekalle, ja hän tuki pääni märällä hiekalla. Hän kehotti minua olemaan liikuttamatta päätäni.

Hän tarttui käteeni ja kysyi, kykeninkö liikuttamaan sormiani. En kyennyt. Kun hän pudotti käteni, se valahti velttona sivulleni; katsoin sitä, mutta en voinut tehdä mitään sen hallitsemiseksi. Tuntui siltä kuin käsi ei olisi ollut omani.

Sairasauto saapui, ja meidät kiidätettiin sairaalaan. Ne kaksi nuorukaista, jotka auttoivat pelastamaan henkeni, ja nuori sairaanhoitajatar tulivat mukanani, lohduttivat ja rohkaisivat minua. Koska oli lomaviikonloppu, oli vaikeata löytää lääkäriä. Sairaalaan ottamiseni viivästyi. Miksi? Vanhempani olivat poissa kaupungista tuona päivänä, ja virkailijat halusivat tietää, kuka vastaisi hoitokuluistani. Toisesta kanssani olleista nuorukaisista tuli myöhemmin osavaltion senaattori, ja hän pani vireille lain, jonka mukaan sairaalan oli hoidettava hätätapaukset olosuhteisiin katsomatta. Hän kertoi minulle toimenpiteensä perustuneen hänen tuona päivänä kokemiinsa pettymyksen tunteisiin.

Lopulta lääkäri saapui. Hän oli taitava lääkäri ja kirurgi ja osoittautui tarmokkaaksi ja läheiseksi ystäväksi. Hän oli erittäin rohkaiseva ja ystävällinen. Kriisiaikanani hän oli jatkuvasti vuoteeni ääressä ja teki hyväkseni kaiken inhimillisesti mahdollisen.

Röntgensäteet paljastivat niskassani olevan murtuman. Muistan tunteneeni sietämätöntä kipua, kun lääkäri pyysi minua avaamaan suuni, niin että kuvat voitiin ottaa. En ollut edes tietoinen siitä, että sairaanhoitajat pesivät pois hiekan ruumiistani ja pukivat minut.

”Mitä minä olen tehnyt?” ajattelin mielessäni.

Kuoleman porteille ja takaisin

Niskani tuettiin, jotta mikään ei painaisi selkärankaa. Minua ruokittiin suoneen, jotta ruumiini saisi nestettä; sain myös lääkettä tulehdusta vastaan. Nyt oli vain odotettava nähdäksemme mitä tapahtuisi.

Ajattelen usein sitä, miten vanhempiini vaikutti, kun heille kerrottiin, että olin vakavasti loukkaantunut eikä minun uskottu jäävän eloon. Kun he tulivat katsomaan minua, saatoin nähdä heidän kasvojensa ilmeestä, että tilanne oli vakava. Ironista kyllä, minulla ei siihen aikaan ollut mitään käsitystä halvauksesta eikä selkäytimen toiminnasta. Mutta vuosien mittaan oppisin niistä paljon.

Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat kriittiset. Halvaus keskeyttää kaikki elimistön toiminnot. Munuaiset, virtsarakko ja suolisto lakkaavat toimimasta. Katetri asetetaan virtsan poistamiseksi. Ulosteet pumputaan pois ruumiista. On mahdotonta syödä; elimistö ei kykene käsittelemään ruokaa. Ensimmäisen kuukauden aikana painoni putosi 66 kilosta 36 kiloon.

Äärimmäisen korkea kuume yhdessä halvauksen kanssa sai ihoni pintakerroksen kuolemaan; se kovettui joka puolelta. Minua ei voitu liikuttaa edes kylpemistä varten. Lopulta elonmerkit alkoivat heiketä. Verenpaineeni laski ja pulssi hidastui. Hengittäminen kävi työlääksi. Olin selvästi kuolemaisillani.

Sitten, kolmetoista päivää onnettomuuden jälkeen, kaikkein kriittisimmässä vaiheessa tapahtui jotakin uskomatonta. Kastelin vuoteeni! Munuaiseni ja rakkoni olivat alkaneet toimia. Lääkäri määräsi minut nauttimaan nestettä. ”Juo mitä tahansa haluat”, hän käski. ”Kunhan vain juot jatkuvasti.”

Omaiseni kertoivat minulle myöhemmin, että heidät oli kutsuttu tuona iltana sairaalaan. Lääkäri oli sanonut heille, että loppu oli lähellä. Mutta nyt oli uutta toivoa.

Pitkä ja vaikea tie liikuntakykyiseksi

Edessä olevat päivät osoittautuivat hyvin vaikeiksi. Alkoi hermoimpulssien hidas ja tuskallinen elpyminen, ja kuntoutukseni pantiin alulle. Perheeni oli ottanut yhteyttä erikoislääkäreihin, jotka olivat yksimielisiä siitä, että pelkkä eloon jäämiseni olisi ”ihme”. Viidennen kaulanikaman murtuminen on vakava asia; neljännen kaulanikaman murtuminen on toinen yhtä vakava asia. Sitten isäni kysyi, mitä mahdollisuuksia minulla oli tulevaisuudessa saada takaisin liikuntakykyni. Lääkäri vastasi: ”Yksi mahdollisuus miljoonasta, yksi miljoonasta.”

Hermostossa ilmenevät kouristukset aiheuttivat melkein sietämätöntä kipua. Äitini työskenteli yötä päivää yrittäen helpottaa oloani kuumavesipulloilla ja kuumilla kääreillä. Vaikka kouristukset menivät ohi, halvaus jäi.

Oltuani viikkokausia sairaalassa minut päästettiin kotiin. Miten ihana päivä se olikaan! Perheeni huolehti minusta jatkuvasti, ja päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen saatoimme havaita pienen pieniä uusia merkkejä ruumiini toipumisesta.

Halvaantuneitten lihasten kuntouttaminen on tuskallinen kärsivällisyyden koe. Hoitoon kuului hierontaa ja lihasten ojentelua, voimistelua, uintia ja painonnostoa. Tämä tapahtui ennen fysikaalisen hoidon monia nykyaikaisia edistysaskeleita. Käydessäni äskettäin New Yorkin yliopiston lääketieteellisen keskuksen kuntoutusosastolla hämmästyin kaikkia niitä laitteita ja keinoja, joilla nyt hoidetaan potilaita, joiden jalat tai kaikki raajat ovat halvaantuneet. Minun hoitoni oli alkukantaista siihen verrattuna.

Loppukesällä minussa heräsi tunne, että saatoin kävellä. ”Yrittäkää tehdä hänelle mieliksi”, lääkäri sanoi. ”Hän tulee ajan mittaan huomaamaan, että se on toivotonta.”

Niinpä isäni ja lankoni raahasivat minua lattialla. Se oli turhaa, mutta ajattelin jatkuvasti, että saattaisin kävellä. Sillä välin aloin liikuttaa käsivarsiani kyynärpäästä ja voimisteluttaa niitä tarmokkaasti kuntouttaakseni sen, mitä oli jäljellä. Saatoin kirjoittaa koneella siten, että hakkasin näppäimiä yhä halvaantuneeseen käteeni sidotulla kynällä. Ajattelin sen olevan suurenmoista: saatoinhan kirjoittaa kirjeitä.

Mikä tärkeintä, kaikkien koettelemusteni aikana tulin yhä lähemmäksi Luojaani, Jehova Jumalaa. Minut oli kasvatettu Jehovan todistajaksi, mutta en ollut koskaan käyttänyt aikaani todella rakentavaan tutkimiseen. Nyt aloin lukea Raamattua enemmän kuin koskaan, ja vaikutti siltä, että halvaantuneena saatoin muistaa paremmin. Tuolloin kun ei vielä ollut televisiota eikä muita hajottavia tekijöitä, havaitsin voivani lukea tuntikausia ja muistaa lukemani. Lisäksi minusta tuntuu, että noina koettelevina kuukausina opin ensimmäisen kerran elämässäni todella käsittämään kärsivällisyyden merkityksen.

Lopulta eräänä päivänä voimistellessani minusta tuntui, että saattaisin ainakin seisoa, vaikka en voisikaan kävellä. Isäni ja lankoni asettivat minut oviaukkoon, ja tuin itseäni käsivarsillani. He irrottivat otteensa. Paine jaloissani, jotka eivät olleet koskettaneet maata tai kannattaneet painoani moniin kuukausiin, tuotti ankaraa kipua. Mutta seisoin tuossa oviaukossa ja seisoin yksin! Millaista voitonhuumaa tunsinkaan!

Siihen asti lankoni oli kuljettanut minut kaikkialle. Hän pesi minut, vaatetti minut ja ruokki minut. Hän ja sisareni olivat ja ovat yhä suuri avun ja rohkaisun lähde minulle niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, jotka tämä koetus on jo kestänyt. Hekin ovat Jehovan todistajia, ja heidän hengellinen voimansa ja opastuksensa olivat minulle tärkeitä, erityisesti sen jälkeen kun isäni kuoli vuonna 1950 ja äitini joitakin vuosia myöhemmin.

Huomattava saavutus: nousen ylös lattialta

Heräsin tajuamaan elinaikaisen ongelmani mittasuhteet käydessäni erään kerran kuntoutuskeskuksessa joitakin kuukausia onnettomuuden jälkeen. Terapeutti, joka oli kuntouttanut lihaksiani useita kuukausia ja opetti minua nyt kävelemään, tönäisi minua tahallaan ja kaatoi minut harjoitusmatolle.

”Katsotaanpa, miten pääset ylös”, hän sanoi.

”Tiedät, etten voi päästä ylös”, sanoin vihaisesti. ”Miksi teit sen?”

”Haluan sinun tietävän, miltä tuntuu olla avuton”, hän sanoi. ”Sinä voit nyt kävellä. Astuntasi ei ole kovin sulavaa, mutta pääset sentään eteenpäin. Nyt sinun täytyy löytää keino, jolla pääset ylös kaatuessasi, sillä sinä tulet kaatumaan monta kertaa. Ja kun kaadut, sinun täytyy päästä ylös ja jatkaa matkaa. Ymmärrätkö?”

Itkin. Ensimmäisen kerran tunsin itseni täysin lyödyksi ja minusta tuntui, että halvaus voittaisi minut enkä minä voittaisi sitä.

”Ei ole mitään keinoa, sinä tiedät sen”, sanoin.

”En tiedä mitään sellaista. Olet päässyt näin pitkälle etkä saa lopettaa kesken. Niinpä me työskentelemme yhä edelleen, kunnes kehitämme sinulle tavan ylös pääsemiseksi. Käytössäsi on noin 20 prosenttia lihassäikeistäsi. Voit saada kouristuksia. Se merkitsee sitä, että kun lyöt varpaasi, lihakset lukkiutuvat ja sinä kaadut. Silloin herää kysymys: pääsetkö ylös?”

Se vei kuukausia, mutta me onnistuimme. Kierähdin vatsalleni, nousin polvilleni, nostin toisen jalkani pönkäksi, ja nousin seisomaan. Se vei aikaa, mutta saatoin tehdä sen. Harjoittelin sitä yhä uudelleen.

Vuonna 1946, vain runsas vuosi onnettomuuden jälkeen, minulla oli tilaisuus kokeilla tätä kykyä käytännössä. Clevelandissa Ohiossa oli määrä pitää Jehovan todistajain kansainvälinen konventti. Etsiessäni huoneita kokouksen osanottajille kaaduin tiiliportaissa. Kaatumisen aiheuttama kouristus, isku ja loukkaantuminen lamaannuttivat minut. Makasin maassa huumaantuneena, ja polvistani, kyynärpäistäni ja kasvoistani vuoti verta.

”Minun on päästävä ylös”, ajattelin itsekseni. ”Älä hermostu. Ole rauhallinen.”

Kivun hellittäessä ja liikuntakyvyn palatessa kykenin ottamaan tukea portaista ja nousemaan ylös. Miten rukoilinkaan apua! ”Me voitamme sinut, me voitamme sinut”, toistin yhä uudelleen. Se oli vaikeimpia päiviäni.

Se oli ensimmäinen monista kaatumisista. Jotkin niistä vahingoittivat lihaksiani, toiset repivät ihoa ja jättivät arven, ja eräs äskeinen kaatumiseni mursi selkärangan luun, niin että minun oli käytettävä tukea useita viikkoja, kunnes luu oli kasvanut kiinni. Se vaivaa minua silti yhä. Yksikään näistä kaatumisista ei kuitenkaan ole todella tärkeä. Tärkeätä on oppia, että kun kaatuu, pääsee ylös jälleen. Uskomalla ja luottamalla täysin Luojaan Jehovaan ihminen voi saada aikaan elämässään paljon enemmän.

Rikas, täysipainoinen elämä

Olin nyt päässyt kriisin yli. Ensiksi oli tärkeintä hengissä säilyminen. Sitten hoito ja kuntoutus ja välttämätön mielen ja tunne-elämän sopeuttaminen. Joihinkin tavoitteisiin näistä voi yltää. Toisia ihminen ei ehkä kykene saavuttamaan.

Vuonna 1947 palasin kouluun. Se oli jälleen uusi koetus, mutta minun oli saatava jonkinlaista koulutusta, jotta voisin elättää itseni enkä olisi taakkana perheelleni. Ajateltuani asiaa syvällisesti päätin palata oppikouluun ja suorittaa loppututkinnon. Olin onnettomuuden tapahtuessa kuusitoistavuotias ja viimeisellä luokalla. Vuonna 1948, kolme vuotta ja kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen, suoritin loppututkinnon.

Pääaineenani oli puhetaito ja journalismi, ja toivoin tulevani radiokuuluttajaksi. Ensimmäinen esiintymiskokeeni epäonnistui täysin. Radioaseman johtaja sanoi minulle, että tarvitsin enemmän valmennusta. Nyt minulla oli jotakin uutta, jonka hyväksi työskennellä, jotakin joka ei vaatinut pahoin vammautuneen ruumiini käyttämistä: minun oli valmennettava ääntäni, joka oli vahingoittumaton.

Tuona aikana tapasin koulussa tulevan vaimoni. Kaikki alkoi satunnaisesta esittelystä. Olin kuitenkin istumassa, eikä hän havainnut tilaani. Hän kutsui minut kotiinsa tapaamaan vanhempiaan, ja otin kutsun vastaan. Mutta edessäni oli nyt suunnaton pulma. Hän asui kerrostalon kolmannessa kerroksessa, enkä ollut koskaan ennen selviytynyt niin monesta porrasaskelmasta kerralla. Kun saavuin autolla (minun oli täytynyt opetella uudelleen ajamaan), hän odotti alakerrassa. Et voi kuvitella, mitä tunsin sisässäni.

Kun nousin autosta ja aloin kävellä häntä kohti, hänen kasvojensa ilme ei muuttunut vähääkään. Hänen on täytynyt kokea järkytys, mutta hän ei millään tavalla paljastanut sitä. Olen erittäin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei koskaan esittänyt minulle vammaani koskevia kysymyksiä. Hänen asenteensa on pysynyt samana koko 24 vuotta kestäneen avioliittomme ajan. Hän on ymmärtäväinen, hän on myötätuntoinen, mutta hän ei puhu siitä.

Yhteiselämämme on ollut täysin normaalia ja meillä on yhteinen päämäärä. Vaimoni jakaa kanssani uskoni ja ilon hetkeni, samoin kuin hän on jakanut kanssani epätoivon ja pettymyksen hetkeni. Vaikka hän on huolehtivainen, hän ei ole liian suojeleva. Hän sanoi kerran: ”Ainoat todella vammautuneet ovat tunne-elämältään ja hengellisesti vammautuneet”, ja olen samaa mieltä.

Sitten tuli toinen esiintymiskokeeni radiossa. Istuin kolmen muun hakijan kanssa ja tunsin oloni hyvin epävarmaksi. Mutta koska olin tullut näin pitkälle ja harjoitellut ankarasti, päätin, että minun oli läpäistävä se. Hämmästyksekseni sain paikan! Kykenin nyt tekemään työtä ja ansaitsemaan elatukseni. Itkin koko kotimatkan.

Työskentelin ensin mainosten lukijana. Myöhemmin minusta tuli urheiluselostaja, ja vuonna 1956 television ja radion uutistoimittaja. Toimin kahden kansallisen verkkoryhmän selostajana. Radioala soveltui minulle hyvin 22 vuotta. Mutta hankittuani jonkin verran kokemusta ja taustaa tuolla alalla päätin panna työn palvelemaan minua, sen sijaan että minä olisin palvellut sitä. Se oli elinkeino, mutta se ei ollut oleva ensisijaisen kiinnostukseni kohde. Vuoden 1945 jälkeiset tapahtumat pelkästään vahvistivat päätöstäni, että elämäni keskittyisi Jehova Jumalan palvelemiseen ja hänen Poikansa valtakunnan etujen hyväksi toimimiseen.

Monet ihmiset ovat rikastuttaneet elämääni kuluneina 30 vuotena. Olen saanut kokea niin monia huomaavaisuuden ja ystävällisyyden ilmauksia, että olisi mahdotonta luetella niitä kaikkia. Parasta näistä on kuitenkin ollut se kiinnostus, jota Jehova Jumala itse on ilmaissut minua kohtaan. Hän on ollut jatkuvasti kanssani, hän on ollut voimani ja tukeni. Minua ovat lohduttaneet Psalmin 103:1–4 minulle niin merkitykselliset sanat:

”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt, hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi, joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella.”

Ollessaan maan päällä Jumalan Poika ilmaisi kykynsä parantaa halvaantuneita. (Matt. 4:24; 9:2–7) Jumalan hengen avulla se oli hänelle helppo tehtävä. Se on oleva vain yksi piirre niistä Jumalan valtakunnan lukuisista siunauksista, jotka Jeesus Kristus tuo aivan edessämme olevan tuhatvuotisen rauhaisan hallituskautensa aikana. Se on oleva suuri onnellisuuden ja tervehtymisen lähde kaikille ruumiiltaan vammautuneille, jotka mukautuvat tuohon hallintoon.

Olen havainnut, että suurin onnellisuus tulee Jumalan palvelemisesta. Se tekee elämästä todella antoisan ja merkityksellisen. Halvaus ei ole riistänyt minulta Luojan palvelemisen etuja ja siunauksia. Jos sinäkin olet jollakin tavalla vammautunut, toivon vilpittömästi tämän kertomuksen auttavan sinua näkemään, että sinäkin voit nauttia rikkaasta elämästä Jumalan palveluksessa. – Lähetetty.