Epäitsekkyyden opettaminen lapsille
”JAAKKO, auttaisitko minua korjaamaan sisaresi lelun?” eräs äiti kysyi pieneltä pojaltaan. Kannustatko sinäkin lapsia tekemään sellaista, mikä hyödyttää toisia perheenjäseniä?
Myönnettäköön, ettei ole helppoa ohjata lapsia luopumaan itsekkäästä menettelystä. Tosiasia on, että me olemme synnynnäisesti itsekkäitä. Vastasyntynyt lapsi haluaa sitä, mitä hän haluaa, silloin kun hän haluaa. Eikä hän suvaitse viivytystä, minkä toisinaan hillitön, huomiota vaativa parkuna ilmaisee.
Mutta kun vanhemmat tarjoavat rakkaudellista huolenpitoa ja ohjausta, lapsi alkaa ottaa toiset huomioon. Vähitellen itsekkäät taipumukset heikkenevät. On tarpeetonta sanoakaan, että se vaatii vanhemmilta paljon aikaa ja ponnistelua. Kuitenkin aikanaan ne, jotka ovat sinnikkäitä, saavat nähdä ponnistelujensa tulokset.
Vanhempien esimerkin merkitys
Haluavatpa vanhemmat sitä tai eivät, heidän lapsensa tulevat jäljittelemään heitä. Siksi on tärkeätä antaa hyvä esimerkki epäitsekkyydessä. Eräs isä huomautti: ”Kymmenvuotias poikamme on pienestä pitäen nähnyt meidän antavan toisille. Nyt kun me annamme puutteessa oleville, hän pyytää saada osallistua. Me olemme nähneet hänen tekevän kehotuksetta jotakin pientä toisten hyväksi, mikä ilmaisee meille, ettei hän tee sitä vain miellyttääkseen meitä.”
Hänen vaimonsa lisäsi: ”Jos aviomiehet ovat auliita vaimonsa suhteen, lapsi panee sen merkille ja auttaa äitiään isän tavoin. Tiedän sen pitävän paikkansa omasta pojastamme.”
Tämä äiti oli tehnyt myös joitakin kiinnostavia huomioita siitä, mikä vaikutus vanhempien asenteella aineelliseen omaisuuteen on lapsiin. Hän sanoi: ”Poikamme ei koskaan kuule meidän riitelevän rahasta tai sanovan: ’Meillä ei ole varaa tähän tai tuohon.’ Se ei johdu siitä, että olisimme taloudellisesti varakkaita, päinvastoin. Mutta me emme ole siitä huolissamme, ja tämän tähden hän tuntee olonsa turvalliseksi. Olemme panneet merkille, että kodeissa, missä vanhemmat jatkuvasti riitelevät rahasta, lapsista tulee helposti itsekkäämpiä ja he vuorostaan riitelevät keskenään vähäpätöisistä seikoista.”
On usein pantu merkille, että itsekäs lapsi ei ole sellainen, joka saa liiaksi huomiota vanhemmiltaan, vaan tavallisesti sellainen, joka saa sitä liian vähän. Kun lapsi voi luottaa vanhempiensa apuun, silloin kun hän todella tarvitsee sitä, hänestä tavallisesti tulee avulias. Kun vanhemmat rakastavat lasta, tästä tulee rakkaudellinen. Niin, se miten lasta kohdellaan pienenä, on suuressa määrin perustana sille, miten hän kohtelee toisia tulevaisuudessa.
Valmentamistapoja
Varhaisen valmennuksen tärkeyttä voidaan tuskin liioitella. Niinpä jos lasta valmennetaan varhaisvuosinaan oikealla tavalla ajattelemaan toisia, antaminen ja auttaminen tulee hänelle tavallisesti luonteenomaiseksi.
Erään äidin havaittiin äsken toteuttavan tätä periaatetta käytännössä. Hänen kuultiin sanovan pienelle pojalleen: ”Kun nyt löysit nuo kaksi penniä, haluaisitko panna niistä toisen omaan säästöpossuusi ja toisen sisaresi säästöpossuun?”
”Minä teen niin”, poika vastasi onnellisena.
Näin istutettiin siemen, ja jos sitä kastellaan oikealla tavalla, se voi olla perustana tulevaisuudessa tehtäville rakkaudellisille teoille.
Toiset vanhemmat kertoivat, että he ottavat lapsensa mukaan perheasioita koskeviin keskusteluihin. Isä tekee lopullisen päätöksen, mutta lapset saavat vapaasti ilmaista toiveensa, jotka otetaan harkittaviksi. Erään 13-vuotiaan tyttären isä pani merkille, että kun hän sai lapset tuntemaan, että he ottavat osaa perheen toimintoihin ja päätöksiin, se kehittää heissä rakastavaa, epäitsekästä henkeä. Hän kertoi esimerkin: ”Menin äskettäin tyttäreni kanssa ostamaan kenkiä. Hän näki kenkäparin, josta hän piti, mutta kun hänelle kerrottiin hinta, hän sanoi: ’Voi, isä, en minä tarvitse noin kalliita kenkiä. Tuo halvempi pari käy oikein hyvin.’ Onko mikään ihme, että pidän hänestä kovasti?”
Eräs toinen isä selitti samaten, miten hän ja hänen vaimonsa yrittävät auttaa lapsiaan tekemään viisaita ratkaisuja. Hän huomautti: ”Niin kauan kuin he ovat vielä luonamme, me voimme havaita kaikki heidän ajattelussaan ilmenevät viat ja auttaa heitä.” Hän valaisi tätä kuvailemalla äskeistä ruokapöytäkeskustelua.
Isä muisteli: ”Ryhdyttiin puhumaan autoista, ja vanhin poikamme, joka on nykyään hulluna autoihin, sanoi, että jos hänellä olisi rahaa, hän ostaisi pienen urheiluauton, ja hän mainitsi automerkin nimen. Muistan sanoneeni: ’Auton omistamisessa ei ole mitään väärää, Antero, mutta pienessä urheiluautossa ei ole paljoakaan tilaa vaimolle ja lapsille, vai mitä?’
”Hän vastasi: ’Mitä tarkoitat ”vaimolla ja lapsilla”, isä? Enhän ole vielä edes naimisissa.’
”’Tiedän, poikani, mutta jonakin päivänä olet, ja sinun on silloin otettava heidät huomioon, eikö totta? On aivan oikein suunnitella tulevaisuutta, mutta tulisi harkita sitä, miten suunnitelmat vaikuttavat toisten hyväksi tai vahingoksi, vai mitä ajattelet?’
”’Taidat olla oikeassa. Urheiluautossa ei ole paljon tilaa, mutta olisi mukava omistaa sellainen.’
”’Haluamasi automerkki on lisäksi sangen kallis. Saattaisit ajella ympäriinsä tuossa unelma-autossasi ja pitää hauskaa, kun taas perheesi näkisi nälkää. Et varmasti haluaisi sitä.’
”’En tietenkään, isä. En toimisi niin.’
”’Tiedän, ettei se olisi tarkoituksesi. Mutta tiedän, että olet nähnyt monien aivan naapuristossa asuvien miesten toimivan juuri siten – hankkivan haluamaansa perheensä tarpeitten kustannuksella.’
”No niin, hän mietti noin minuutin verran ja sanoi sitten: ’Luulenpa, että olet oikeassa, isä. Hyvä on, hankin perheelle sopivan auton – tietenkin sitten, kun hankin sen. Mutta eiköhän siihen ole vielä pitkä aika?’
”’On, poikani, mutta se, mitä ajattelet nyt, muovaa tulevaisuudensuunnitelmiasi. Niinpä on parasta suunnata ajatuksensa oikeisiin uomiin jo nyt.’”
Opastatko tällä tavalla lapsiasi ajattelemaan toisia? Teetkö sen luonnollisella, rakkaudellisella tavalla rentoutuneessa ilmapiirissä? Silloin sillä on paremmat mahdollisuudet menestyä kuin jos tekisit sen jäykän luennoivalla tavalla. Jos lisäksi ilmaiset lähestymistavassasi empatiaa, lapsesi arvostavat sitä, että otat huomioon heidän tunteensa, ja he ovat taipuvaisempia kuuntelemaan neuvoasi.
Epäitsekkyyden osoittaminen vanhoja ja nuoria kohtaan
Lapsia voidaan opettaa tekemään monenlaista isovanhempiensa tai toisten iäkkäitten hyväksi. He voivat lukea huononäköisille. Vanhukset voidaan ottaa mukaan perheen leikkeihin ja toimintoihin. Vaikka vanhat ihmiset ovat taantuneet ruumiillisesti, se ei merkitse sitä, että he olisivat taantuneet henkisesti.
Myös kodin ulkopuolella lapsia voidaan kannustaa huomaamaan iäkkäänpuoleiset ihmiset ja auttamaan heitä. Heitä voidaan opastaa antamaan istuimensa näille busseissa ja junissa. Lapset voivat ilmaista kunnioitusta olemalla keskeyttämättä vanhempia ihmisiä näiden puhuessa ja olemalla hallitsematta keskustelua. Sen sijaan että nuoria pelkästään opetettaisiin sietämään vanhoja ihmisiä, kuten on tapana joissakin osissa maailmaa nykyään, heitä voidaan opettaa hyötymään siitä viisaudesta ja kokemuksesta, jota näillä usein on.
Vanhempien tulisi myös rohkaista lapsiaan ilmaisemaan rakkaudellista huolenpitoa nuoremmista veljistään ja sisaristaan. Muussa tapauksessa he saattavat loukkaantua siitä, että uusi tulokas vie niin paljon heidän äitinsä aikaa. Erään kuusivuotiaan pojan äiti mainitsi:
”Siitä lähtien kun aloin odottaa tytärtäni, me puhuimme hänestä nimeltä, ja hänestä tuli hyvin todellinen pojalleni. Kun hän syntyi, poikani auttoi innokkaasti minua hänen hoitamisessaan. Vuosia myöhemmin hän kertoi, miten onnellinen hän oli, kun hänen sisarensa syntyi.”
Vanhemmat, jotka valmistavat lapsiaan taitavasti uuden tulokkaan ilmaantumiseen, havaitsevat, että heidän ei tarvitse olla huolissaan, kuten erään seitsenvuotiaan tytön tapaus osoittaa. Kun tytöltä kysyttiin, mitä hän piti pienestä sisarestaan, hän vastasi: ”Voi, minä rakastan häntä. Autan mielelläni äitiä hänen hoitamisessaan. Mutta en pidä siitä, että hän itkee. Minusta tuntuu, että hän on tulossa hemmotelluksi.” Kun häneltä kysyttiin, mitä hän aikoi tehdä asian suhteen, hän vastasi: ”No, niin pian kuin hän ymmärtää, aion hieman keskustella hänen kanssaan.”
Sisarusten välillä esiintyy usein kateutta tai kaunaa. Mutta välttämällä puolueellisuutta ja selittämällä toimenpiteittensä syyt vanhemmat voivat ehkäistä pulman syntyä. Eräs kolmen lapsen äiti huomautti:
”Kun lapsemme kasvoivat, nuoremmat lapset kantoivat jonkin verran kaunaa siksi, että vanhin poikamme sai jonkin verran enemmän vaatteita tai lahjoja. Mutta me selitimme, että siinä iässä, jossa hän oli, hän tarvitsi enemmän kuin he tarvitsivat. Vakuutimme heille, että hekin saisivat saman kohtelun, kun heidän vuoronsa tulisi. Nyt kun tyttäremme on siinä iässä, hän arvostaa sanojemme totuudellisuutta.”
Toisten palvelemisen etu
Suurimpia lahjoja, joita voit antaa lapsillesi, on halu palvella toisia, antaa aikaansa, myötätuntoa ja huomiota tarpeessa olevien hyväksi. Harkitsehan mitä eräs tämän läksyn oppinut 12-vuotias poika sanoi:
”Eräs korttelissamme asuva poika menetti äskettäin isänsä, ja olin todella pahoillani hänen tähtensä. Halusin tehdä jotakin auttaakseni häntä, ja niinpä puhuin siitä isälleni, ja hän sanoi, että voisimme ottaa hänet mukaan joihinkin perheemme toimintoihin. Olen kutsunut häntä kotiimme, mutta hän ei näytä haluavan olla kenenkään kanssa nyt. Mutta aion jatkaa yrittämistä.”
Toimivatko sinun lapsesi tällä tavoin? Ovatko he kiinnostuneita toisista? He ovat, jos kannustat heitä.
Lapset, joita kasvatetaan epäitsekkäiksi, saavat monia siunauksia. He nauttivat hyvinvoinnin ja turvallisuuden tunteesta. He ovat varmempia ja tasapainoisempia. He ovat paremmin valmistautuneita tulevaan osaansa aviomiehenä tai vaimona ja lopulta isänä tai äitinä. Lisäksi he alkavat käsittää, miten todet Herran Jeesuksen Kristuksen sanat ovat: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” – Apt. 20:35.