Psykiatrit pappien sijaan – miksi?

YHDYSVALLOISSA samoin kuin monissa muissa maissa on viimeaikaisena suuntauksena ollut pappien määrän ja vaikutusvallan väheneminen. Samanaikaisesti on havaittu psykologien ja psykiatrien vaikutuksen lisääntyvän.

Niinpä kerrotaan, että viimeksi kuluneitten 25 vuoden aikana ihmisten mielenterveyttä ja tunne-elämän terveyttä hoitavien psykiatrien ja psykologien määrä Yhdysvalloissa on lisääntynyt yli seitsenkertaiseksi, kun taas pappien määrä on vähentynyt 20 prosenttia väestön 40 prosentin kasvusta huolimatta. Merkille pantava on myös loppututkinnon suorittavien määrä. Vuonna 1961 Yhdysvaltain korkeakouluissa suoritettiin psykologiassa yhtä monta loppututkintoa kuin teologian alalla, kumpiakin 10000. Mutta vuonna 1971 psykologian loppututkinnon suoritti kolme kertaa niin moni kuin teologian loppututkinnon.

Onko näiden kahden luvun välillä mitään suhdetta? On tosiaan! Yhä harvemmin ihmiset menevät kysymään papeilta: ”Mitä minun tulee tehdä?” Niinpä eräs psykoanalyytikko, joka on samalla roomalaiskatolinen pappi, mainitsee, että vuonna 1963 noin 70 prosenttia ihmisistä, joilla oli pulmia, meni ensin kysymään neuvoa papiltaan mutta että kymmenen vuotta myöhemmin siten toimivien määrä on sangen todennäköisesti alle 40 prosenttia.

Tätä suuntausta osoittaa toisaalta kirkossakäynnin vähentyminen ja toisaalta sellaisten kirjojen, lehtien, radio- ja TV-ohjelmien kasvava suosio, joissa psykologit ja psykiatrit kertovat, miten voi saavuttaa mielenrauhan ja onnellisuuden ja miten tulee kohdella vaimoa, aviomiestä, vanhempia ja lapsia sekä miten tulee suhtautua pulmiin, kuten aborttiin, aviorikokseen ja homoseksuaalisuuteen.

Mistä näin vastakkaiset suuntaukset johtuvat? Ensinnäkin papisto on menettänyt arvovaltansa halveksumalla Raamattua Jumalan sanana ja ihmisen erehtymättömänä oppaana. (Ps. 119:105) Tämä tuo mieleen profeetta Jeremian sanat: ”He ovat hyljänneet Herran sanan – mitä heillä on viisautta?” (Jer. 8:9) Eräässä selonteossa sanotaan: ”Yhä harvemmin tapaa pappia, joka sanoo: ’Raamattu sanoo niin-ja-niin. Sen tähden sinun tulisi toimia siten.’” ’Kun ihmiset tulivat pappinsa luo kysymään: ”Miksi minä elän?” tällä oli tapana vastata selvällä ja yksiselitteisellä tavalla: ”Sinä elät siksi, että se on Jumalan tahto. Olemassaolosi tarkoitus on toteuttaa tuota tahtoa, elää hyvää elämää ja kirkastaa Luojaasi.”’ Mutta näin ei ole enää. Papeilta puuttuu luottamus, ja siksi he eivät kykene tyydyttämään luokseen tulevia ihmisiä.

Toinen syy, miksi yhä useammat menevät psykiatrien ja psykologien vastaanotoille, on se, että he ovat kiinnostuneempia siitä, mikä tuottaa tyydytystä, kuin siitä, mikä on oikein. Mielenterveyden alalla ammatikseen työskentelevät eivät yleensä esitä moraalisia tuomioita. Heille menettelyt eivät ole oikeita tai vääriä, vaan vaarattomia tai vaarallisia ihmisen mielen ja tunne-elämän hyvinvoinnin kannalta.

Mutta onko ihmisten kääntyminen pappien luota psykiatrien luo terve ilmiö? Ei, sillä se on todellisuudessa joutumista ojasta allikkoon. Ihmiset päätyvät entistä huonompaan tilaan, sillä, kuten The National Observer -lehti mainitsi, he tarvitsevat ”pohjimmaltaan uskonnollista perustaa olemassaololleen, syytä, miksi voi jatkaa elämäänsä murhenäytelmän kohdatessa”. Rikollisuuden, sukupuolisen moraalittomuuden, uhkapelin, huumeitten orjuuden, alkoholismin ja ties minkä lisääntyminen todistaa, miten mieletöntä tämä Jumalaan ja hänen henkeytettyyn Sanaansa Raamattuun uskomisesta pois suuntautuminen on.

Psykiatrit ja psykologit eivät voi uskonnollisia vastauksia antamatta vastata kysymyksiin: ”Miksi olen olemassa?” ”Mikä on elämän tarkoitus?” ”Mikä kohtalo minua odottaa?” ”Miksi pahuus ja epäoikeudenmukaisuus kukoistavat?” Se, että heiltä ei kannata etsiä apua ollessaan masentunut ja kaikenlaisten pulmien ahdistama, voidaan nähdä siitä, että itsemurhat heidän keskuudessaan ovat kaksi kertaa niin yleisiä kuin väestön keskuudessa yleensä.

Monien tällaisten mielenterveyden asiantuntijoitten sokea, omahyväinen mielettömyys voidaan nähdä siitä, että vuonna 1970 55 prosenttia haastatelluista Yhdysvaltain psykoanalyytikoista oli yhtä mieltä Freudin kanssa siitä, että Jumalaan uskominen on ”niin ilmeisen lapsellista, niin todellisuuden vastaista, että . . . on tuskallista ajatella, että suurin osa ihmisistä ei koskaan kykene nousemaan tämän näkemyksen yläpuolelle”.

Sokeaa, omahyväistä mielettömyyttäkö? Kyllä, sillä se on järjen ja tosiasioiden vastaista. Esimerkiksi ”useimmat tiedehistorioitsijat sanoisivat heti, että Isaac Newton oli suurin tieteellinen nero, jonka maailma on koskaan nähnyt”. (Tri Isaac Asimov) Pitikö hän Jumalaan uskomista lapsellisena? Kaukana siitä! Hän jopa kirjoitti eräälle ystävälle, että laatiessaan teostaan Principia hän piti silmällä sellaisia periaatteita, jotka saisivat ihmiset uskomaan Jumalan olemassaoloon. Tuossa mestariteoksessa hän sanoo: ”Jumalan todellisesta herruudesta seuraa, että hän on elävä, älykäs ja voimallinen Olento; ja hänen muista täydellisistä piirteistään, että hän on korkein eli täydellisin. Hän on ikuinen ja määräämätön, kaikkivaltias ja kaikkitietävä.”

Raamattu osoittaa yhä uudelleen, että ’pohjimmaltaan uskonnollinen perusta olemassaololle’ voi auttaa ihmistä kohtaamaan murhenäytelmän. Tämä on erityisen selvästi osoitettu kertomuksessa muinaisesta Jobista. Koska Job uskoi Jumalaan, hän ei joutunut epätoivoon murhenäytelmän kohdatessa. Millaisia menetyksiä hän kokikaan! Yhdellä iskulla kaikki hänen lapsensa ja hänen omaisuutensa otettiin häneltä. Sitten inhottava ja tuskallinen sairaus peitti hänet kiireestä kantapäähän. Hänen lähimmät ystävänsä kääntyivät häntä vastaan, ja hänen oma vaimonsa kehotti häntä luopumaan sanomalla: ”Kiroa Jumala ja kuole”, se on, tee itsemurha. Mutta koska Job uskoi Jumalaan, hän kykeni kestämään sen kaiken ja selviämään siitä voittajana. – Job, luvut 1, 2 ja 42.

Raamattu on täynnä järkeviä periaatteita ja hyviä neuvoja sen suhteen, miten voi tulla toimeen perheenjäsentensä ja toisten kanssa. Se osoittaa aviomiesten, vaimojen, vanhempien, lasten, palvelijoitten ja isäntien (työntekijöitten ja työnantajien) velvollisuudet. Se varoittaa irstaasta käytöksestä: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää, sillä se, joka kylvää lihaansa silmällä pitäen, niittää lihastaan turmeluksen, mutta se, joka kylvää henkeä silmällä pitäen, niittää hengestä ikuisen elämän.” Ne, jotka harjoittavat sitä, mikä on irstasta, saavat ”itseensä vastineeksi täyden palkan, joka heidän erheestään oli tuleva”. – Gal. 6:7, 8; Room. 1:27.

Raamattu varoittaa myös ahneudesta. ”Ne, jotka ovat päättäneet olla rikkaita, joutuvat kiusaukseen ja ansaan ja moniin mielettämiin ja vahingollisiin haluihin, jotka upottavat ihmiset tuhoon ja turmioon. Sillä rakkaus rahaan on kaikenlaisen pahan juuri.” – 1. Tim. 6:9, 10.

Tosiaan, hylätessään papit, jotka eivät usko Raamatun olevan Jumalan henkeytetty sana, ja sen sijaan että kääntyisivät psykiatrien ja psykologien puoleen, joilla samaten enimmäkseen ei ole sellaista uskoa, vanhurskautta rakastavat kääntykööt Raamatun puoleen saadakseen viisautta, lohdutusta ja toivoa. Jehovan kristityt todistajat ovat valmiita auttamaan kaikkia sellaisia vanhurskautta rakastavia ihmisiä.