Eläinten leikkejä

MUUTTOMIESTEN kasvoilla vuorotteli epäusko ja uteliaisuus heidän katsellessaan suurta kuminauharöykkiötä, joka paljastui pois siirretyn jääkaapin alta.

”Ne ovat kissan”, tokaisin. ”Se kerää kuminauhoja.”

Se on sitä paitsi totta. Kissani on erikoisen mieltynyt kuminauhoihin. Jos kieputtelen kuminauhaa peukalon ja etusormen välissä, kaksi pientä mustaa tassua ja musta nöpönenä ilmaantuvat näyttämölle. Jos niiden omistajan onnistuu saada nauha ojennetulla etutassulla, joka on levitetty tennismailan kaltaiseksi, se paiskelee sitä edestakaisin tai ajaa sitä takaa kuin jääkiekkoa ohjaten sen kulkua vuorotellen molemmilla etutassuilla, kunnes se katoaa sähköisesti surisevaan ”maaliin”, jonka tehtävänä on pitää ruokamme tuoreena.

Leikkivätkö eläimet? Luonnontieteilijät eivät ole siitä yhtä mieltä. Yksimielisyyden puutteen huomattavimpana syynä on, etteivät he pääse yhteisymmärrykseen siitä, mitä on leikki. Eläinten leikinhaluun kielteisesti suhtautuvat teoreetikot ovat taipuvaisia pitämään leikkiä metsästyksen harjoittelemisena. Kuitenkin kun katselen Neferiä (se on kissan nimi), voin tuskin uskoa, että sekään ottaa kuminauhojen kimppuun hyökkäämistä, niiden kiinni ottamista ja varastoimista vakavasti. Lisäksi koska se on kymmenvuotias, voidaan tuskin sanoa sen ”harjoittelevan täysikasvuisen vakavia toimia varten”. Vaadittaessa Nefer kykenee väijymään kutsumatonta jyrsijää. Se on vakavaa puuhaa. Entä kuminauhat? Ne ovat ainoastaan sen virkistykseksi.

Se riittäköön eläimistä, jotka normaalisti asuvat ihmisten kanssa, syövät herkkupalojamme, nukkuvat huonekaluillamme tai niiden alla ja joita me ehkä kannustamme leikkimään.

Eläinsuojan telmijät

Entä eläimet, jotka ovat asteen verran kauempana ihmisympäristöstä? Menkäämme eläinsuojaan tarkastelemaan luontokappaletta, joka ei yleensä ole paljon ihmisten parissa. Harvat ovat ihastuneita sikoihin, ja siksi harvat viipyvät niiden aitausten luona katselemassa niiden esityksiä. Eräät indianalaiset ystäväni saivat sattumalta omakseen porsaan. Seuraavina kuukausina he havaitsivat, että siatkin leikkivät! Ystäväni antoivat eläimelle nimeksi ”Priskilla”. Tällä Priskillalla (sukunimeltään Possu) oli tapana tehdä melkein kaikki samat temput, jotka kissa tekee. Sen paksu ruumis ja kissamaisen notkeuden puute muuttivat kuitenkin nuo temput aivan erilaisiksi. Kissat loikkivat ja kieppuvat ja ajavat takaa häntäänsä. Mutta kuvittelehan samaa pieneltä kuminahkaiselta otukselta, jolla on neljän tappijalan varassa keikkuva piukka, tynnyrimäinen pikku ruumis! Lisäksi porsaat rakastavat sitä, että niiden selkää rapsutetaan. Priskilla tarjosi selkänsä minkä tahansa ylhäältä roikkuvan ihmisjalan raaputettavaksi. Jos se torjuttiin, se ilmaisi suuttumuksensa tavalla, joka selittää, miksi sikojen sanotaan tanssivan gigueta. Se polki pieniä jalkojaan ja kiljui pettymyksestä ja raivosta.

Monet eläinten käyttäytymisen tutkijat karttavat liittämästä eläimiin sellaisia tunteita kuin ”pettymys” ja ”raivo”. Siitä huolimatta on merkille pantavaa, että tunnettu luonnontieteilijä Jacques Cousteau varoittaessaan liittämästä inhimillisiä ominaisuuksia eläimiin sanoo: ”Emme saa kuitenkaan alentaa eläimiä väittämällä, ettei niillä ole mitään ilmaisun mahdollisuuksia.”

Villieläinten leikkiviä poikasia

Löydämmekö samoja leikillisiä piirteitä, jotka ovat niin yleisiä ihmistä lähellä asuvien eläinten poikasten keskuudessa, myös täysin kesyttömien eläinten jälkikasvusta? Jättäkäämme eläinsuoja ja matkustakaamme Afrikan ruohoaavikolle pohtimaan tätä kysymystä. Emoleijona loikoilee siellä ruohikossa pennut ympärillään ja heiluttaa laiskasti häntäänsä. Pennulle liikkuva häntä lakkaa olemasta emon ruumiin jatke. Siitä tulee ilmeisesti jokin hirviö, joka tarvitsee nujertaa. Tarkkailehan tuota pientä velikultaa, kuinka sen silmäterät laajenevat ja silmistä hehkuu syvällisiä aatoksia. Se kyyristyy ja sen lanteet värisevät, ikään kuin peräpää pyrkisi etupäähän. Ehkä se pyrkiikin. Sitten syöksy ja tarraus! Sisko taisi kuitenkin käsittää veikon aikeet väärin, ja nyt tämä joutui kiikkiin! Ne mätkähtävät maahan, sähisevät ja kiljuvat yhtenä sekamelskana.

Leikkisiä vesieläimiä

Harva ihminen on nähnyt valaanpoikasten leikkivän merellä. Biologi Victor B. Scheffer vie meidät kirjassaan The Year of the Whale (Valaan vuosi) merelle tarkkailemaan luontokappaletta, jota hän kutsuu ”Pikku Vasikaksi”. Syntyessään Pikku Vasikka tulee esiin emosta pyrstö edellä siitä käytännöllisestä syystä, että valas on nisäkäs ja hengittää ilmaa. Jos se tulisi ulos pää edellä, se hukkuisi, ennen kuin synnytys olisi ohi. Lopulta tuo yli neljä metriä pitkä ja tonnin painoinen pienokainen on tylppää päätä myöten kokonaan näkyvissä. Neljän kuukauden ikäisenä se ja sen toverit saattavat kaukana löytää kiinnostavan esineen, tukin, joka on ajelehtinut tuhansia kilometrejä etelään Alaskasta. Yksi nuori valas ”ottaa tukin suuhunsa ja keikuttaa sitä laidalta toiselle möyrien valaan kielellä ikään kuin nauttien kuvitellusta taistelusta pelottavan meripedon kanssa. Miten hauskaa!” Näin kirjoittaa Scheffer.

Luonnontieteilijä Gerald Durrell kirjoittaa teoksessaan The Whispering Land (Kuiskaava maa; nimi viittaa Argentiinan Patagoniaan) erään toisen luontokappaleen leikkisästä ilonpidosta. Oswaldiksi kutsumastaan turkishylkeen poikasesta Durrell kertoo: ”Lyhyytensä korvikkeeksi sillä oli aimo annos päättäväisyyttä ja luonnetta. Kun ensimmäisen kerran huomasin Oswaldin . . . se lähestyi väijyksistä pitkää vihreänkimmeltävää merilevänauhaa. . . . Tuulenhenki nyki merilevän toista päätä, ja . . . Oswald kääntyi ympäri ja töyssytteli pois niin nopeasti kuin räpylöillään pääsi. . . . Se lähestyi sitä jälleen varovasti, . . . ja syntyi vaikutelma, että se melkeinpä tipsutteli suurilla litteillä räpylöillään.” Lopulta kerättyään kaiken rohkeutensa Oswald syöksyi merilevän kimppuun ja Durrellin huomioiden mukaan tepasteli pois voittosaalis mukanaan – ”merilevä heilui sen suupielistä kuin suuret vihreät viikset ja se näytti erittäin tyytyväiseltä: olihan se ilmeisesti ensimmäisellä haukkauksella tehnyt vihollisen täysin puolustuskyvyttömäksi”.

Muiden eläinten leikkejä

Durrell kertoo myös tarkkailleensa kerran leirinsä lähellä kahta kettua, jotka leikkivät vaaleanpunaisella WC-paperirullalla. Hän kuvailee: ”Todettuaan sen olevan syötäväksi kelpaamatonta ne hyppelivät ja kieppuivat solakoilla raajoillaan heitellen WC-paperirullaa edestakaisin . . . Koko leirialue alkoi näyttää iloiseen karnevaaliasuun pukeutuneelta.” Kun esitys oli ohi, neljäkymmentä metriä vaaleanpunaista WC-paperia jäi lepattamaan tuulessa!

Saukko asustaa pohjoisissa metsissä. Se on niitä eläimiä, joiden useimmat luonnontieteilijät myöntävät leikkivän. Se leikkii pelkästä leikin ilosta! Jos kuulet suhahdusta seuraavan loiskahduksen toistuvan yhä uudelleen, voit ehkä päästä seuraamaan parasta luonnonvaraisen eläimen esittämää näytöstä. Suhahdus syntyy saukon liukuessa alas rakentamaansa mutamäkeä, josta se on uutterasti poistanut kaikki kivet ja jonka se on kastellut märällä turkillaan liukkaaksi. Loiskahdus kuuluu, kun se liukuradan alla lennähtää lampeen tai jokeen. Se ei tunnu koskaan väsyvän mäenlaskuun. Talviaikaan se käyttää silloin saatavaa mäentekoainetta, lunta, saman leikin jatkamiseksi.

Peter Marler ja William J. Hamilton III sanovat: ”Leikkikäyttäytymistä on todettu esiintyvän kaikilla selkärankaisten luokilla paitsi kaloilla.” Olen kuitenkin katsellut, miten lentokalat uivat kilpaa valtamerihöyryn kanssa Tyynellämerellä, ja olen nähnyt jättiläismäisten sinisten marliinien syöksyvän ylös merestä Floridan edustalla ja ikään kuin seisovan pyrstöllään muutaman sekunnin aaltojen yläpuolella ennen katoamista takaisin syvyyteen. Kun kala ei tee sitä koukun aiheuttaman tuskan poistamiseksi, se näyttää hauskalta! Herra Scheffer kertoo, miten ”leikkivät delfiinit” (jotka tosin ovat nisäkkäitä) ”rikkovat tyynen meren pinnan ja pärskäyttävät jälkeensä miljoonia jalokiviä”. Jos tämä on hauskaa luontokappaleesta, vaikka se olisi kala, eikö se voisi olla sen oma tulkinta leikistä?

Australiasta kotoisin olevat undulaatit eli laulupapukaijat tarjoavat hyvän esimerkin lintujen leikistä. Oletko nähnyt niiden vankeudessa liukuvan häkkinsä tankoa alas palomiehen tavoin?

Olemme nyt tarkastelleet eläimiä, jotka asustavat kodissamme, maatilalla, savannilla, meressä, metsissä ja ilmassa. Entä sitten viidakon eläimet?

Viidakossa emosimpanssi kutittaa poikastaan. Tämä vääntelehtii ja kiemurtelee, ja emo kellahduttaa sen leikissä. Eläintenkään keskuudessa leikkiä ei siis esiinny pelkästään vertaisten välillä. Kuten ihmisten parissa, vanhemmat nauttivat nuoremmista ja usein panevat leikin alulle.

Mitä leikki oikein on? Kuten mainitsimme, kaikki eivät ole siitä yhtä mieltä. Useimmat kuitenkin myöntäisivät, että se on toimintaa, jolla ei ole välitöntä käytännöllistä päämäärää. Vaikka siihen saattaa sisältyä toimintoja, joita muina aikoina tarvitaan käytännön tarkoituksiin (kuten vaaniminen ja hyökkäys), siihen ei sisälly työskentelyyn tarvittavan toiminnan kaikkia vaiheita. Siihen varmasti täytyy sisältyä mielihyvän aines – hauskuus! On siten kuin kirja Mechanisms of Animal Behavior (Eläinten käytösmekanismeja) osoittaa, että kissan, ketun ja mungon poikaset hyökkäävät toisarvoisten kohteitten – lehden, kumilangan, jonkin itsessään vaarattoman – kimppuun. Ne lähestyvät kohdetta ja hyppäävät kohtisuoraan ylös.

Cervantes sanoi: ”Ne, jotka leikkivät kissojen kanssa, saavat odottaa tulevansa raavituiksi.” Muuttaisin lauseen kuulumaan: ”Ne, jotka leikkivät kissojen tai muiden Jumalan luomusten kanssa, saavat odottaa nauruhermojaan kutkutettavan.” – Lähetetty.