Peltojen ja metsien viekas metsästäjä
AJOKOIRAT ovat kovassa takaa-ajossa. Pakeneminen näyttää mahdottomalta. Mutta äkkiä takaa-ajettu kipittää vanhalle virran poikki kaatuneelle puunrungolle. Puolessa välissä se huomaa pienen saarekkeen ja hyppää sille. Loikkaako se seuraavaksi puron toiselle puolelle? Ei. Yllättäen se ponkaisee takaisin samalle rannalle, josta oli äsken lähtenyt, ja pinkaisee sitten tiehensä toiseen suuntaan. Pian ilmestyvät koirat. Ne seuraavat mahdollisen uhrinsa jälkiä aina puunrungon puoleenväliin asti. Siinä jäljet häviävät, mutta koirat jatkavat virran toiselle puolelle. Niin, takaa-ajajat on kokonaan eksytetty.
Tässä tosielämän kertomuksessa viekas pakenija oli kettu. Mutta kuinka ovelia ja millaisia ketut oikein ovat?
Tietoja ketuista
Sana ”koiramainen” kuvailee hyvin kettua. Se on koiraeläinten heimoon (Canidae) kuuluva lihaa syövä nisäkäs, niin kuin koirakin. Teräväkorvaiset ja pitkäkuonoiset ketut useimmiten näyttävätkin pieniltä koirilta.
Entä kettujen väri? Se vaihtelee melkoisesti eri lajeilla. Tavallisia kettuja on runsaasti suurimmassa osassa Eurooppaa ja Aasiaa ja punakettuja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. Yleensä ketut ovat punertavanoranssisia tai ruosteen värisiä ja niillä on valkea vatsa; niiden raajoissa on mustaa ja niillä on valkopäinen tuuhea häntä. Toisilla ketuilla on musta turkki, jonka karvojen päissä on valkoista, ja niitä kutsutaan hopeaketuiksi. Ne, joilla on kiiltävän musta turkki, tunnetaan mustakettuina. Joitakin kettuja kutsutaan ristiketuiksi, koska niiden ruosteen värisessä turkissa on musta ristin muotoinen kuvio olkapäiden kohdalla ja pitkin selkärankaa.
Harmaakettua tavataan Kanadan eteläosista Etelä-Amerikan pohjoisosiin. Sen selän turkki on musta- ja valkojuovainen, vaikka sen vatsapuoli on vaalea ja kyljet, niska, raajat ja hännän alapuoli ovat ruosteen väriset. Sivumennen sanoen vain tämä kettu kiipeää puihin – hyvä keino paeta ajokoiralaumaa!
Naalit eli napaketut ovat taas erilaisia. Kuten niiden nimikin jo osoittaa, ne asustavat pohjoisilla napa-alueilla. Niiden harmaanruskea kesäturkki vaihtuu talvella lumivalkoiseksi – erinomainen suojaväri jään ja lumen keskellä. Tämä pieni, neuvokas kettu verhoutuu lämpimään valkoiseen turkkiinsa syyskuuhun mennessä. Laskekoon lämpötila – 59 °C:een! Se ei haittaa tätä luontokappaletta, joka ehkä on kiertynyt kerälle lumeen ja pistänyt kuononsa syvälle häntänsä karvoihin. Hännän sanotaan toimivan ”itsekehitetyn lämmön lämpöpatterina”.
Pohjois-Amerikan länsiosien keltaisenharmaa kissakettu on saanut nimensä siitä, että se on suunnilleen kissan kokoinen. Mutta tämä ketterä eläin korvaa pienuutensa neuvokkuudellaan ja nopeudellaan. Tarpeen vaatiessa se kiihdyttää juoksunsa valtavaan nopeuteen ja voi silmänräpäyksessä muuttaa suuntaansa hidastamatta vauhtiaan, mikä jättää hämmentyneen takaa-ajajan tomuun.
Pienin ketuista on fennekki eli aavikkokettu, joka asustaa Arabiassa ja Pohjois-Afrikassa. Nämä luontokappaleet eivät ainoastaan näytä ”söpöiltä” pieniltä kettuvauvoilta, vaan jos niitä säikytetään, ne ulisevat vaikuttaen yhä vauvamaisemmilta. Fennekit viettävät suuren osan ajasta maanalaisissa koloissa poissa auringon kuumuudesta ja yön kylmyydestä. Niiden 10 senttimetrin mittaisten korvien suhteellisen suuri pinta-ala haihduttaa lämpöä ja estää siten fennekkien ruumiinlämpöä kohoamasta liikaa niiden aavikkoisella asuinseudulla.
Korvista puheen ollen älkäämme unohtako korvakoiraa. Tämä ketun sukulainen vaeltelee Etelä- ja Itä-Afrikan kuivilla alueilla. Kiinnostava piirre on, että suurien ja herkkien korviensa lisäksi sillä on 46–48 hammasta – useampia kuin muilla koiraeläimillä.
Asunto ja ruoka
Ketun koti saattaa olla pieni onkalo ontossa puunrungossa tai kivilouhikossa. Myös murmelin tai mäyrän kolo sopii erinomaisesti tähän tarkoitukseen. Tai sitten kettu saattaa kaivaa itse oman maanalaisen kotinsa. Parittelun jälkeen herra ja rouva Repolainen – joista saattaa tulla elinikäinen pari – asettuvat kasvattamaan perhettään. Naaraskettu synnyttää 4–9 pentua joka vuosi.
Pikkuiset eivät voi petkuttaa äitiään. Alan Devoe kirjoitti: ”Kolme pientä ketunpoikaa leikki kerran pesäluolansa edustalla emon istuessa sisäänkäynnin kohdalla pitämässä silmällä jälkikasvuaan. Yhtäkkiä eräs pienokaisista sai päähänsä lähteä taapertamaan niitylle päin. Kettuemo nousi jalkeille ja ’osoitti’ terävällä kuonollaan suoraan pikku karkulaista kohti. Emo seisoi täysin liikkumatta ja hiljaa, ainakaan se ei päästänyt minkäänlaista ääntä, joka olisi kuulunut piilopaikkaani, mutta parin sekunnin kuluttua ketunpoikanen alkoi hidastaa askeleitaan. Sitten se kääntyi ympäri ja katsoi suoraan emoon. Tämä tuijotti koko ajan tiukasti pienokaistaan – ja aivan kuin näkymättömän langan vetämänä pikkuinen ketunpoika kiiruhti takaisin kotiin.” – Eläinten ihmeellinen maailma.
Monien kettulajien isä, äiti ja lapset alkavat nukkua useimmiten ulkona taivasalla heti, kun pennut ovat tarpeeksi vanhoja metsästämään. Ketut ovat erakkoja ja metsästävät yöllä. Ne ovat myös viekkaita. Esimerkiksi punakettu osaa hiipiä hiljaa vain metrin tai parin päähän linnusta ennen kuin se hyökkää tämän kimppuun.
Ketut syövät hiiriä ja muita jyrsijöitä, lintuja, hyönteisiä, sammakoita, sisiliskoja ja muuta sen kaltaista sekä hedelmiä. Ketuista ei ole lainkaan vastenmielistä syödä eläintä, jonka ne löytävät jo kuolleena. Niinpä jos ketun juhla-aterialta jää lihantähteitä, niin useimmat lajit hautaavat ne. Jos ketulle tulee nälkä, se palaa aika ajoin saaliinsa luo jatkamaan ateriointia.
Koska kettu saalistaa yleensä yöllä, moni kanalanpitäjä on aamulla havainnut menettäneensä kananpojan ketulle. Mutta tiiviit aitaukset estävät tällaisen yöllisen rosvouksen. Tämän viekkaan metsästäjän puolustukseksi voidaan sanoa, että se on erinomainen ”hiirenpyydys”. Kesäaikaan kettu syö myös paljon hyönteisiä ja jopa raatoja. Onko siis reilua, että maanviljelijät pitävät sitä vain kuolaavana roistona?
Ruoasta puheen ollen, naalilla eli napaketulla on oma ”jääkaappinsa”. Syksyn ajan tämä kettu kerää maaoravia, hiiriä ja sopuleita, tappaa ne ja varastoi ravinnon aivan maanpinnan alapuolelle – varsinaiseen ”jäälaatikkoon” eli ”jääkaappiin”.
Kettu ja ihminen
1800-luvun luonnontutkija G. W. Steller kirjoitti napaketuista: ”Ne kokoontuivat majapaikkoihimme päivin ja öin ja varastivat kaiken, minkä pystyivät kantamaan, mukaan luettuina sellaiset esineet, joilla ne eivät tehneet mitään, kuten veitset, kepit, kassit, kengät, säkit, lakit jne. Ne olivat niin uskomattoman ovelia, että osasivat kierittää monen puutan [1 puuta on n. 16 kg] painosta tavaraa muonakätköistämme ja varastaa lihaa sieltä sellaisella tavalla, että aluksi me tuskin saatoimme syyttää kettuja siitä. Nylkiessämme [meri]eläimiä haavoitimme usein paria kolmea kettua veitsillämme, koska ne halusivat repiä lihan käsistämme. . . . Ne tarkkailivat jokaista liikettämme ja seurasivat meitä, mihin tahansa ryhdyimmekin.” – The Animal Kingdom.
Vaikka nuo eläimet olivatkin kiusankappaleita, niin silti jotkut ihmiset kasvattavat mielellään eräitä kettuja. Kettujen kasvattaminen on melko tuottoisa yritys. Hopeakettuja kasvatettiin turkkinsa vuoksi ensi kerran Prinssi Edwardin saarella vuonna 1894. Siitä lähtien kettufarmien pitämisestä on tullut tärkeä elinkeino. Korkealaatuiset turkikset tuotetaan viileässä ja kosteassa ilmanalassa.
Voiko kettua kuitenkaan kesyttää? Tästä on sanottu: ”Vielä useiden vankeudessa eläneiden sukupolvien jälkeenkään ketut eivät ole kesyyntyneet. Villeinä kiinni otetut ketut oppivat pian kunnioittamaan isäntäänsä, mutta hänellä ei ole silti varaa tinkiä valppaudestaan; hänen suojattinsa voivat näykkäistä tai purra pienimmästäkin ärsykkeestä tai aivan ilman syytä.”
Villi kettu on ollut monen metsästäjän kohde. Kettujen urheilumetsästys alkoi Englannissa mahdollisesti 1800-luvulla. Ihmiset seuraavat ratsain koulutettuja ajokoiria maastoon, ja koirat jäljittävät kettua sen hajun perusteella. Kun kettu on ajettu ahtaalle, se saatetaan päästää menemään. Tästä metsästyksestä on tullut suosittu Englannissa juuri ketun maineen vuoksi. Sen maine herättääkin hyvän kysymyksen.
Kuinka viekas kettu todella on?
Voidaan vain arvailla, ovatko kaikki ketut yhtä viekkaita kuin tarinoissa kerrotaan. Siitä huolimatta ei ole epäilystäkään siitä, että ketun oveluus on huomattu. Jeesuksella Kristuksella on saattanut olla tämä sama piirre mielessään, kun hän puhui kuningas Herodeksesta ”sinä kettuna”. – Luuk. 13:32.
Kettujen tiedetään todella toimineen viekkaasti. Esimerkiksi kettu saattaa kulkea noin kymmenen kilometrin tuntivauhtia. Mutta ruvetkootpa ajokoirat haukkumaan jonkin matkan päässä! Jo alkaa kettu juosta noin 70 kilometrin tuntivauhtia. Mutta se voi juosta sillä nopeudella vain noin puolentoista kilometrin matkan. Miten kettu siis voi päästä eroon takaa-ajajistaan? Mitä jos se juoksisi takaisin omia jälkiään, hyppäisi sitten sivuun ja syöksyisi pois turvaan? Ketun tiedetään tehneen juuri näin.
Tietenkin on toisia tapoja päästä turvaan. Hyppääminen maasta vanhalle riukuaidalle ja sitä pitkin juokseminen jonkin matkaa saattaa hyvinkin lannistaa ajokoirat, jotka siten eksyvät ketun jäljiltä. Purossa juokseminen on myös hyvä keino. Tai entä jos porhaltaisi juuri lannoitetun pellon poikki? Se ainakin hävittäisi hajun. Entä sitten talvella? No, jos juoksee heikolle jäälle, joka kannattaa juuri ketun, mutta ei mitenkään koiralaumaa, voi melko mukavasti karistaa vihollisen kannoiltaan. Herra Repolainen voi istuskella vastapäisellä rantakivellä katselemassa, kuinka onnettomat ajokoirat saavat jäisen kylvyn!
Kaikesta viekkaudestaan huolimatta kettu ei voi paeta kirppuja. Mutta se voi aina käyttää pettämätöntä keinoaan päästäkseen eroon kirpuista. Erään kerran ketun huomattiin keräävän lampaanvillasuortuvia orapihlaja-aidasta Englannissa. Kettu ”asetti villatupon kuonoonsa niin, että se työntyi esiin 5–7 senttiä kummaltakin puolelta”, kirjoitti R. Atkinson Kendalista joitakin vuosia sitten. Hän jatkoi: ”Sitten se lähestyi pellon poikki virtaavaa puroa, laskeutui veteen takaperin ja istui lanteilleen kuin koira. Se laskeutui vähitellen makuulle veteen ja oikaisi etukäpälänsä suoriksi, kunnes sen koko muu ruumis, paitsi nenänreiät ja villatuppo sen suussa, olivat veden alla. Kettu pysyi tässä asennossa parin kolmen minuutin ajan ja päästi sitten villatupon hitaasti menemään. Sitten se nousi vedestä, ravisteli itseään voimakkaasti ja katosi. Ketun päästämä villatuppo ajautui myötävirtaan. Menimme etsimään sitä ja lopulta löydettyämme havaitsimme sen takertuneen rantaan. Hämmästykseksemme se aivan kuhisi kanakirppuja – niitä oli satoja. Ilmeisesti kirput pakenivat vettä ja pelastautuivat korkeimpaan kuivaan paikkaan – villatuppoon.”
Kettu voi tosiaan päästä kirpuista laskeutumalla takaperin lampeen tai puroon. Ovelilla keinoillaan tämä eläin voi karkottaa kirput ja kettukoirat kannoiltaan. Jopa sellaiset ihmiset, jotka eivät pidä kettua kovinkaan tyylikkäänä, tunnustavat todennäköisesti, että se on peltojen ja metsien viekas metsästäjä.