Etelämanner maailman suurin ”jääkaappi”
KUVITTELE avaavasi jääkaapin oven, joka on ollut suljettuna tuhansia vuosia, ja avattuasi sen löydät jotakin uutta jokaiselta hyllyltä, jotakin mitä ihmissilmä ei ole koskaan nähnyt! Sellainen näkymä avautui ihmiselle noin 160 vuotta sitten, kun Etelämanner, maailman suurin ”jääkaappi”, todella löydettiin ja paljastettiin nykyajan sivilisaation nähtäväksi.
Astronautit, jotka katselivat maata avaruudesta, kertovat meille, että yksi planeettamme selvimmin erottuvista piirteistä on Etelämantereen jääkenttä. Se peittää 14 miljoonan neliökilometrin suuruisen alueen, joka on kolmanneksen Eurooppaa suurempi. Tiedemiehet ovat havainneet, että sen keskimääräinen paksuus on noin 2000 metriä ja se sisältää yli 90 prosenttia maailman jäätiköistä. Etelämantereen maa-alueesta on vain noin 5 prosenttia näkyvissä. Jos vasta löytämämme ”jääkaappi” sulatettaisiin, sen vesi nostattaisi valtamerien pintaa 50–60 metriä ja peittäisi alleen kaikki maailman satamat ja alavat rannikot. Kun jääpeite olisi hävinnyt, osa Etelämantereen alueista olisi veden alla, ja näin manner olisi pienempi.
Sen löytäminen ja tutkiminen
Kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä ihminen alkoi kääntää tutkimusmatkailuun liittyvää kiinnostustaan etelään. Vain muutamia vuosia aikaisemmin eteläinen pallonpuolisko oli enimmäkseen suunnaton tuntematon alue. Valtavien välimatkojen vuoksi kukaan ei pystynyt vastaamaan sellaisiin perustaviin kysymyksiin kuin koostuuko se pääasiassa maasta vai vedestä.
Vuonna 1772 englantilainen tutkimusmatkailija kapteeni James Cook lähti kolmivuotiselle laivamatkalle kaukaisille eteläisille seuduille. Jää esti häntä pääsemästä lähelle Etelämannerta, ja vaikka hän kiersi sen ympäri, hän ei koskaan nähnyt itse maata. Vuosina 1800–1821 hylkeenpyytäjät ja tutkimusmatkailijat löysivät saaria ja osia sen niemimaasta ja ehkä osan päämantereesta. Myöhemmin Amerikan laivaston upseeri Charles Wilkes ja englantilainen tutkimusmatkailija James Ross myötävaikuttivat suuresti Etelämantereeseen kohdistuvan kiinnostuksen lisääntymiseen ja sen tuntemukseen ja tasoittivat näin tietä maatutkimukselle. Englantilainen tutkimusmatkailija Robert F. Scott työntyi 925 kilometrin päähän etelänavasta vuonna 1903. Sen saavutti lopulta norjalainen Roald Amundsen 14. joulukuuta 1911. Noin kuukautta myöhemmin Scottin ja neljän muun muodostama ryhmä saapui etelänavalle, mutta menehtyi paluumatkalla Rossin lauttajäällä. Etelänavan saavuttamisen vaikeutta todistaa se, että maata pitkin päästiin etelänavalle seuraavan kerran vasta vuosina 1957–1958. Sitten lopultakin jättiläisovi maailman suurimpaan ”jääkaappiin” alkoi avautua. Mitä se sisälsi?
Säätutkimuksia
Etelämantereen avautuminen ilahdutti suuresti tiedemiehiä, koska se oli jännittävän erilainen. Pohjoisnavan seutu, Arktis, on suurimmaksi osaksi merta, kun taas etelänavan seutu, Antarktis, on maata. Tämä on osaltaan syynä sen kylmempään ilmastoon. Alhaisin lämpötila maan päällä, hyytävät 88,3 astetta pakkasta, mitattiin vuoden 1960 elokuussa Neuvostoliiton tukikohdassa Vostokissa. Vielä nykyäänkin Etelämanner on ainoa manner, missä ihminen ei voi asua jatkuvasti riippumattomana ulkomaailman varaamasta avusta.
Etelämantereen sää säätelee osaltaan koko maapallon ilmastoa. Tiedemiehet ovat havainneet, että tämä suunnaton ”jääkaappi” muodostaa enemmän kylmää ilmaa kuin mikään muu paikka maailmassa. Jäisen kirpeä ilma vyöryy alas naparinteitä kohti rannikkoa muodostaen tuulenpuuskia, jotka puhaltavat 225–230 kilometrin tuntinopeudella pitkin rannikkoa. Kylmä tuuli onkin osoittautunut kaikkein haitallisimmaksi tekijäksi Etelämantereen tutkimukselle. Lopulta tämä tuuli pyyhkäisee yli Chilen ja Argentiinan ja osittain yli Australian ja Uuden-Seelannin ja vaikuttaa näin suuresti kotimme Maan ”ilmastointiin”.
Eteläinen jäämeri on todellisuudessa maamme yhden suuren valtameren osa. Se yhtyy Atlantin valtamereen, Tyyneenmereen ja Intian valtamereen. Mutta sillä on joitakin vain sille ominaisia piirteitä. Se on kylmempi ja vähemmän suolainen kuin pohjoisemmat valtameret. Kylmät merivirrat liikkuvat pohjoiseen ja painuvat lämpimämpien vesien alle Eteläisen jäämeren ja pohjoisempien valtamerien yhtymäkohdassa, ja siitä ne leviävät kauas pohjoiseen päiväntasaajan yli. Kun toisten valtamerien länsiosissa etelään virtaavat vedet kohtaavat Eteläisen jäämeren kylmät vedet, ne muuttavat suuntaansa itään muodostaen napojen ympärille virran, joka liikkuu epäsäännöllistä reittiä kokonaan maapallon ympäri alueella, joka on 47°–61° eteläistä leveyttä. Valtamerentutkijat mittaavat virtauksia, tutkivat niiden mineraalipitoisuutta, mittaavat lämpötiloja eri syvyyksissä ja luotaavat ääniaalloilla merenpohjan syvyyttä. Nämä tiedot yhdessä ilmavirtoja ja jäätiköitä koskevien tietojen kanssa hyödyttävät meteorologiaa ja muita tieteitä.
Kasvi- ja eläinelämä
Jääkaapin kaltaisessa kylmyydessä pysyvät vain muutamat kasvit hengissä. Etelämantereen pitkän yön takia sen 800 maalla elävää kasvilajia, joihin kuuluu jäkäliä, sammalia, makean veden leviä, bakteereita ja erilaisia sieniä, ovat talvilevossa pitkiä ajanjaksoja. Mutta ne aloittavat miltei heti yhteyttämisen lyhyen kesän puhjetessa pariksi päiväksi, viikoksi tai kuukaudeksi.
Toisaalta vaikka kasveja on niukalti, eläimiä on sitä runsaammin; tosin maaeläimet ovat vähälukuisia ja pienikokoisia. Lähes kaikki eläimet tavataan jääkentän reunalta tai vedestä, niin että ne joko elävät kokonaan vedessä tai saavat elantonsa siitä. Ne eläimet, joiden ruoka ja asuinpaikka on maalla, ovat mikroskooppisen pieniä lajeja sekä pieniä hyönteisiä ja hämähäkkejä. Suurin näistä on noin kolmen millimetrin pituinen kärpänen, joka on tavallisen huonekärpäsen sukulainen. Lentokyvyttömän pingviinin lisäksi täällä asustaa isokihu ja meriliitäjä. Etelämannerta ympäröivillä saarialueilla tavataan tiiroja, albatrosseja, merimetsoja, lokkeja ja muita lintuja. Jotkut linnut matkaavat joskus mantereen sisäosiin.
Lapintiira on maailman paras suunnistaja. Se viettää puoli vuotta Etelämantereella ja toiset puoli vuotta pohjoisnavan seudulla ja lentää 18000 kilometriä pohjoisesta nauttiakseen Etelämantereen kesästä. Näin se pystyy elämään lähes jatkuvassa päivänvalossa.
Täällä elää viisi maailman seitsemästätoista pingviinilajista. Adelie- ja keisaripingviinit ovat ainoita, jotka pesivät mantereella. Adeliepingviini, joka on noin 40 senttimetrin korkuinen ja painaa 4,5–7 kiloa, näyttää suunnistavan auringon ja biologisen kellonsa avulla.
Keisaripingviini, adeliepingviinin isoveli, kokeilee ”jääkaapin” kylmyyttä äärimmäisyyteen saakka. Nämä arvokkaan näköiset linnut painavat 25–45 kiloa ja ovat runsaan metrin korkuisia. Äitipingviini munii yhden ainoan munansa talven synkimpään aikaan. Kun se on valmis munimaan, se suuntaa kulkunsa etelään pitkän talviyön hyytävään pimeyteen. Melkein heti munittuaan munansa äitipingviini asettaa sen varovasti isän räpyläjaloille ja jättää sille munan hautomisen vastuun, josta isä huolehtiikin kantamalla munaa kahden kuukauden ajan leveitten jalkojensa päällä vatsan lämpimän ihopoimun alla. Sillä aikaa kun kärsivällinen tuleva isä paastoaa pitäessään huolta velvollisuudestaan, äiti menee pohjoiseen merelle keräämään ravintoa. Palattuaan se on valmis ruokkimaan poikasta, minkä se tekee oksentamalla syömäänsä ruokaa. Keisaripingviini on ainoa lintu, joka ei seuraa talven tuomaa ahtojään reunaa sen edetessä kohti pohjoista, vaan jää paikalleen ja sietää melkein puoli vuotta kestävän yön ankarat lumimyrskyt. Sellaisissa olosuhteissa olisi mahdotonta rakentaa pesiä muiden lintujen tavoin.
Etelämannerta ympäröivässä jäisessä vedessä tapaa miljoonia eri lajeihin kuuluvia hylkeitä. Nämä eläimet ovat täysin onnellisia ympäristössään, koska niillä on eristävä rasvakerros, joka on myös niiden vararavintona ja parantaa hylkeen kellumiskykyä vedessä. Vedessä niillä on runsaat kaloja kuhisevat ”laidunmaat”. On myös monia valaslajeja, jotka saavat niin ikään runsaasti ravintoa laajasta tiheästä planktonista. Lähempänä valtameren pohjaa elävät kalat ovat tunnusomaisia juuri Eteläiselle jäämerelle; 90 prosenttia niistä ei tavata missään muualla maailmassa.
Sukeltajat, joilla on puolentoista senttimetrin paksuisella eristeellä varustetut märkäpuvut ja jotka työskentelevät – 2-asteisessa vedessä tunnin kerrallaan, ovat koonneet 130:n tunnetun Etelämantereen ympäristössä elävän kala- ja muun merieläinlajin edustajia. Monilla niistä, kuten tursaalla, ei ole veressä lainkaan punasoluja ja monet ovat läpikuultavia. Toisilla kaloilla on punaista verta, joka ei jäädy äärimmäisen kylmässäkään lämpötilassa. Äskettäin eräs sukeltaja löysi 1,2–1,5 metrin mittaisia ankeriaan poikasia: kaksikymmentä kertaa pitempiä kuin mitkään muut ihmisen tuntemat vastasyntyneet ankeriaat.
Lokakuusta helmikuuhun sää ei ole niin ankaraa, mutta Etelämantereen niemimaata lukuun ottamatta, joka ulottuu tuhannen kilometrin päähän Etelä-Amerikasta, lämpötila ei koskaan kohoa täällä nollan yläpuolelle. Tänä aikana useat pikku hyönteiset lämpenevät elämään vain muutamiksi päiviksi ja kangistuvat sitten jälleen horrokseen. On lumikirppuja ja kahdeksanjalkaisia punkkeja. Tiedemiehet ovat todenneet, että niiden ruumiit tuottavat glyserolia. Tätä kemikaalia käytetään toisinaan jäätymisen ehkäisijänä. Näissä pikku hyönteisissä oleva glyseroli pitää ne hengissä antarktisen talven läpi.
Kirput ja hyönteiset herättävät kysymyksen taudeista. Vanha tarina siitä, että Etelämantereella ei ole bakteereja, on perätön. Tämä manner saattaa olla yhtä valkoinen kuin leikkaussalin seinät, mutta silti sieltä löytyy useita bakteereja. Mikrobiologit paljastivat lähes 30 metrin syvyydestä etelänavan pinnan alta bakteereja, jotka näyttävät jääneen sinne loukkuun sata vuotta sitten. Käyttämällä kasvosuojuksia ja steriloituja työkaluja he yrittivät huolellisesti välttää sekoittamasta nykyajan bakteereja noihin 1800-luvun bakteereihin. He löysivät stafylokokkuksen, bakteerin joka voi aiheuttaa vakavan tartunnan. Jos viallinen tekniikka tai välineistö ei ole päästänyt joitakin tiedemiesten omia bakteereja läpi, niin nämä bakteerit ovat olleet Etelämantereella jo vuonna 1860. Lisäksi jäässä olleet mikrobit eivät olleet kuolleita, vaan virkosivat laboratoriossa, kun niitä lämmitettiin.
Etelämantereen ilmakehän äärimmäisellä kylmyydellä ja kuivuudella on kuitenkin erittäin säilyttävä vaikutus. Encyclopædia Britannica -tietosanakirja kertoo: ”Muutamia muumioituneita hylkeen ruumiita, pääasiassa rapuhylkeitä, on löydetty melkein 50 kilometrin päässä merestä ja jopa 1000 metrin korkeudesta McMurdon kuivista laaksoista. Koska rapuhylkeet eivät löytäneet ruokaa sisämaan vaelluksillaan, niin ne lopulta kuolivat, ja niiden nahkamaiset ruumiit säilyivät kylmässä ja kuivassa ilmastossa.”
Tieteellinen laboratorio
Etelämannerta voitaisiin nykyään kuvailla tiedemiesten laboratorioksi. Geologit työskentelevät saadakseen selville, mitä suunnattoman paksun jääkerroksen alla on. Kaikuluotaukset ja radiometriset valokuvat ovat äskettäin paljastaneet, että Etelämantereen suurimman osan kallioperä on rakenteeltaan enemmän mannerta kuin merenpohjaa muistuttavaa. Ainakin tällä hetkellä Etelämantereen on havaittu myös olevan kaikista mantereista vakain ja maanjäristyksettömin. Lähes koko Etelämanner on nähty ja suurin osa sen vuoristoalueista on ilmakuvattu ja kartoitettu. Geologit, biofyysikot, jäätikön tutkijat ja geofyysikot käyvät yhä tutkimassa näitä alueita toivoen saavansa lisätietoja koko maan rakenteesta ja ympäristötekijöistä.
Monet maat ovat perustaneet Etelämantereelle tutkimusasemia. Kymmenen kahdestatoista Etelämantereen sopimuksen allekirjoittaneesta maasta pitää siellä tutkimusasemaa läpi talven. Neuvostoliitolla on Billinghausenin asema Etelämantereen niemimaalla. Yhdysvaltojen toiminnan päätukikohta on McMurdon asema, joka on mantereen Tyynenmeren puoleisella sivulla. Se toimii atomivoimalla, ja sen keskimääräinen asukasluku on kesällä 900 ja talvella 200 henkeä. Se ylläpitää myös pieniä ympärivuotisia asemia etelänavalla ja niemimaalla. Niin pelottavalta kuin tämä manner saattaa joistakuista vaikuttaakin, sitä pidetään tulevaisuuden turistikohteena. Jo nykyään turistit vierailevat sen tieteellisissä tukikohdissa ja katsomassa pingviiniyhdyskuntia. Lisäksi se voisi tietenkin olla hiihtäjien paratiisi.
Kuka tietää millaisia aarteita tästä ”mannerjääkaapista” vielä löydetään. Tarvitaan vielä useita tutkimusmatkoja ja kokeita. Saatetaan kehittää menetelmiä sen runsaiden mineraalivarastojen hyödyntämiseksi. Lisäksi sen ilmakehän olosuhteitten ja sitä ympäröivän valtameren tutkiminen saattaa auttaa tiedemiehiä ymmärtämään paremmin sääoloja kaikissa osissa maailmaa. Voimme olla varmoja yhdestä asiasta: samoin kuin me arvostamme kotona olevaa jääkaappia, samoin meidän antarktista ”jääkaappiamme”, nyt kun se on avattu käyttöömme, tullaan arvostamaan yhä enemmän ajan mittaan.