Lento maailman pohjalle
NELJÄNÄ päivänä vuodessa Air New Zealand -lentoyhtiö lentää Etelämantereelle, maailman pohjalle. Olin tällaisella lennolla 21. marraskuuta vuonna 1979, kun se suuntasi etelään Aucklandista.
Kone jätti Uuden-Seelannin taakseen, nousi korkeammalle ja aloitti pitkän matkansa jäätikölle. Me rauhoituimme, kun matkustamo pimennettiin voidaksemme katsella kolmea etelänavasta kertovaa elokuvaa. Ensimmäisenä näimme mustavalkoisen dokumenttielokuvan Amundsenin ja hänen ryhmänsä vuonna 1912 tekemästä tutkimusmatkasta. Hyvä tavaton, miten sitkeitä ja antaumuksellisia uranuurtajia he olivat! Seuraavaksi näimme kaksi värielokuvaa, jotka kertoivat lähempänä nykyaikaa tehdyistä tutkimusmatkoista ja uusiseelantilaisen Scottin tukikohdan perustamisesta.
Mikä näky
Aika kiiti ohitse, ja pian me laskeuduimme heijastuneen häikäisevän valon läpi kohti mahtavaa maisemaa – Etelämannerta. Se on ainutlaatuinen maamassojen joukossa, maailman kylmin manner ja eristetty paikka, jossa vuoteen 1977 asti, jolloin Etelämantereelle ruvettiin tekemään suihkukoneella päivän kestäviä matkoja, minunlaiseni tavallisen ihmisen oli täysin mahdotonta käydä.
Mielestäni vastakohta ei voisi olla suurempi ensimmäisten Etelämantereen tutkijoitten kohtaamien olosuhteitten ja tämän päivän korkealla lentävän matkailijan kohtaamien olosuhteitten välillä. Scottin tutkimusasemalta tullut radiotieto kertoo meille, että alhaalla on nolla astetta lämmintä ja että tämä on heidän lämpimin päivänsä yhteentoista kuukauteen! Me kurkistelemme mukavan, lämpimän koneemme ikkunoista, ja ihmiset nojaavat toisiinsa ja painavat nenänsä lasia vasten.
Jäälautat muistuttavat sileitä, valkoisia paperinpaloja, jotka kelluvat musteenvärisessä meressä, ja ohuemmassa jäässä olevat halkeamat tekevät marmoroidun vaikutuksen. Kaikki eroaa niin paljon siitä mitä olin kuvitellut, mikään ei ole latteaa ja väritöntä. Sen sijaan kaikki on kauniin vaihtelevaa – toisinaan jään vaihteleva paksuus aikaansaa opaali-ilmiön. On vuorijonoja, laaksoja, valtavia jäätikköjä, suunnattomia rotkoja, kiinteään maajäähän ulottuvaa pitsimäistä merijäätä, jyrkkiä kallioita, jotka kohoavat jäälohkareitten täyttämästä merestä.
Jokaisella lentokoneessa on kamera valmiina – joillakuilla on useampi kuin yksi kamera. Televisioryhmä filmaa ja haastattelee joitakuita, jotka ovat tulleet Englannista, Pohjois-Amerikasta ja Ranskasta tälle erikoiselle päivän matkalle. Muuan nainen luonnostelee nopeasti kaiken näkemänsä. Mutta ruokaa ja juomia on ollut käytettävissä koko ajan, ja jotkut ovat valitettavasti niin paljon juovuksissa, että he menettävät paljon upeista maisemista.
Lennämme matalalla Scottin tutkimusaseman yli ja voimme erottaa selvästi rakennukset ja ajoneuvot. Pian ylitämme lentotukikohdan: siellä on rivissä neljä lentokonetta, kaikki jähmettyneinä äänettömäksi mustavalkoiseksi kuvaksi.
Näemme vilauksittain koneemme varjon tanssivan jään päällä kuin pikaluistelija. Koneemme ylittää matkanopeudella muutamassa minuutissa sellaisia alueita, joiden poikki kulkemiseen ihmisiltä kului vuosisadan alussa päiviä ja viikkoja. Scott, kuuluisa englantilainen Etelämantereen tutkija, ei olisi uskonut sitä. Nykyään yhdysvaltalaisten McMurdon tutkimusasemalla voi olla jopa tuhat asukasta kesäaikana, ja Uusi-Seelanti on vain muutaman tunnin matkan päässä.
Mukanamme on eräs tutkija, joka on juuri viettänyt alhaalla ”jäällä” kuukauden. Hän on perillä kokonaisuudesta ja selittää koko ajan kiintoisia yksityiskohtia. Hämmästykseksemme huomaamme, että tässä alituisen kylmyyden maassa on toimiva Erebus-niminen tulivuori. Lennämme tämän 4020 metriä korkean vuoren ohi ja voimme nähdä, miten sisältä tuleva lämpö on sulattanut huipulta lumen ja jään, ja vuoresta nousee valkoinen savukiemura osoituksena siitä, että se on yhä toiminnassa. 1800-luvulla elänyt englantilainen napaseuduntutkija Ross nimesi tämän vuoren laivansa mukaan ja kuvaili sen ’syöksevän runsaasti tulta ja savua’.
Pian on aika kääntyä takaisin, ja me ylitämme vielä kerran Scottin ja McMurdon tutkimusasemat ja nousemme sen jälkeen takaisin 10000 metriin kotimatkaa varten.
Mietteiden aika
Suljen silmäni ja ajattelen niitä ihmeitä, jotka olen nähnyt, ja kiitän ääneti Luojaa kaikesta siitä.
Uusi-Seelanti tulee taas näkyviin, ja pysähdyttyämme tunniksi tankkausta varten Christchurchiin, jossa koneemme miehistö vaihtuu, me suuntaamme takaisin Aucklandiin. Kello 22 sinä iltana me laskeudumme Aucklandin kansainväliselle lentokentälle väsyneinä, onnellisina ja vakuuttuneina siitä, että me emme koskaan unohda kokemaamme.
Muistot ovat yhä tuoreena mielessäni, kun viikkoa myöhemmin puhelimeni soi jatkuvasti. Saman yhtiön lentokoneen kerrotaan kadonneen lennollaan Etelämantereelle. Monet ystävistäni, jotka tiesivät minun suunnitelleen Etelämantereella käyntiä, ovat hyvin huolissaan siitä, etten vain ole kadonneessa lentokoneessa.
Seuraavat uutiset vahvistavat sen, mitä kaikki ovat pelänneet: lentokone on murskaantunut Erebus-vuoreen, ja kaikki koneessa olleet 257 ihmistä ovat saaneet surmansa. Minulla on merkillinen olo monta päivää. En voi edes katsella kauniita valokuviani. Radio- ja televisiouutisissa kerrotaan, miten pelastusryhmät ovat joutuneet kamppailemaan jatkuvasti muuttuvaa säätä ja vaikeaa maastoa vastaan, kun ne lennättävät pois ehjiksi jääneitä ruumiita ja lentokoneenosia. Olen hyvin surullinen niiden puolesta, joiden omaisia oli tuossa koneessa, mukaan luettuna hän, joka istui vieressäni minun Etelämantereen lennollani. Hänen poikansa oli halunnut lentää viikkoa myöhemmin, koska he ajattelivat, että jos he menisivät eri lennoilla, niin toiselle heistä sattuisi varmasti hyvä valokuvausilma.
Matkani ’maailman pohjalle’ on jättänyt minuun syvän jäljen – suuren arvostuksen tunteen Luojan viisautta ja kauneudentajua kohtaan ynnä sen, että tajuan kunnioittavaa pelkoa tuntien elämän epävarmuuden, kun ’aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat meitä kaikkia’. (Saarn. 9:11) – Lähetetty.