Kumin tarina

Herätkää!-lehden Brasilian-kirjeenvaihtajalta

SUUNNATTOMAN suuri jumbojet lähestyy lentokenttää. Turvallinen lasku on paljolti riippuvainen renkaista. Niiden täytyy kestää se tavattoman kova isku ja kitka, joka syntyy valtavan painavan lentokoneen koskettaessa maata ja pysähtyessä. Ainoa luonnosta saatava materiaali, joka voi kestää sellaisen paineen, on kumi.

Erään kumialan julkaisun (Rubber) mukaan maailman luonnonkumin tuotanto oli vuonna 1973 arviolta 3,3 miljoonaa tonnia ja keinotekoisen kumin 5,9 miljoonaa tonnia. Valtaosa menee autoteollisuuden tarpeisiin. Encyclopædia Britannica -tietosanakirja huomauttaa, että ”autojen renkaisiin menee 60–70 prosenttia saatavissa olevasta kumista”.

Mistä kumi on lähtöisin? Monet trooppisista ja subtrooppisista puista tuottavat lateksiksi kutsuttua maitiaisnestettä, joka sisältää raakakumia eli kautsua. Paras luonnonkumin kaupallinen lähde on suorarunkoinen, kaunis kumipuu (Hevea brasiliensis), joka kasvaa luonnonvaraisena Amazonin viidakoissa Brasiliassa. Villinä se kasvaa 20–30 metrin korkuiseksi. Plantaaseilla kasvatettuina nämä puut saavuttavat 18 metrin korkeuden. Encyclopædia Britannica mainitsee tästä kautsua sisältävän lateksin lähteestä:

”Puun runko voidaan jaotella karkeasti sisempään puuosaan ja ulompaan kuoriosaan. Kuoren ja puun rajapinnassa on noin paperiarkin vahvuinen jälsikerros, joka jää limaisena näkyviin, kun kuori on repäisty irti puusta. Tämä kerros on kasvun tyyssija, joka tuottaa lisää soluja puuainekseen ja toisaalta uusia soluja kuoreen. Lähinnä jälsikerrosta kuoren pehmeässä osassa sijaitsevat lateksitiehyet. Pehmeän kuorenosan ulkopuolella on kova osa, jossa on verrattain vähän lateksitiehyitä. Uloinna oleva korkkikerros on kaiken suojana. Lateksitiehyiden läpimitaksi on arvioitu noin 0,04 mm.”

Kumimolekyylit muodostuvat viidestä hiili- ja kahdeksasta vetyatomista. Suuri määrä tällaisia yhteen kytkeytyneitä molekyylejä muodostaa pitkän ketjumaisen polymeerina (”monia osia”) tunnetun jättiläismolekyylin. Rubber-julkaisu sanoo: ”Tiedemiehet arvelevat, että kumin ketjumainen rakenne saattaa olla selityksenä sen joustamiskyvylle. He ajattelevat, että kumimolekyylien pitkät ketjut saattavat kytkeytyä ja kiertyä vähän siihen tapaan kuin kierrejouset. Kun kumia venytetään, kierukat erkanevat toisistaan. Kun taas hellitetään, ne palautuvat paikoilleen.”

Lateksin juoksutus

Francisco da Silva on yksi noin 150000 brasilialaisesta perheenisästä, jotka elää kituuttavat keräämällä luonnonkumia Amazonjoen lähellä olevista synkistä metsistä. Franciscon tavallinen päivä alkaa aamun koittaessa lähellä Acren osavaltiossa sijaitsevaa viidakkokaupunkia Rio Brancoa noin 1100 kilometriä päiväntasaajalta etelään. Nautittuaan yksinkertaisen aamiaisen hän lähtee matkaan kantaen otsallaan pientä lamppua valaistakseen tiheää viidakkoa. Hän ottaa mukaansa myös kiväärin varautuakseen kaikkiin vaaroihin, joita villieläimet tai käärmeet saattaisivat aiheuttaa.

Päästyään ensimmäisen puun luo Francisco puhdistaa rungon. Sitten hän käyttää erikoisveistä viiltääkseen kevyesti kuoreen viistoja lasku-uria vasemmalta oikealle. Kuhunkin viiltoon hän asettaa tinakupin. Sitä käytetään maitiaisnesteen keräämiseen, jota valuu ulomman kaarnakerroksen ja jälsiosan välistä seuraavien 3–4 tunnin aikana. Jos puun tuotto osoittautuu keskitasoa paremmaksi, hän kiinnittää jopa neljä kuppia samalle tasolle noin 10 senttimetrin etäisyydelle toisistaan.

Puolenpäivän aikoihin Francisco keskeyttää syödäkseen kevyen aterian. Mutta pian hän taas aloittaa lateksin keräämisen. Noin viiden aikaan iltapäivällä hän suuntaa kulkunsa kotiin mukanaan sen päivän tuotto – noin 30 kiloa lateksia. Siitä saa noin 10 kiloa raakakumia.

Seuraava vaihe tapahtuu olkikattoisessa majassa, jossa ei ole ikkunoita, vain aukko katossa. Majan keskellä on hiljalleen palava tuli ja haarakas oksa sen molemmilla sivuilla. Francisco kastaa riu’un useita kertoja lateksiin ja jättää sen sitten oksanhaarojen varaan. Hän kääntelee riukua tulen yläpuolella ja kaataa lisää lateksia sen päälle. Kuumuus haihduttaa vettä lateksista ja raakakumi saostuu. Työn edistyessä lisätään lateksia jatkuvasti ja asteittain tumma, jähmeä kautsupallo muotoutuu riu’un ympärillä. Näin jatkuu, kunnes pallo painaa 20 kiloa tai enemmän.

Painavat raakakumipallot tuodaan määräajoin välittäjälle, joka punnitsee ja luokittelee ne sekä maksaa hinnan. Sitten ne kuljetetaan teollisuuskeskuksiin.

Vaatimaton alku

Kumipuu oli tuttu trooppisen Amerikan intiaaneille. He käyttivät siitä sanaa kahutsu ’itkevä puu’, josta sitten kautsu sai nimensä. Sen lateksista he tekivät kenkiä, kangasta vaatteitten valmistamiseksi, päärynän muotoisia pulloja, eläinhahmoja ja palloja lasten leikkeihin.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla kumille ilmeni lupaavat markkinat. Tuohon aikaan eräs skotlantilainen teollisuuskemisti Charles Macintosh käytti kumia kankaan kyllästämiseen. Näin syntyivät sadetakkimme.

Siihen aikaan kumin käyttö oli kuitenkin hyvin vähäistä. Tämä johtui pääasiassa siitä, että puhdas kumi on haitallisen arka kylmyydelle ja kuumuudelle. Kuumassa säässä se tulee tahmeaksi, haisevaksi ja turmeltuu helposti, kun taas kylmässä se kovettuu ja haurastuu. Amerikkalainen Charles Goodyear keksi kuitenkin vuonna 1839 tavan selviytyä näistä heikkouksista. Miten?

Kokeiden aikana Goodyear keksi sattumalta ajatuksen rikin ja grafiitin lisäämisestä raakakumin ja tämän seoksen kuumentamisesta. Tuloksena oli kumi, jolla ei ollut raakakumin haittoja ja joka lisäksi oli kestävämpää ja kimmoisampaa. Menetelmä tuli tunnetuksi vulkanointina roomalaisen tulenjumalan Vulcanuksen mukaan.

Tämä keksintö merkitsi käännekohtaa kumitarviketeollisuudessa. Toinen edistysaskel oli kumipyörien sekä ilmatäytteisten renkaiden keksiminen autoihin ja muihin ajoneuvoihin. Sen jälkeen kumin kysyntä nousi huimasti.

Kumiplantaasit

Kuminkysynnän huippukautena kauppiaat tungeksivat Amazonille ja alan suurliikemiehet kokosivat omaisuuksia. Hinnat nousivat jopa 9 markkaan kilolta. Teollisuus alkoi etsiä, mistä saisi kumia halvemmalla.

Siihen mennessä Brasilia oli ollut ainoa raakakumin tuottaja. Olisiko mahdollista saada kumipuut menestymään muualla? Vuonna 1876 Henry Wickham onnistui viemään Englantiin noin 70000 brasilialaisen kumipuun siementä. Nämä istutettiin Royal Botanical Gardenin kasvihuoneisiin Lontoon Kewiin. Siemenistä iti noin 2500. Taimet siirrettiin kiireesti Ceyloniin ja Malesiaan uudelleen istutettaviksi. Millaisin tuloksin?

Nykyisin noin 85 prosenttia maailman luonnonkumista tulee Kaakkois-Aasiasta Malesian ollessa huomattavin tuotantoalue. Joitakin kumiplantaaseja on myös Afrikassa, erityisesti Liberiassa ja Nigeriassa.

Keinotekoinen kumi

Suuri kumintarve kahden maailmansodan aikana johti synteettisen kumin keksimiseen. Siinä käytettiin sellaisia raaka-aineita kuin hiiltä ja raakaöljyä. Ilmaus ”synteettinen” merkitsee ’panna yhteen’. Näistä keinotekoisista tuotteista jotkin ovat luonnonkumia parempia muutamiin tarkoituksiin.

Keinotekoisten kumien joukossa on neopreeni, joka kestää erityisen hyvin öljyä, bensiiniä, auringonvaloa ja otsonia. ”Arktinen” kumi kestää kylmän sään aiheuttamaa kovettumista ja haurastumista. On myös tekokumeja, joiden sanotaan olevan miltei täysin luonnonkumin kaltaisia.

Kumi on ollut monet vuodet ihmiskunnan alituinen palvelija. Maan varustaminen sellaisten luonnonvarojen runsaudella, jotka hyödyttävät ihmiskuntaa, osoittaa Luojamme viisauden ja huomaavaisuuden.

[Kuva s. 15]

Kumin kerääjä tekemässä kumipuuhun viiltoja. Puusta valuva lateksi kerätään tinakuppeihin

[Kuva s. 16]

Raakakumipalloa tehdään tulen yläpuolella. Hiilihappo edistää kumin saostumista