Menestyksellinen ohjelma yhteiskuntaan sopeuttamiseksi
KONE laskeutui Baton Rougeen Louisianaan torstai-iltana. Ystäväni oli minua vastassa, ja ajoimme hänen kotiinsa läheiseen New Roadsin kaupunkiin. Tuona iltana me keskustelimme pitkään siitä, mitä Angolan vankilassa tapahtuu.
Ystäväni on yksi niistä kuudesta kristitystä miehestä, jotka johtavat säännöllistä opetusohjelmaa vankilan sisällä. Yksi heistä menee vuorollaan joka viikko johtamaan kokouksia vangeille. Keskimäärin 40 vankia on läsnä.
”Itse asiassa ehdotus ohjelman järjestämiseksi tuli vankien keskuudesta”, ystäväni selitti. Vuoden 1973 alussa kaksi vankia, jotka lukivat Jehovan todistajien kirjallisuutta, kirjoitti kirjeen, jossa he pyysivät jotakuta käymään heidän luonaan. Sillä välin nämä vangit puhuivat toisille vangeille ja saivat heidät kiinnostumaan oppimistaan asioista.
Vuoden 1973 lokakuussa vankilassa pidettiin ensimmäinen kokous, jossa oli läsnä 18 vankia. Ajan mittaan kokouksia pidettiin joka keskiviikko ja sunnuntai. Läsnäolijoiden määrä kasvoi jatkuvasti, kunnes vankeja oli ajoittain jopa 60 ja ylikin. Mistä tällainen laaja kiinnostus johtui?
Opetusohjelma
Ystäväni selitti, että kokouksia johdettiin ja johdetaan vieläkin pohjimmiltaan samalla tavalla kuin missä tahansa Jehovan todistajien valtakunnansalissa. Sunnuntaisin joku vieras tavallisesti läheisestä seurakunnasta pitää tunnin mittaisen raamatullisen puheen. Tätä seuraa raamatuntutkistelu, joka perustuu hiljattain ilmestyneen Vartiotorni-lehden kirjoitukseen.
Keskiviikkoiltaisin on teokraattinen koulu, raamatullinen oppikurssi, joka on suunniteltu lisäämään oppilaiden Raamatun tuntemusta ja parantamaan heidän puhumiskykyään. Ja palveluskokoukseen sisältyy esityksiä siitä, miten voi parhaiten keskustella Raamatun sanomasta toisten vankien kanssa Angolassa.
Olin hämmästynyt kuullessani, miten toimeliaita nämä vangit ovat kertoessaan toisille löytämästään kristillisestä uskosta. Joinakin kuukausina he ovat johtaneet viikoittaisia raamatuntutkisteluja yli 50 vankitoverilleen. Ja vain viime vuonna he levittivät vankilassa melkein 5000 Vartiotorni- ja Herätkää!-lehteä ja sidottua kirjaa, jotka selittävät Jumalan tarkoituksia.
Noiden ensimmäisten vankien into siirtyi niihin, joille he johtivat tutkistelua, ja tämä on suuresti edistänyt opetusohjelman menestymistä.
Vaatimusten täyttäminen
Kokoukset pidetään vankilan koulutusrakennuksen eräässä huoneessa, joka, kuten minulle kerrottiin, muistuttaa paljon koulun luokkahuonetta. Mutta jotta vanki voisi olla läsnä, hänen nimensä täytyy esiintyä ’kutsulomakkeessa’. Silloin hänen sallitaan lähteä vankihuoneestaan tässä valtavassa vankilakompleksissa ja tavata keskuspaikassa muut sen ryhmän jäsenistä, jonka kanssa hänet on ’kutsuttu’.
Olin yllättynyt kuullessani, että todistajat valvovat sitä, ketkä saavat olla läsnä heidän vankilansisäisissä kokouksissaan. Kuka tahansa ei voi tulla, ja siihen on olemassa hyvät syyt. Yleensä vangit liittyvät johonkin ryhmään toivoen, että näin heitä autetaan pääsemään nopeammin pois vankilasta. Miten Jehovan todistajat sitten saavat selville sen, onko vanki vilpitön ja siten kelvollinen olemaan läsnä?
Ensinnäkin hänelle johdetaan henkilökohtaista raamatuntutkistelua. Vain jos hän osoittaa aitoa kiinnostusta, hänet ’kutsutaan’. Mutta jos hän on poissa useammasta kuin neljästä kokouksesta kuukaudessa ilman mitään pätevää syytä, jollainen on esimerkiksi sairaus, niin vankilaviranomaisille ilmoitetaan tästä, ja hänen nimensä jää pois ’kutsulomakkeesta’. Sen jälkeen hän voi olla uudestaan läsnä kokouksissa vain osoittamalla aitoa kiinnostusta jonkin aikaa.
Varhainen menestys
Tiesin tämän ohjelman varhaisesta menestyksestä, koska olin lukenut siitä piirikonventteja koskevasta raportista, joka oli ilmestynyt Vartiotorni-lehdessä (15.1.1975). Siinä sanottiin:
”Baton Rougessa Louisianassa Yhdysvalloissa pidetyissä konventeissa nähtiin liikuttava näkymä. Jehovan todistajat olivat johtaneet raamatuntutkisteluja useiden kuukausien ajan Louisianan osavaltion vankilan asukeille Angolassa. Monet näistä miehistä edistyivät Raamatun tuntemuksessa ja hämmästyttivät vankilan virkailijoita käytöksensä jyrkällä muuttumisella. Niinpä kahdeksalle heistä myönnettiin lupa päästä Baton Rougeen konventtiin. Oli sydäntälämmittävää nähdä näiden miesten jalkakahleissa ja käsiraudoissa astuvan ulos autoista ja nähdä, kun heidät vietiin istumaan muiden joukkoon, niin että heidät voitiin kastaa sinä päivänä.”
Huomaa kuitenkin, että ennen kuin voi tulla kastetuksi Jehovan todistajaksi, täytyy täyttää korkeat raamatulliset vaatimukset. Ja jokainen yksilö tutkitaan sen varmistamiseksi, että hän on kelvollinen. Hänen täytyy pystyä vastaamaan ainakin 80:een raamatulliseen peruskysymykseen, joihin sisältyvät esimerkiksi seuraavat:
”Mikä on Jumalan valtakunta?” ”Mikä on Jumalan tarkoitus maan suhteen?” ”Mikä on avioerolle ainoa raamatullinen peruste, joka vapauttaa menemään uudelleen avioliittoon?” ”Miksi valehtelemista täytyy välttää?” ”Mikä on kristillinen näkemys juoppoudesta?” ”Mitä Raamattu sanoo haureudesta, aviorikoksesta, sukupuolisuhteista samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa ja muusta irstaasta käytöksestä? Voidaanko tällaisia tapoja harjoittava henkilö kastaa?”
Vastaus viimeiseen kysymykseen on kielteinen. Mutta kuten tiedät, nekin jotka eivät ole vankilassa, harjoittavat yleisesti tällaisia väärintekoja ja ajattelevat niiden olevan oikein. Mutta nämä kahdeksan vankia olivat omaksuneet korkeamman moraalimittapuun ja elivät sen mukaan. Pian heitä oli useampia.
Vuoden 1974 syyskesään mennessä kahdeksan muuta vankia pätevöityi kasteelle. Ystäväni kertoi minulle: ”Me ajattelimme, miten mukavaa olisi järjestää kastetilaisuus vankilan sisäpuolella ja kutsua sinne vierailijoita ulkopuolelta.” Tätä mahdollisuutta tiedusteltiin, ja vankilaviranomaiset, joihin opetusohjelman tulokset olivat tehneet syvän vaikutuksen, antoivat meille luvan. Tämä erikoiskonventti pidettiin 5. lokakuuta 1974. Huomaa, miten Herätkää!-lehti kuvaili sitä:
”Ulkopuolelta tulevat olivat epätavallinen näky. Heitä oli kaikkiaan 337, kun he tapasivat vankilan portilla. He olivat ryhmä siististi pukeutuneita miehiä, naisia ja lapsia, sekä valkoihoisia että neekereitä. Jotkut olivat tulleet jopa yli 1100 kilometrin päästä.
”Sen jälkeen kun heidän nimensä oli tarkistettu luettelosta, heidät päästettiin sisään portista. Bussit kuljettivat heidät noin kolmen kilometrin matkan portilta vankilan suunnattoman rakennusryhmän luo. Noustuaan autoista he astuivat teräsporttien kautta suureen luentosaliin.”
Olin lukenut tämän kertomuksen Herätkää!-lehdestä, ja se oli suuresti kiinnostanut minua. Mutta olin kuullut hyvin vähän yhteiskuntaansopeuttamisohjelman myöhemmistä tuloksista. Niinpä sen jälkeen kun olimme asettuneet mukavasti istumaan päivällisen jälkeen, kuuntelin tarkkaavaisesti isäntäni kertomusta.
Huomattava kasvu
”Tuo lokakuinen konventti antoi ohjelmallemme todellista pontta”, ystäväni selitti. ”Satojen vieraiden osoittama rakkaus ja lämpö tekivät syvän vaikutuksen niihin melkein sataan vankiin, jotka olivat läsnä.”
Seurauksena oli, että monet vangeista syventyivät raamatuntutkisteluun ja edistyivät erinomaisesti. Ystäväni jatkoi: ”Pian muutamat muut tekivät tarvittavat muutokset elämässään, jotta he olisivat kelvollisia kasteelle. Siksi suunniteltiin uutta, vielä suurempaa konventtia. Jälleen vankilaviranomaiset myöntyivät ja antoivat tällä kertaa käyttöömme vankilan Rodeo-stadionin. Niinpä aikaisin lauantaiaamuna 26. huhtikuuta 1975 sadat autokuormalliset todistajia kokoontuivat Angolaan.”
Tällä kertaa autot vietiin vankila-alueen sisäpuolelle. Tarkastusportilla meiltä kysyttiin ainoastaan: ”Onko teillä aseita?” Sitten autot ajettiin suoraan rodeokentälle. Koolla oli yhteensä 2602 vierasta! Kokouksen kohokohta oli kahdentoista muun vangin kastaminen, mukaan luettuna eräs kuolemaantuomittu murhaaja, joka tuotiin kastettavaksi kahleissa. Hän oli tutkinut todistajien kanssa vuoden ajan kuolemaantuomittujen osastossa.
Vankilaviranomaiset olivat mielissään siitä, miten hyvin tämä yksipäiväinen konventti oli johdettu, samoin kuin sen hyvästä vaikutuksesta muihin vankeihin. Niinpä he suostuivat mielihyvin suunnitelmaan pitää uusi yksipäiväinen konventti syksyllä. Tällä kertaa lauantaina 29. marraskuuta 1975 oli läsnä 3200 vierasta! Lisäksi kahdeksan muuta vankia kastettiin.
”Lauantaina on meidän seuraava erikoiskonventtimme vankilassa”, ystäväni sanoi. ”Olemme erittäin iloisia siitä, että saatoit tulla tänne sitä varten.”
Olin nyt innokkaampi kuin koskaan vierailemaan vankilassa. Hämmästyttävää: 36 vankia on jo kastettu ja kuusi uutta kastetaan lauantaina! Seuraavana päivänä, perjantaina, ystäväni aikoi viedä minut Angolaan tutustumiskäynnille ja haastattelemaan joitakuita viranomaisia.
Näen kaiken omin silmin
Me lähdimme lounaan jälkeen ja ajoimme noin puolentoista tunnin ajan suoalueen läpi ja ylitimme Mississippijoen lautalla. Kuljettuamme sitten kumpuilevien mäkien yli saavuimme lopulta vankilan pääportille. Vartijat ilmeisesti tunsivat toverini ja laskivat leikkiä hänen kanssaan. Sitten meidät ohjattiin vankila-alueen sisäpuolelle.
Ajaessamme kohti Rodeo-stadionia ohittamamme alue muistutti laajaa viljelmää. Tien molemmilla puolilla oli melkein koko matkalla äskettäin rakennettu puuaita. Siellä oli viljeltyjä peltoja. Sain kuulla, että vangit kasvattavat suuren osan omasta ruoastaan. Lopulta saavuimme kaikkein vartioiduimmalle alueelle. Ajettuamme muutamien porttien läpi saavuimme Rodeo-stadionin takaosaan.
Kentän toisessa päässä oli rakenteilla lava. Jotkut todistajavangit olivat antamassa loppusilausta lavalle, mihin sisältyi sen maalaaminen ja maton levittäminen sille. Oli ilo tavata heidät. Nämä 14 miestä olivat lämpimiä, ystävällisiä ja seurallisia. Sain kuulla, että viranomaiset olivat antaneet heille erikoisluvan laittaa paikka valmiiksi seuraavan päivän konventtia varten.
Ervin St. Amand, vanki, joka on ottanut johdon vankilan opetusohjelmassa, oli järjestänyt niin, että saatoimme haastatella joitakuita vankilan viranomaisia. Niinpä lähdimme sovituille tapaamisille. Minusta tuntui oudolta, ettei Ervin voinut tulla kyytiin, mutta se oli vankilan sääntö, johon me ilomielin mukauduimme. Hän kulki nopeasti vierellämme jalkaproteesistaan huolimatta (hän oli menettänyt oman jalkansa eräässä pakenemisyrityksessä vuosia aikaisemmin) ja tapasi meidät perillä.
Pysäköityämme auton kävelimme toisten vankien ohi. En voinut olla huomaamatta eroa näiden vankien ja niiden vankien välillä, joiden luota juuri lähdimme. Jotkut makasivat välinpitämättöminä maassa toisten tuijottaessa tyhjyyteen. He näyttivät kohtaloonsa alistuneilta eikä heillä näyttänyt olevan juuri mitään tulevaisuuden toivoa. Mikä vastakohtaisuus!
Viranomaiset kiittävät
Saavuttuamme hallintorakennukseen meidät vietiin majuri Richard A. Wallin (sittemmin ylennetty everstiluutnantiksi) toimistoon. Hän oh seurallinen ihminen ja ilmeisen tyytyväinen opetusohjelmaamme. Hän on ollut vuosia mukana vankilajärjestelmässä ja tietää hyvin monien yhteiskuntaansopeuttamisponnistelujen tehottomuuden. Kuitenkaan hän ei mielestään osannut kyllin ylistää meidän ohjelmamme arvoa.
Tunsin Ervinin menneisyyden – hän oli ollut todellinen kiusankappale ja ilkeämielinen! Niinpä kysyin Wallilta suoraan: ”Luotatteko tähän mieheen?”
”Luotan St. Amandiin ehdottomasti”, hän vastasi nopeasti. Ja hän lisäsi: ”Pidän teidän järjestöstänne, koska te pidätte omianne silmällä. Jos joku alkaa mennä väärään suuntaan, te yritätte auttaa häntä. Mutta jos hän jatkaa väärää menettelyä, te poistatte hänet järjestöstänne. Me voimme luottaa siihen, että te teette niin kuin sanotte.”
Oli ilmeistä, että todistajavangit olivat tehneet tähän viranomaiseen. lähtemättömän vaikutuksen. Mutta meidän piti jatkaa matkaamme.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli vankilan pesula, jossa minut esiteltiin Lawrence Wattsille, pesulan valvojalle. Hän oli suostunut tukemaan meidän vankilansisäistä ohjelmaamme vuonna 1973. Hän kertoi minulle: ”Niiden vankien hyvä esimerkki, joita te olette auttaneet, on ollut hieman tarttuvaa. Minusta tuntuu, että sen johdosta vankien käytös yleensä on parantunut. Tiedän sen parantuneen!”
Hän teki meille selväksi, että hän arvosti sitä, mitä me saimme aikaan Angolassa. Miellyttävän keskustelun jälkeen me lähdimme, ja ajoimme takaisin rodeokentälle hyvästelemään vangit. Sanoimme heille, että näkisimme heidät seuraavana päivänä, ja sitten suuntasimme kulkumme kohti kotia.
Konventti
Seuraava aamu oli kylmä. Saavuimme Rodeo-stadionille kello 7.30, kaksi tuntia ennen ohjelman alkua. Halusin tutustua niihin kuuteen mieheen, jotka kastettaisiin. Keskustellessani heidän kanssaan heidän vilpittömyytensä ja arvostuksensa Jumalan sanaa kohtaan teki minuun syvän vaikutuksen.
Aika kului nopeasti ja ohjelma alkoi. Kello 10.00 aloin puhua aiheesta ”Jumalan tahto vai oma tahtosi – kumpi?” Tätä seurasi kastepuhe, jonka jälkeen miehet kastettiin lähelle lavaa asetetussa vesialtaassa kaikkien 1970 vieraan nähden! Jokaisen vangin noustessa vedestä yleisö puhkesi suosionosoituksiin. En koskaan unohda erään leveästi hymyilevän miehen vettä tippuvia kasvoja, jotka kertoivat: ”Tämä on elämäni onnellisin päivä!”
Kasteen jälkeen oli kahden tunnin väliaika. New Roadsin seurakunta oli järjestänyt kaikille ruokaa vähäisestä korvauksesta. Vapaaehtoiset yleisön joukosta auttoivat sen tarjoilemisessa. Vankien ei sallittu syödä ulkopuolisten kanssa. Heille tarjottiin ruoka lavan läheisyydessä olevalla alueella.
Minulla oli vapaa pääsy sille alueelle, johon vangit olivat kerääntyneet, ja nautin keskustelemisesta joidenkuiden kanssa, joita Jehovan todistajien työ oli alkanut kiinnostaa. Eräs heistä kertoi minulle: ”Teidän ei tarvitse saarnata uskontonne oppeja. Teidän tarvitsee vain osoittaa jollekulle ystävällisyyttä ja ajan mittaan te voitatte hänet puolellenne käytöksellänne ja ystävällisyydellänne.”
Nuo kaksi tuntia kuluivat nopeasti ja oli aika jatkaa ohjelmaa. Esitelmä oli aiheesta ”Jumalan valtakunta – elävä todellisuus”. Tämän jälkeen kastetut vangit esittivät yhteenvedon Vartiotornin tutkistelusta. Miten hyvin he suoriutuivatkaan siitä!
Kello 16.00 oli loppulaulun ja rukouksen aika. Eräs ystäväni, joka on ollut todistaja monia vuosia, ilmaisi meidän monien tunteet sanoen: ”Me tunsimme lämmön ja rakkauden voimakkaampana kuin missään konventissa, jossa olemme koskaan olleet läsnä.”
Louisianan osavaltion kuritushuoneen vankien julkaisu The Angolite huomautti: ”Tämä oli neljäs todistajien järjestämä konventti Angolassa, ja useampia suunnitellaan pidettävän tulevaisuudessa, kun todistajat jatkavat ponnistelujaan yhä useampien vankien sydämen tavoittamiseksi. Heidän toimintansa edustaa laajinta ja johdonmukaisinta yritystä, mitä mikään uskonnollinen ryhmä on tehnyt yrittäessään taivuttaa ja auttaa täällä olevia vankeja kehittämään itseään ja pyrkimään mielekkäämpään elämään.” – Marras-joulukuu 1976.
Ainutlaatuinen ohjelmako?
Vähin mitä voin sanoa on, että kaikki näkemäni ja kokemani teki minuun hyvin syvän vaikutuksen. Kun olin päässyt takaisin New Yorkiin, aloin etsiä vihjeitä ja kirjoittaa kirjeitä saadakseni selville, onko muualla käynnissä samanlaisia vankilansisäisiä ohjelmia. Voin sanoa, että Angolan tapahtumat ovat ainutlaatuisia vain laajuutensa ja suuren menestyksensä takia. Mainitsen tässä vain muutamia esimerkkejä:
Joka keskiviikko eräs Jehovan todistajien vanhimmista vierailee Chillicothen pakkotyölaitoksessa Ohiossa. Hän johtaa raamatuntutkistelua, jossa on läsnä keskimäärin 8–14 vankia. Kaksi heistä on kastettu, ja kaksi muuta harkitsee kastetta.
Jehovan todistajat johtavat neljää viikoittaista kokousta eräässä Ohion vankilassa (London Correctional Institute), jossa on 1700 vankia. Näitä kokouksia on pidetty nyt melkein kahden vuoden ajan, ja kolme vankia on kastettu. Eräs muu vanki, joka oli valmis kasteelle, pääsi vapauteen ensimmäisenä tänä vuonna.
Etelä-Ohion pakkotyölaitoksessa Lucasvillessä on käynnissä erittäin menestyksellinen ohjelma. Se alkoi vuoden 1972 syksyllä. Keskimääräinen läsnäolijamäärä kokouksissa on ollut noin 22, ja 33 oli läsnä viimeksi pidetyssä erikoiskokouksessa. Huhtikuussa 1975 ja maaliskuussa 1976 kastettiin seitsemän vankia erikoistilaisuuksia varten hankitussa vesialtaassa.
Marylandin osavaltion vankilassa alkoi hieno ohjelma vuoden 1973 lopulla. Pian siellä johdettiin vangeille monia raamatuntutkisteluja ja ajan mittaan Jehovan todistajien vanhimmat pitivät säännöllisiä kokouksia. Tähän mennessä kahdeksan miestä on kastettu (vankilan sairaalan ammeessa).
Rikers Islandilla New Yorkin kaupungissa kahdeksan vanhinta johtaa viikoittain raamatuntutkisteluja vangeille. Vierailuja tehdään myös toisiin kaupungin vankiloihin.
Halutaanko tällä sanoa, että ratkaisu valtavaan vankila- ja rikollisuusongelmaan on Jehovan todistajien opetusohjelma? Ei missään tapauksessa! On myönnettävä, että heidän osuutensa tämän ongelman ratkaisemisessa on hyvin pieni. Uskon heidän kuitenkin varaavan avaimen todelliseen ratkaisuun.
[Huomioteksti s. 6]
”Kokoukset pidetään vankilan koulutusrakennuksen eräässä huoneessa.”
[Huomioteksti s. 7]
”Meiltä kysyttiin ainoastaan: ’Onko teillä aseita?”’
[Huomioteksti s. 8]
”Me voimme luottaa siihen, että te teette niin kuin sanotte.”
[Kuva s. 9]
Kuusi kasteelle aikovaa seisomassa puhujan edessä juuri ennen kastettaan osan yleisöstä näkyessä taustalla
[Kuva s. 10]
Vanki säteilee onnesta kasteensa jälkeen veden yhä tippuessa hänen kasvoiltaan