Piano – monipuolinen ja ilmaisukykyinen soitin
MIKÄ on sinun lempisoittimesi? Ei olisi yllättävää, jos vastaisit: piano. Yksistään Yhdysvalloissa yli 21 miljoonaa ihmistä soittaa pianoa. Eikä ihme, sillä sen monet ominaisuudet tekevät siitä ihanteellisen ilmaisuvälineen sekä harrastelijalle että taitavalle ammattisoittajalle.
Pianon ääniala – yli seitsemän oktaavia – on laajempi kuin minkään muun vakiosoittimen. Sillä voi soittaa korkeampia säveliä kuin pikkolohuilulla ja matalampia kuin bassoviululla. Pianon rakenteen ansiosta pianisti pystyy soittamaan sekä melodiaa että säestystä samanaikaisesti. Pianoduettoja esittäessään kaksi pianistia voi soittaa yhtaikaa jopa 24 säveltä. Piano soveltuu musiikin moniin erilaisiin tyyleihin, ja se sopii soitettavaksi melkein missä soitinyhtyeessä tahansa. Kaikesta huolimatta jopa aloittelija voi oppia nopeasti soittamaan yksinkertaisia kappaleita, jotka kuulostavat varsin miellyttäviltä. Epäilemättä sinä miljoonien muiden ihmisten tavoin nautit pianomusiikin kuuntelemisesta tai ehkä pystyt itsekin soittamaan sitä.
Oletko pianomusiikista nauttiessasi koskaan ajatellut sitä, mitä tapahtuu tämän suuren puulaatikon sisällä – mikä aikaansaa tuon ihanan sointuvan äänen, kun soittaja painelee mustien ja valkoisten koskettimien pitkää rivistöä? Millaisten kehitysvaiheitten kautta me saimme pianon?
Musiikin historian mukaan piano on melko myöhäinen keksintö. Vaikka jo 1300-luvun puolivälistä saakka on olemassa tietoja kosketinsoittimista, ensimmäinen todellinen piano syntyi vasta noin 1700-luvulla. Sen keksi cembalonrakentaja Bartolomeo Cristofori Firenzestä Italiasta. Cembalosta oli tullut tuon ajan suosituin kosketinsoitin, mutta sillä oli eräs haittapuoli: sillä soitettaessa ei voitu juuri ollenkaan vaihdella musiikin voimakkuutta, koska sen mekanismi vain näppäili kieliä. Vaihtelua aikaansaatiin lisäämällä erilaisia kieliryhmiä, mutta sittenkään soittaja ei voinut koskettimien avulla suurestikaan muuttaa äänen laatua. Mutta Cristofori keksi ottaa käyttöön pieniä vasaroita, jotka löivät kieliä niiden näppäilemisen sijasta. Tämän uudistuksen ansiosta soittaja pystyi säätelemään kunkin sävelen laatua sen mukaan, miten voimakkaasti hän löi koskettimia. Hän saattoi korostaa joitakin säveliä, ja hänen käytössään oli äänenvoimakkuuden koko skaala aina pianosta (hiljaa) forteen (voimakkaasti) saakka. Uudelle soittimelle annettiin nimeksi gravicembalo col piano e forte (’cembalo, jolla voi soittaa hiljaa ja voimakkaasti’), ja se yksinkertaistettiin myöhemmin ”pianoforteksi” ja lopulta ”pianoksi”.
Vaikka piano kokikin seuraavina vuosina monia muutoksia, Cristoforin soittimessa oli nykyajan pianon olennaiset osat: metallikielet, vasarat, koskettimet, sammuttajat (pienet tyynyt, jotka painautuessaan kieliä vasten vaimentavat äänen, kun sormi nostetaan koskettimelta) ja laite, joka sallii vasaran irtautua kielestä koskettimen ollessa yhä alhaalla. Cristoforin piano ei kuitenkaan menestynyt kovin hyvin Italiassa. Niinpä hän palasi takaisin cembaloitten rakentamiseen ja jätti uuden soittimen edelleen kehittämisen muille.
Saksassa, Itävallassa, Englannissa ja Amerikassa asuvat saksalaiset edistivät huomattavimmalla tavalla pianon kehitystä seuraavina vuosina. 1700-luvun alussa Gottfried Silbermann Freibergistä Saksasta tutustui Cristoforin luonnokseen ja alkoi rakentaa pianoja. Myöhemmin hänen oppilaansa Johann A. Stein alkoi rakentaa niitä Augsburgissa Etelä-Saksassa.
Mutta pianon kehityksen jatkumiseksi oli tarpeellista, että muusikot pitävät soittimesta ja haluavat kirjoittaa pianomusiikkia. Suuren saksalaisen säveltäjän Johann Sebastian Bachin kerrotaan soittaneen Silbermannin pianoilla, vaikka ne eivät koskaan innoittaneetkaan häntä säveltämään. Mutta Bachin kahden pojan Carl Philipp Emanuelin ja Johann Christianin sävellykset auttoivat suuresti pianon hyväksytyksi tulemisessa. C. P. E. Bach kirjoitti ensimmäisen luotettavan pianonsoitto-oppaan (Versuch über die wahre Art das Klavier zu spielen) sekä 210 sävellystä kosketinsoittimia varten. Hänen nuorimman veljensä Johann Christianin ansioksi luetaan ensimmäinen julkinen pianonsoittoesitys Lontoossa vuonna 1777. Ensimmäinen säveltäjä, joka kirjoitti kappaleita yksinomaan pianoa varten, oli Muzio Clementi, joka julkaisi kolme sonaattia vuonna 1773.
Mutta aikansa kuuluisimmaksi tullut pianosäveltäjä, joka teki enemmän pianomusiikin kehittämiseksi kuin yksikään toinen 1700-luvun säveltäjä, oli itävaltalainen Wolfgang Amadeus Mozart. Hän kirjoitti ensimmäisen pianokonserttonsa 11-vuotiaana ja sävelsi useita muita elinaikanaan. Hän piti parhaina saksalaisten ja wieniläisten, varsinkin Johann A. Steinin, valmistamia pianoja. Nämä pianot saavuttivat kehityksensä huipun 1700-luvun lopulla. Niiden asteikko oli tasapainoinen, ei bassopuoli enempää kuin diskanttipuolikaan ollut liian kovaääninen, kaikki sopi hyvin yhteen. Näillä soittimilla saatiin aikaan kaunis sointuva ääni, joskin se nykyaikaisten pianojen tavanomaiseen ääneen verrattuna oli voimakkuudeltaan heikko. Monien mielestä Mozartin sävellykset kuulostavat yhä parhailta tämän tyyppisellä pianolla soitettuina.
Piano pääsee oikeuksiinsa
Näihin aikoihin kehittyi Englannissa toinen pianonrakennustaidon koulukunta, jonka johdossa oli Broadwood-yhtiö. Nämä pianot olivat suurempia ja kielet oli pingotettu tiukemmalle, ja siksi niillä saatiin aikaan voimakkaampi ääni. Tällaiset pianot näyttivät suuntaa, johon pianonrakennus lähtisi 1800-luvun alussa. Pianonsoittotaidon ja sille sävelletyn musiikin kehittyessä tuolle välineelle asetettiin yhä suurempia vaatimuksia.
Ludwig van Beethovenilla, joka 22-vuotiaana antoi ensikonserttinsa Wienissä vuonna 1792, oli tavattoman hyvä soittotekniikka, ja hän ilmaisi soittaessaan syvää tunnetta ja voimaa. Hänen musiikkinsa oli todellista pianomusiikkia. Suuri osa ennen Beethovenia julkaistusta musiikista voitiin soittaa useimmilla koskettimistolla varustetuilla soittimilla ja usein niiden mainittiinkin olevan sävelletty ”cembalolle tai pianolle”. Mutta Beethovenin musiikista ei voinut olla epäilystäkään. Se oli pianomusiikkia, ja se vaati sekä esittäjältä että soittimelta parhaan mahdollisen, usein enemmän kuin sen ajan pianot pystyivät antamaan. Beethoven tuli tunnetuksi niin raivokkaasta pianon käsittelystä, että esityksen aikana koskettimet, vasarat ja kielet lentelivät.
Yrittäessään mukautua pianistien yhä kasvaviin vaatimuksiin pianonvalmistajat rakensivat suurempia ja raskaampia kehyksiä, jotta ne kestäisivät kielten halutun suuremman jännityksen. Ongelman todelliseksi ratkaisuksi osoittautui yksiosainen valurautainen kehys. Vuonna 1825 yhdysvaltalainen käsityöläinen Alpheus Babcock sovelsi ajatusta suorakaiteen muotoiseen taffelipianoon, ja bostonilainen Jonas Chickering otti sen flyygeleihin. Newyorkilainen yhtiö Steinway & Sons paransi sitä myöhemmin, ja sen vuoteen 1855 mennessä kehittyneestä kehyksestä on tullut sen jälkeen aina meidän aikaamme saakka rakennettujen pianojen esikuva. Käytännöllisesti katsoen piano oli 1800-luvun puoliväliin mennessä kehittynyt siksi soittimeksi, jonka me nykyään tunnemme, vaikka siihen lisätään vieläkin monia hienouksia.
Miten piano aikaansaa musiikkia
Kun katsot nykyaikaisen flyygelin sisään, niin mitä näet? Huomiosi kiinnittyy ensiksi suureen kultapronssivärillä maalattuun valurautaiseen kehykseen. Kehyksen poikki on pingotettu noin 240 eripituista ja -paksuista teräskieltä, joista lyhyin ja ohuin on diskantissa oikeanpuoleisessa päässä ja pisin ja paksuin bassopuolella vasemmalla. Bassokielten ympärille on kierretty kuparilanka, niin että ne ovat raskaampia ja voivat värähdellä hitaammin. Kielet on kiinnitetty kehyksen kaarevan puolen nastaan ja pianon etuosassa, aivan soittajan edessä oleviin viritystappeihin. Nämä tapit menevät kehyksessä olevien reikien läpi erittäin kovaan puulevyistä ristiinliimattuun viritystukkiin. Viritystukki valmistetaan punapyökistä tai jostakin muusta kovasta puulajista, ja tapit istutetaan hyvin tiukasti, jotta ne eivät luiskahtaisi pois. Kielien vetovoiman metallikehykseen kohdistama rasitus on melkein 20 tonnia.
Jotta soittimella saataisiin aikaan musiikkia, kielet on pantava liikkeeseen. Tämän saa aikaan pianon koneisto. Yleensä koneiston ainoa näkyvissä oleva osa on kosketin, mutta kun sitä painetaan, se käynnistää herkästi tasapainotetun mekanismin, joka sysää pienen huopapäällysteisen vasaran kieltä vasten. Vasara koskettaa kieltä vain sadasosa sekunnin ajan, ennen kuin se putoaa takaisin paikalleen ja on valmiina lyötäväksi uudelleen. Pianon jokaista 88 kosketinta kohti on oma pieni mekanisminsa. Koko soittokoneistoon sisältyy yhteensä yli 8000 eri osaa. Koskettimet liikuttavat myös ”sammuttajia”, joissa on puisiin kantoihin kiinnitetyt huopaliuskat, jotka lepäävät kielten päällä. Kun kosketin painetaan alas, sammuttaja nousee ja antaa kielen värähdellä vapaasti, niin kauan kuin kosketinta pidetään alhaalla. Kun sormi nostetaan koskettimelta, sammuttaja laskeutuu paikalleen ja lopettaa kielen värähtelyn.
Kaikki pianon sammuttajat voidaan nostaa myös yhdellä kertaa kaikupedaalin avulla, jota soittaja käyttää oikealla jalallaan. Useimpien koskettimien kohdalla vasara lyö kolmea samalle korkeudelle viritettyä kieltä; bassopuolella on vain kaksi kieltä tai yksi kieli. Vasemmanpuoleista pedaalia kutsutaan pianopedaaliksi. Se siirtää flyygelissä koko järjestelmää sivullepäin siten, että vasara lyö harvempia kieliä, joten ääni on hiljaisempi.
Pelkkä kielien saaminen liikkeeseen pianokoneiston avulla ei kuitenkaan riitä, koska ohuiden metallikielien värähtely aikaansaa niin heikkoja ääniaaltoja, että äänen tuskin kuulee. Siksi piano sisältää kaikille kielisoittimille yleisen laitteen, ”kaikupohjan”. Kaikupohja valmistetaan ohuesta kuusilaudasta, ja se peittää koko flyygelin alaosan (pystypianojen takaosan). Värähtelyjen välittämiseksi kielistä kaikupohjaan kieli pannaan kulkemaan kaikupohjaan liimatun puisen tallan yli. Värähtelyt kulkevat tallan kautta ja kaikupohja joutuu liikkeeseen. Kuulemasi kaunis sointi johtuu kaikupohjassa vahvistuneesta ilma-aaltojen värähtelystä.
Pianonrakentajat tekevät pianot miellyttäviksi paitsi korvalle myös silmälle asentamalla soittimen kauniiseen ulkokuoreen, joka toimii myös toisena kaikupohjana. Monien pianojen pinta on kaunista mahonkia, pähkinäpuuta tai jotakin muuta jalopuuta. Jotkut pianistit pitävät parhaana perinteisen mustan eebenpuun yksinkertaista eleganssia. Nykyaikainen piano sisältää täysin valmiina yli 12000 osaa. Se on insinööritaidon ja suunnittelun ihme ja tulos yli 250 vuoden jatkuvasta kehityksestä. Niinpä sillä onkin ihastuttava sointi. Ei ihme, että sen loputtomilta tuntuvat musiikilliset mahdollisuudet ovat innoittaneet säveltäjiä ja että pianistit itse eivät koskaan väsy sen soittamiseen.
Voimme olla kiitollisia siitä, että ihmisen Luoja istutti häneen mielen ja sydämen kyvyt, joiden ansiosta hän voi nauttia kauniista musiikista ja aikaansaada sitä itsensä ja toisten iloksi. Voimme olla kiitollisia myös siitä, että Hän antoi ihmiselle kyvyn ja kekseliäisyyden pianon kaltaisten soittimien suunnittelemiseen ja rakentamiseen.