Haluaisitko tehdä kotielokuvia?
Herätkää!-lehden Länsi-Saksan-kirjeenvaihtajalta
MEIDÄT kutsuttiin joitakin aikoja sitten ystäviemme Müllereiden luokse istumaan iltaa. Heidän pikku tyttärensä Tina toivotti meidät tervetulleiksi lapsenomaisella viehättävyydellään. ”Tänä iltana me näemme elokuvan”, hän sanoi. ”Minäkin olen siinä! Isä teki sen ihan itse.”
Olimme innokkaat näkemään elokuvan. Kun sen aika lopulta tuli, se oli värikäs, niin, hyvin värikäs. Ensiksi luulimme sen olevan nykyaikaista taidetta – suuri joukko kankaalle sattumanvaraisesti sutaistuja väriläikkiä. ”Tämä on pari viikkoa sitten pidetystä konventistamme”, Heinz Müller selitti. Ilman hänen selitystään emme olisi mitenkään arvanneetkaan.
Sitten valkokangas pimeni lähes täysin; kukaan ei oikein tiennyt, mitä oli tapahtunut. ”Paha juttu”, Heinz sanoi. ”Oli melko myöhäinen ilta, kun kuvasin isoäitiä.” Yksikään meistä ei olisi voinut tunnistaa häntä.
Mutta sitten kankaalle ilmestyi Tinan valloittava hymy kuin ilmielävänä. ”Tuossa olen minä”, hän huudahti. Selitys ei ollut tarpeen, koska siinä oli Tina juuri sellaisena kuin hän on – hyvä otos. Sitten nähtiin joitakin ihmisiä puutarhassa, mutta ennen kuin kukaan ehti tunnistaa heitä ilmestyivät näkyviin seuraavat kuvat. Näkymät vilahtelivat edes ja takaisin, ylös ja alas; ajoittain tuntui kuin tulisi merisairaaksi. Koirakin vilahti näkyviin aina silloin tällöin. Kas vain, tuossa leikittiin puutarhassa: villiä takaa-ajoa! Niin kului kolme minuuttia ja seitsemäntoista sekuntia. Ensimmäinen filmikela päättyi. Kaikki taputtivat ja olivat samalla yhtä mieltä siitä, että kaikessa alku on aina hankalaa.
Tuntuiko tämä tutulta? Monet meistä ovat nähneet kuvaillun kaltaisia kotielokuvia tai tehneet itse sellaisia. Muuan katsoja ilmaisi kerran asian seuraavasti: ”En ihaile hänen kykyään, vaan hänen rohkeuttaan esittää sellainen filmi.”
Mutta tätä ei toisaalta tulisi ottaa liian vakavasti. Harjaantumisen kautta oppii välttämään virheitä. Ei ole tarpeen heittää pois tuota ensimmäistä filmiä. Se on mukava muisto ja keino arvioida tulevia edistysaskeleita.
Mitä hyvien kuvien ottaminen vaatii? Kokenut kuvaaja voi tehdä onnistuneempia elokuvia huokealla kameralla, jos sen linssi ja koneisto ovat hyvät, kuin aloittelija parhaalla ja kalleimmalla laitteella. Hyvien elokuvien tekeminen vaatii siis kykyjen kehittämistä. On hyödytöntä yrittää korvata taidon puutetta paremmilla välineillä.
Kuinka voit välttyä epäteräviltä kuvilta?
Eräs vältettävä seikka on kuvien epäterävyys. Epäilemättä tiedätkin, että jos kamera tärähtää, kun otat yksittäisiä valokuvia, tuloksena on sameita, epäteräviä kuvia. Jos kameraa ei pidetä paikallaan elokuvaa otettaessa, kuvat myös tärähtelevät. Kuvattaessa kaitafilmikameralla filmiä valottuu kahdeksantoista kuvan nopeudella sekunnissa, ja se merkitsee sitä, että jos heiluttelet kameraa, saat viiden sekunnin kuluessa 90 epäterävää kuvaa. Kameraa tulee siis pitää vakaasti paikallaan. Älä yritä korvata liikkeen puutetta kameran etupuolella liikuttamalla kameraa. Muutamin poikkeuksin tämä on perussääntö.
Toinen seikka, jota täytyy valvoa, on otoksen pituus. Aika näyttelee paljon huomattavampaa osaa filmattaessa kuin otettaessa vain yhtä kuvaa. Vaikutelmien rekisteröityminen tajuntaasi vaatii aikaa. Kun painat kamerasi käynnistinliipaisinta, ajattele etupäässä tulevaa yleisöäsi, äläkä käyttämäsi filmin määrää (aloittelijat haluavat yleensä säästää). Arvioi, kuinka paljon aikaa tarvitaan näkymän tajuamiseen. Se riippuu siitä, mitä on nähtävissä tai mitä on tapahtumassa. Yksinkertaisin ohje on: kun on paljon nähtävää tai paljon toimintaa, otoksen tulee olla pitempi; jos taas on vähemmän nähtävää eikä paljon liikettä, otoksen täytyy olla lyhyempi. Todellakin, sen täytyy olla. Muussa tapauksessa se käy ikävystyttäväksi.
Otoksen sopiva kestoaika voisi olla 2–12 sekuntia. Kun puristat laukaisijaa, laske sekunteja: kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäkaksi, kaksikymmentäkolme ja niin edelleen. (Jos filmaat kirjoitettua tekstiä, lue se kuvauksen aikana kahdesti läpi; näin otoksesta tulee riittävän pitkä.) Älä koskaan tee otoksesta liian lyhyttä. Jos siitä tulee vähän liian pitkä, sen voi aina lyhentää filmin leikkausvaiheessa.
Sinun tulisi myös pitää mielessäsi, että sinun silmäsi ja kameran ”silmä” ovat hyvin erilaiset. Kameran silmä on vain hyvin heikko jäljitelmä ihmisen silmästä. Älä siis odotakaan näkeväsi valkokankaalla sitä, minkä sinun silmäsi näkivät. Ihmisen silmä voi myös mukautua ja näin ollen rekisteröidä paljon suurempia valoisuuden vastakohtaisuuksia kuin kamera. Silloin kun on vielä riittävästi valoa silmälle, saattaa hyvinkin olla aivan liian hämärää kameralle. Toisaalta taas lumihangella ja kirkkaassa auringonpaisteessa voi olla kuvaamisen kannalta aivan liian paljon valoa. Suurten vastakohtaisuuksien suhteen kameralla on omat rajoituksensa. Esimerkiksi puun varjo hiekkarannalla vaikeuttaa kuvaamista. Useimpien kameroiden valotusautomatiikka mukautuu vain valoisuuksien keskiarvoon. Tämä merkitsee sitä, että valkokankaalla joko hiekka saattaa olla liian vaaleaa tai varjo liian tumma. Koska filmi ei voi rekisteröidä molempia samanaikaisesti toivotulla tavalla, kuvaajan täytyy ratkaista kumpi on otokselle tärkeämpi.
Ihmisen silmän on toisinaan vaikea mukautua, kun siirrytään kirkkaasta auringonpaisteesta varjoon. Silmän totuttautuminen muutokseen vaatii aikaa. Kameran valotusmittari tarvitsee myös aikaa mukautuakseen valaistusolosuhteiden muutoksiin. Jos näin ollen haluat kuvata silloin kun esiintyy suuria vastakohtaisuuksia, anna valotusmittarillesi aikaa mukautua. Muuten osa filmistäsi tulee olemaan joko ylivalottunutta tai alivalottunutta. Joskus on hyvä säätää valotusta käsin, jos se on mahdollista.
Oletko koskaan ihmetellyt, miksi filmisi ovat joskus hyvin kelta- tai sinivoittoisia, vaikka olosuhteet ovat olleet täysin normaalit? Ihmissilmä on yhteistoiminnassa aivojen kanssa. Tietokoneen tavoin aivot vertailevat vastaanottamiaan vaikutelmia aiemmin koettuun ja tekevät tarvittavat korjaukset. Siihen kamera ei kykene. Jos siis käytät keinovalofilmiä ja kuvaat auringonpaisteessa, otoksista tulee melko sinertäviä. Päivänvalofilmi voi taas tulla kellertäväksi, kun kuvaat keinovalossa. Jos käytät keinovalofilmiä päivänvalossa kuvaamiseen, sinun tulisi käyttää suodinta. Tämä suodin tulee tietysti poistaa kun taas kuvaat sisätiloissa.
Jos haluat päästä lähemmäksi kohdettasi kuin filmikamerasi lyhin tarkennusetäisyys sallii, sinun tulee käyttää kamerassasi lähilinssejä, muutoin kuvista ei tule teräviä. Useimmissa kameroissa etäisyys täytyy asettaa käsin. Jos kamerassa on liukuobjektiivi (zoom) ja sisäänrakennettu etäisyysmittari, kuvaajan on aina tarkennettava kohteensa linssin polttovälin ollessa säädettynä suurimmilleen.
Olet epäilemättä pannut merkille, että joidenkuiden ottamat kuvat ovat aina selviä. Selitys on yksinkertainen. He heittävät aina epäterävät, yli- ja alivalottuneet tai muuten epäonnistuneet otokset paperikoriin.
Filmin leikkaaminen
Parhaista yrityksistäsi huolimatta teet epäilemättä virheitä, vaikkapa vain senkaltaisia kuin filmikamerasi laukaisimen painaminen vahingossa. Jos näin ollen haluat esittää laadultaan hyviä filmejä, ovat liimaus- ja katselulaite välttämättömiä. Ylivalottuneet kohdat ja muut senkaltaiset voidaan yksinkertaisesti leikata pois.
Filmin saattaminen esityskuntoon edellyttää myös otosten järjestämistä halutulla tavalla ja niiden liittämistä yhteen kokonaisuudeksi valitsemasi teeman tai aihepiirin mukaisesti. Laite, jonka avulla voit järjestellä otokset, on hyvin helppo tehdä. Ota pieni rimankappale ja lyö siihen ohuita nauloja muutaman sentin välein. Voit numeroida naulat ja ripustaa filminpätkät niihin filmissä olevasta rei’ityksestä. Numeroimalla otokset ja liittämällä niihin lyhyen muistiinmerkinnän sisällyksestä voit vaivattomasti järjestellä filminpätkät ja yhdistää ne johdonmukaiseen järjestykseen.
Tämä on avuksi myös silloin, kun järjestelet otoksia, jotka ovat liian pitkiä, ja kun haluat ratkaista, täytyisikö sinun ottaa siirtymäkuvia. Kunkin otoksen pituuden selville saamiseksi tarvitset mittakepin. Siihen kelpaa vaikkapa rimankappale. Ota sitten kahdeksantoista kuvaruutua poisheitettävästä filminpätkästä ja merkitse niiden yhteispituus viivaimeesi. Sinulla on nyt keino määrittää kunkin otoksen pituus sekunteina, koska kahdeksantoista kuvaa vastaa aina yhtä sekuntia. Tämä ei maksa mitään ja voi olla suureksi avuksi.
Projektori
Projektori on tietenkin olennainen osa esitysvälineistöä. Sen tulisi olla kestävä, valoteholtaan riittävä, eikä se saisi naarmuttaa filmiä. Olisi myös toivottavaa, että siinä olisi hiljainen käyntiääni, koska mahdollisen selostuksen tai taustamusiikin kuuleminen esityksen aikana on tällöin miellyttävämpää. Kaiken lisäksi on hyvä pitää ainakin yksi tai mieluummin kaksi varalamppua saatavilla. Hyvä esitys on täytynyt usein keskeyttää, koska saatavilla ei ole ollut ainoatakaan varalamppua.
Harrastus jota on syytä valvoa
Kaitafilmaus voi olla hyvin kasvattava harrastus ja erittäin kiinnostava, mutta vain jos se pysyy harrasteena. Älä salli sen tulla toiseksi elämänuraksesi ja taakaksi, joka sysää tieltään paljon tärkeämpiä asioita. Kuvaaminen voi rikastuttaa elämää ja harjaannuttaa silmien huomiokykyä, jos sen annetaan olla sille kuuluvassa asemassa. Se voi olla myös erinomainen keino nauttia ihastuttavista näkymistä yhdessä ystäviensä kanssa.
Odotammekin innokkaasti näkevämme Müllereiden seuraavan elokuvan. Millaista edistymistä onkaan mahtanut tapahtua?