Matkamme huumeiden orjuuteen – ja takaisin
JOS tapaisit meidät, näyttäisimme luultavasti hyvin samanlaisilta kuin kuka tahansa kohtaamasi nuoripari. Ero on siinä, että Nancy ja minä olemme olleet huumeiden orjia. Ehkäpä tarinamme voi auttaa toisia, jotka ovat huumeiden orjuudessa mutta jotka haluavat vapautua niistä ja elää hyödyllistä elämää. Se voi auttaa myös huumeilla leikittelevien nuorten vanhempia.
Muistellessani aikaa, jolloin olimme huumeita käyttäviä teini-ikäisiä, minua kauhistuttavat jotkin niistä pelottavista asioista, jotka turmelivat olemassaolomme, sillä sitä se juuri oli, pelkkää olemassaoloa.
Epäedulliset olosuhteet eivät haitanneet Nancyn enempää kuin minunkaan lapsuuttani. Asuimme arvostetulla esikaupunkialueella ja olimme lähtöisin, niin kuin joku todennäköisesti luonnehtisi, tyypillisistä amerikkalaisista ylemmän keskiluokan ja työläisperheistä. Vanhemmistamme luultavasti tuntui, että he kasvattivat lapsiaan ”turvallisilla” alueilla. Mutta huomauttaisin eräästä hyvin tärkeästä asiasta.
Ei ole olemassa mitään sellaista kuin maantieteellisesti turvallinen alue, jolla jonkun lapset voivat varjeltua olemasta alttiina huumeille. Liian usein vanhemmat ovat taipuvaisia rauhoittamaan mieltään sillä harhakäsityksellä, että huumeiden esiintymisalue on yhteydessä vähäosaisten ihmisten elinolosuhteisiin. Asianlaita ei kerta kaikkiaan ole niin. Kaikenlaiset huumeet ovat levinneet tosiasiassa kaikkiin yhteisöihin. Jos joku haluaa huumeita, hän voi löytää niitä. Kysymys on vaikuttimista, ei asuinpaikasta.
Minut esimerkiksi kasvattivat kunnolliset ja ahkerat vanhemmat. Minulla oli onnellinen lapsuus, ja vietimme tavallista, toimeliasta elämää. Koska minulle oli opetettu työn arvo, kannoin oman vastuutaakkani perheessä. Sain koulussa parhaat arvosanat ja olin kiinnostunut luonnontieteestä ja matematiikasta. Halusin sydämeni pohjasta tulla lentäjäksi tai astronautiksi. John Glenn oli poikavuosieni ”sankari”.
Mutta kun tulin teini-ikään, kyllästyin elämään. Halusin jännitystä ja tein pikkurikoksia – ”vain huvikseni”. Näihin aikoihin, vuonna 1964, perheeni muutti erääseen New Yorkin varakkaaseen esikaupunkiin.
Muistan elävästi, miten ajaessamme uuteen kotiimme päätin muuttaa elämäntyyliäni, pysyä erossa ”kalkkiutuneista”, jollaisina pidin hyvin käyttäytyviä nuoria. Rupesin etsimään samanmielisiä tovereita. Kilpailimme kaikkien haasteiden vastaanottamisessa. Halusin olla sakkimme ”kova kaveri”. Näin ollen huumeiden käyttäminen oli väistämätöntä. Vanhempani olivat täysin tietämättömiä tästä ajatteluni ja käytökseni muutoksesta.
Alkuun pääseminen oli kovin yksinkertaista: ”viaton” haiku marihuanasavukkeesta, sitten toinen ja vielä yksi. Siirryin heti LSD:hen, heroiiniin, barbituraatteihin ja haistelemaan liuottimia – kokeilin kaikkia!
Mitä huumeet voivat aikaansaada
Eräänä päivänä ystäväni ja minä saimme käsiimme astmapulveria. Yritimme syödä tätä ainetta, juoda sitä, polttaa ja haistella sitä. Lopulta menin huumaantuneeseen horrokseen. Jollain tavoin selvisin kotiin. Oli päivällisaika. Onnistuin pääsemään pöydän ääreen, mutta pelkäsin koko ajan, että pöytä ja ruoka kaatuisivat lattialle. Mikään ei pysynyt paikallaan.
Kompuroin pois pöydästä ja kuljin haparoiden yläkertaan. Enempää en muistakaan. Äitini löysi minut sisareni vaatekomerosta leikkimästä alastomana pimeässä nukeilla. Kun hän sytytti valon, hyppäsin ylös, juoksin ala-aulaan ja putosin portaissa. Isäni pidätteli minua pakolla, kunnes ambulanssi saapui. Lääkäri sai minut ajoissa hoiviinsa, antoi vasta-ainetta, ja elämäni, sellainen kuin se nyt oli, pelastui.
En tuntenut lainkaan katumusta, en edes niiden kertojen jälkeen, jolloin olin lähellä kuolemaa, ja niitä oli monia. Syvällä mielessäni oli kuitenkin selvä syyllisyyden tunne.
Opin tuntemaan Nancyn
Nancy, josta myöhemmin tuli vaimoni, on lähtöisin ylempään keskiluokkaan kuuluvasta perheestä. Hänen vanhempansa huolehtivat hänestä hyvin. Hänelle oli opetettu kaikki hyvät käytöstavat, ja kasvatuksensa perusteella hän tunsi itsensä harvinaiseksi yksilöksi. Sikäli kuin voitiin uumoilla, hän nauttisi kouluvuosistaan ja tekisi sitten hyvän naimiskaupan. Toisin sanoen menisi naimisiin omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvan nuoren miehen kanssa, joka varaisi hänelle samanlaisen elintason, johon hän oli tottunut.
Nancyn perhe muutti kaupunkiimme suunnilleen niihin aikoihin, jolloin hän meni oppikouluun. Pyysin häntä eräänä päivänä lähtemään kanssani ulos. Hän kieltäytyi, sillä nuorten keskuudessa oli yleisesti tunnettua, että olin huumeiden käyttäjä. Mutta huumeiden suosion lisääntyessä lisääntyi kaupungissamme myös niitä käyttävien nuorten joukko, Nancy mukaan luettuna.
Hänkin aloitti marihuanalla. Halusiko hän paeta jotakin tai kaipasiko hän jännitystä? Ei, hän oli pelkästään utelias. Pian seurustelimme vakituisesti ja tyydytimme yhdessä yhteisen himomme huumeisiin. Kahdesta tavallisesta lapsesta, jotka olivat lähtöisin ”hyvistä” perheistä ja ”hyvistä” asuinpaikoista, oli tullut huumeiden orjia ja osallisia niihin tekoihin, joita huumeiden käyttöön liittyy.
Pettämistä ja pakoilua
Nancyllä enempää kuin minullakaan ei ollut koskaan puhetta huumetottumuksistamme vanhempiemme kanssa. Todellisuudessa menimme hyvinkin pitkälle harhauttaaksemme heitä. Ehkäpä he epäilivät, mutta eivät ainakaan maininneet siitä koskaan. Ja jos he tiesivät, he halusivat todennäköisesti pettää itseään ja uskoa toisin. Olen varma, että äitini yhä kuvitteli minun olevan ”kunnon poika”.
Eräs suosituimmista harhautustavoistamme oli huumeita käytettyämme juoda tuopillinen olutta juuri ennen kotiintuloa. Saatoin tulla kotiin sellaisessa kunnossa, että töin tuskin pääsin portaita ylös, ja vanhemmillani oli tapana sanoa: ”Onpas tainnut olla pikkuisen liikaa juomista!” Heidän haluttomuutensa myöntää sitä, että heidän poikansa mahdollisesti käytti huumeita, meni niin pitkälle, että he pitivät suotavana mieltymystä toiseen yhtä vahingolliseen, mutta yhteiskunnassa paremmin hyväksyttävään tottumukseen – alkoholin liialliseen käyttöön.
Kaupunkimme poliisit epäilivät, että käytin huumeita, mutta he eivät pystyneet koskaan löytämään minulta mitään. Kerta toisensa jälkeen minut saatettiin pysäyttää ja alistaa ruumiintarkastukseen. Ollessani seitsentoistavuotias minut vietiin poliisilaitokselle, sidottiin kiinni ja ripustettiin ylösalaisin kuin liharuho. Poliisit iskivät ja potkivat minua polvella vatsaan ja ympäri ruumista. He yrittivät pelotella minua, saada minut lopettamaan. Voin ymmärtää heidän vastenmielisyytensä. Edustin heidän kaupunkinsa mätäpaisetta. Mutta heidän uhkauksensa eivät vaikuttaneet minuun ollenkaan.
Muutoksen etsintää
Kun Nancy ja minä ohitimme teini-iän, aloimme ajatella enemmän edessä olevia vuosia ja sitä vaikutusta, mikä huumeitten jatkuvalla käytöllä olisi meihin. Yhteinen tottumuksemme alkoi herättää meissä levottomuutta ja pelkoa, koska sillä oli kiistämättä vahingollisia vaikutuksia.
Sen jälkeen kun on käyttänyt huumeita jonkin aikaa, tulee vaikeaksi olla yhteydessä toisiin, ilmaista ajatuksiaan tai ajatella selkeästi. Tuntee itsensä yksinäiseksi ja kykenemättömäksi vaihtamaan ajatuksia etenkään sellaisten kanssa, jotka eivät käytä huumeita. Ilmaantuu syviä masennustiloja, halua vetäytyä syrjään ja jopa aggressiivisuutta. Niinä kausina, jolloin olimme suhteellisen selviä ja joita oli kuukausi kuukaudelta yhä harvemmin, tajusimme, että meidän oli lopetettava. Meidän täytyi päästä pois huumetottumusta suosivasta ympäristöstä, jos aioimme säilyä elossa. Mutta miten?
Päätin tehdä perinpohjaisen muutoksen elämässäni. Ehkäpä voisin sitten auttaa Nancyä. Liityin Yhdysvaltain laivastoon. Mutta sielläkään en voinut paeta huumeita. Muutaman viikon kuluessa harjoitusleirille saapumisestani pystyin tunnistamaan huumeiden käyttäjät, ja pian jatkoin tottumustani. Ei ollut poispääsyä!
Ollessani lomalla kosin vihdoin Nancyä. Rakastimme toisiamme; ehkäpä voisimme selviytyä paremmin yhdessä. Hän suostui kosintaani. Meidät vihittiin seuraavalla lomallani, ja Nancy asettui asumaan lähelle laivastotukikohtaa. Käytimme edelleenkin huumeita.
Keskustelimme yhä enemmän maailman olosuhteista, kaiken toivottomuudesta ja siitä, mitä meidän pitäisi tehdä henkilökohtaisen ongelmamme suhteen. Tiesimme, että saadaksemme edes jonkinlaisen tulevaisuuden meidän oli päästävä eroon huumetottumuksesta. Mutta tunsimme myös, että meillä ei kerta kaikkiaan ollut siihen voimia. Jokainen, joka käyttää huumeita ja sanoo, että hän voi lopettaa milloin tahansa hän tuntee siihen halua, herää äkkiä raakaan todellisuuteen sinä päivänä, jona hän päättää yrittää.
Mutta jälkeenpäin ajatellen tajuan, että meille oli tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä. Vaikuttimemme olivat muuttuneet. Emme kaivanneet enää jännitystä, uteliaisuutemme tyydyttämistä tai vanhan sakin seuraa ja hyväksymystä. Mutta etsimme yhä pelokkaina, toivottomina ja masentuneina ulospääsyä.
Tarvittavan voiman löytäminen
Nancy otti työpaikan paikallisen ravintolan tarjoilijattarena. Tämä johti sellaiseen, mikä oli oleva suurenmoisinta, mitä meille on koskaan tapahtunut. Hän keskusteli eräänä päivänä erään toisen tarjoilijattaren kanssa, ja keskustelunaiheena sattuivat olemaan kummitustalot. Tyttö sanoi saaneensa juuri kuulla joitakin hyvin kiinnostavia tietoja hengistä ja kysyi, haluaisiko Nancy jonkun tulevan asuntovaunuumme keskustelemaan tästä aiheesta. Nancy sanoi, että kyllä se sopii. Nuoripari, joka tuli vierailulle muutamia päiviä myöhemmin, oli Jehovan todistajia.
Ensimmäinen silmäyksemme Raamattuun tapahtui kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla. Keskustelimme luvusta ”Onko pahoja henkiä olemassa?” Keskustelu avasi silmämme monellakin tavalla. Ei ainoastaan kysymyksiimme pahoista hengistä vastattu, vaan saimme luoda uskoa vahvistavan silmäyksen siihen, mitä sanottavaa Raamatulla on meidän ajastamme ja tulevaisuudesta. Rehellisesti sanoen se teki meihin molempiin syvän vaikutuksen, olihan melko lailla henkeäsalpaavaa saada selville niin paljon Raamatusta vain yhtenä iltana. Otimme kiitollisina vastaan todistajien tarjouksen viikoittaisesta ilmaisesta Raamatun kotitutkistelusta. Tulevaisuus tarjosi yllättäen toivon pilkahduksen.
Nancy ja minä olimme halukkaita omaksumaan Raamatun totuuksia, joita opimme seuraavina viikkoina. Kaikki oli niin järkevää. Saatoimme vihdoinkin nähdä luotettavan ratkaisun maailman vaikeuksiin ja tehokkaan saavutettavissa olevan ulospääsytien omasta henkilökohtaisesta turmiostamme – huumeiden orjuudesta. Tutkiessamme seuraavien viikkojen aikana saimme tietää, miksi meidän pitäisi kunnioittaa Jehovaa ja pitää arvossa hänen elämää koskevia periaatteitaan. Tulimme ymmärtämään, mitä aito kristillinen rakkaus merkitsee, ja tajusimme, että sellainen rakkaus todella vallitsee Jehovan kristittyjen todistajien keskuudessa. Saimme tietää Kristuksen alaisuudessa olevasta Jumalan perustetusta valtakunnasta ja ihmiskunnalle varatuista siunauksista. Ja parasta kaikesta siitä mitä opimme oli se, että nämä siunaukset toteutuisivat aivan pian, meidän elinaikanamme. Kasvoimme joka päivä vahvemmiksi uskossa. Ja joka päivä halusimme kertoa oppimastamme yhä useammille ihmisille.
Vakinainen palvelukseni laivastossa päättyi, ja Nancyn kanssa hyvästelimme nuo suurenmoiset ihmiset, jotka olivat auttaneet meitä niin paljon Raamatun totuuksien välityksellä. Palasimme kotikaupunkiimme, mutta emme entiseen seurapiiriimme. Täytimme päivämme sen sijaan tutkimalla edelleen Raamattua ja seurustelemalla Jehovan todistajien kanssa.
Vaikka kumpikaan meistä ei voi sanoa sen olleen helppoa, niin kykenimme saavuttamaan sen suuren päivän, jolloin huumeilla ei ollut enää sijaa elämässämme. Jokin muu paljon, paljon suurempiarvoinen ja voimallinen täytti nyt elämämme: Jumalan sanan totuus ja halu palvella Jehovaa ikuisesti. Olimme onnellisia tullessamme yhdessä siihen johtopäätökseen, että halusimme omistaa uudistuneen elämämme Jehovalle ja tulla kastetuiksi. Meidät kastettiin 2. joulukuuta 1972.
Nyt meillä on huumekoetuksemme takanapäin. Minulla on etu olla avustavana palvelijana paikallisessa Jehovan todistajien seurakunnassamme, ja Nancy on hyvin toimelias todistamistyössä. Ja me molemmat olemme ahkeria kasvattaessamme suloista uutta pikkutytärtämme Rebekkaa. Olemme nyt onnellisempia kuin koskaan kuvittelimme olevan mahdollista. Olemme löytäneet hyödyllisen huumeista vapaan elämäntavan ainoassa kestävässä ja mielekkäässä työssä, mitä maailmassa on nykyään: toisten auttamisessa saamaan tietoa Jehovan ikuisesta tarkoituksesta ja siitä, miten voi päästä osalliseksi Hänen suojeluksestaan ja siunauksestaan. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 13]
”Äitini löysi minut sisareni vaatekomerosta leikkimästä alastomana pimeässä nukeilla.”
[Huomioteksti s. 14]
”Eräs suosituimmista harhautustavoistamme oli huumeita käytettyämme juoda tuopillinen olutta juuri ennen kotiintuloa.”
[Huomioteksti s. 15]
”Keskustelunaiheena sattuivat olemaan kummitustalot.”