Raamatun kanta

Onko ”kielilläpuhuminen” nykyajan kristittyjä varten?

”KIELILLÄPUHUMINEN” on yleistyvä uskonnollinen ilmiö. Uskonnolliset helluntailiikkeet ovat jo kauan rukouksissaan esittäneet puhetta, jota muut eivät voi ymmärtää. Nyt on luterilaisia, anglikaanisia, presbyteeriläisiä ja roomalaiskatolisiakin pappeja liittynyt niiden joukkoon, jotka noudattavat tätä tapaa ja suosittelevat sitä.

Yhdysvaltain keskilännessä syntyi joitakin vuosia sitten ”katolinen helluntailiike”. Vuonna 1967 kourallinen ”katolisen helluntailiikkeen” jäseniä kokoontui Amerikan Notre Dame -yliopistoon. Vuonna 1973 noin 20000 henkeä kokoontui samassa paikassa pidettyyn helluntailiikkeen vuosikokoukseen. Muutamia viikkoja myöhemmin ”katolisen helluntailiikkeen” jäseniä, nuoria ja vanhoja, pappeja ja nunnia, tuli Los Angelesin Loyolan yliopistossa pidettyyn samanlaiseen konferenssiin.

Mistä tämä kiinnostus kielilläpuhumiseen johtuu? Anglikaanisen kirkon kirkkoherra Jeffrey Schiffmayer Texasista sanoi yhdeksi syyksi sen, että ”anglikaanit ovat nyt saapuneet vaiheeseen, jossa he kipeästi kaipaavat jotakin julkista kristillisyyttä”. (Newsweek, 25.6.1973) Tämän lainauksen esittäneessä aikakauslehdessä mainittiin, että kielilläpuhumisesta on monille katolilaisille tullut niiden Marialle esitettyjen hartaudenharjoitusten korvike, jotka ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta olivat tärkeällä sijalla kansanomaisessa katolilaisuudessa. Samanlaista kiinnostusta ”kielilläpuhumiseen” ja muihin ”ihmelahjoihin” ilmenee Koreassa, Indonesiassa, Filippiineillä, Japanissa, Malesiassa ja muissa osissa maailmaa.

Protestanttisessa helluntailiikkeessä pastorin kiihtynyt saarna voi heijastua kuulijakunnasta hyväksyntää ilmaisevina huudahduksina. Pianot iskevät raskasta rytmiään. Rummut ja rytmisesti taputtavat kädet lisäävät jyskeeseen oman osuutensa. Kuulijakunta heiluu, keinuu ja voihkii, samalla kun taustalla oleva pikkulapsi lyö tahtia tamburiinilla. Rukous on käsittämätöntä valitusta, jota Time-lehti kutsui ”vaikerrusten, huokausten ja huutojen mahtavaksi sekamelskaksi”. Tällaisissa kokouksissa käännynnäisiä pyydetään ”ottamaan Jeesus vastaan” ja rukoilemaan saadakseen pyhän hengen, jonka he uskovat tekevän heille mahdolliseksi ihmisille tuntemattomilla ”kielillä” rukoilemisen.

Helluntaipäivä

Tätä kutsutaan ”helluntailaisuudeksi”, koska ihmiset erheellisesti uskovat, että juuri tällaista tapahtui helluntaina vuonna 33. Tuona päivänä noin 120 Kristuksen uskollista seuraajaa täyttyi pyhällä hengellä, kuten Jeesus oli luvannut. (Joh. 14:26) He saivat ihmeellisen kyvyn opettaa ulkomaalaisia näiden omilla kielillä. Tämän ”kielilläpuhumisen” lahjan ansiosta ainakin viidestätoista eri maasta olevat ihmiset, jotka olivat tulleet Jerusalemiin näille juhlille, saattoivat ymmärtää heitä. Ihmisiä oli tullut kolmelta mantereelta – aina Mesopotamiasta saakka idästä, Roomasta lännestä ja Libyasta ja Egyptistä etelästä. Kukin saattoi kuulla omalla kielellään puhuttavan ”Jumalan suurenmoisuuksista”. Kuultuaan ja hyväksyttyään nämä asiat monet veivät myöhemmin tämän sykähdyttävän sanoman takaisin kotimaihinsa levittääkseen sitä nopeasti hyvin laajalle alueelle. – Apt. 2:5–11.

Nuo varhaiskristityt eivät puhuneet ”tuntemattomilla kielillä” eivätkä ”enkelien kielillä” eivätkä he liioin käyttäneet käsittämättömiä sanoja rukoillessaan Jumalaa kuten ”helluntailaiset” nykyään. He puhuivat sen sijaan vieraita kieliä. Niinpä Vigouroux’n kuuluisa ranskalainen Dictionnaire de la Bible (Raamatun sanakirja) sanoo aivan oikein siitä mitä helluntaipäivänä tapahtui: ”Kysymys ei ollut keinotekoisista kielistä eikä vain epäselvistä äännähdyksistä eikä hurmioituneista huudahduksista eikä kuvaannollisista ja innostuneista ilmauksista, vaan kielistä, jotka muut ihmiset tunsivat ja joita he puhuivat ja joiden käytön Pyhä Henki tilapäisesti välitti eräille uskollisille.” – IV osa, palsta 80.

”Kielien” oli määrä lakata

Kuuluuko ”kielilläpuhuminen” kristillisyyteen nykyään? Vastaus on tärkeä, pidämmepä ”kieliä” vieraina kielinä, jollaisia ne olivat helluntaipäivänä, tai rukoilemisen apuna, kuten nykyiset ”helluntailaiset” pitävät. Ne, jotka luulevat, että kristittyjen tulisi puhua ”kielillä”, saattavat olla hyvin yllättyneitä lukiessaan Raamatusta, jota monet heistä pitävät kädessään, apostoli Paavalin nimenomaan sanoneen, että kielilläpuhumisen ihme ei olisi alati jatkuva. Hän kirjoitti: ”Kielillä puhuminen lakkaa.” – 1. Kor. 13:8, Kirkkoraamattu.

Monille ”helluntailaisille” voi myös olla yllättävää saada tietää, etteivät kaikki varhaiskristityt puhuneet ”kielillä”. Paavali kirjoitti Korinton kristilliselle seurakunnalle: ”Eiväthän kaikki puhu kielillä?” – 1. Kor. 12:30.

Näyttääkin siltä, että Korinton seurakunta pani todellisuudessa liian paljon painoa kielilläpuhumiselle. Paavali kirjoitti sille, ettei niin pitänyt tehdä. Hän kysyi: ”Jos nyt, veljet, tulisin puhumaan teille kielillä, niin mitä minä teitä hyödyttäisin, . . . ?” ellei hän selittäisi kielillä puhumaansa sellaisella kielellä, jota he saattoivat ymmärtää. Hän sanoi, että kielen enempää kuin soittimienkaan ei pitänyt antaa ’epäselviä’ ääniä. Meidän ei tulisi puhua ”ilmaan”. Hän sanoi, että puheen piti olla ”helposti ymmärrettävää”, jotta läsnä olevat tietäisivät, ”mitä puhutaan”. – 1. Kor. 14:6–9.

Kristillisen seurakunnan alussa tällaisia ihmelahjoja tarvittiin, jotta huomiota herättävällä tavalla olisi vahvistettu, että Jumalan suosio oli poistunut juutalaiselta kansalta ja että se oli nyt tällä uudella kristillisellä seurakunnalla. (Hepr. 2:2–4) Ihmeitä oli tapahtunut Siinainvuorellakin yli 1500 vuotta aikaisemmin sen todistamiseksi, että Jumala todella oli mukana vahvistettaessa juutalaista lakiliittoa Mooseksen välityksellä. Kun sitten tämä tosiasia oli vahvistettu, nuo ihmeet lakkasivat. (2. Moos. 19:16–19) Samanlaiset ihmeet olivat merkkinä Jumalan suosion siirtymisestä uudelle kristilliselle järjestelmälle. Ja kun tämä tosiseikka oli vahvistettu, niin näidenkin ihmeitten oli määrä lakata.

Raamatussa ei ole mitään mainintaa siitä, että kukaan olisi saanut tätä lahjaa helluntaipäivän jälkeen, paitsi siinä tapauksessa että yksi tai useampia Jeesuksen suoranaisesti valitsemista apostoleista oli läsnä.a Niinpä kun viimeinen henkilö, joka oli saanut hengen ihmelahjoja apostoleilta, kuoli, niin tällaiset erikoislahjat ’lakkasivat’, kuten Paavali oli ennustanut.

Mitkä hengenlahjoista pysyivät? Pysyvää olisi se, minkä henkeytetty apostoli Paavali oli sanonut pysyvän. Hän ei sanonut, että kielilläpuhuminen pysyisi, vaan hän sanoi: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” – 1. Kor. 13:8–13, Kirkkoraamattu.

”Helluntailaiskielien” lähde

Mutta mitä on sanottava nykyisestä ”helluntailaisesta” kielilläpuhumisesta, jollaista kristikunnassa harrastetaan? Toisin kuin se saarnaaminen, jota suoritettiin helluntaipäivänä, nämä nykyiset ryhmät pitävät kielilläpuhumista (glossolaliaa) eräänlaisena rukouksena. Näiden ryhmien kannattajat selittävät, että ihmisen puheessa voidaan sanoa ”Jumala on hyvä”, ”Jumala on rakkaus” ja ”Jumala on huomaavainen”. Mutta he uskovat, että kun he antavat kielensä päästää ilmoille tuntemattomia sanoja (”Vokaaleja ja konsonantteja, vokaaleja ja konsonantteja, antaa vain virrata”, sanoi muuan protestanttinen saarnaaja niille, jotka eivät oikein tahtoneet saada tätä ”lahjaa”), niin he antavat hengen ”järjestää itselleen täydellisen rukouksen”, mikä ilman kielilläpuhumista ei ehkä olisi mahdollista.

Jesuiitta Donald P. Merrifield, amerikkalaisen Loyolan yliopiston rehtori, joka rukoilee tällä tavoin, sanoo kielten olevan ”Jumalalle esitetyn rukouksen ja ylistyksen hyvä muoto”.

Koska kuitenkin henkeytetty apostoli sanoi tämän lahjan katoavan, niin nykyinen kielilläpuhuminen ei voisi tulla samasta lähteestä kuin varhaiskristittyjen kielet. Kaikki Jeesuksen nimessä tehdyt ihmeteot eivät tulleet häneltä. Hän ennusti: ”Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me profetoineet sinun nimessäsi ja ajaneet ulos demoneja sinun nimessäsi ja tehneet monia voimatekoja sinun nimessäsi?’ Ja silloin minä tunnustan heille: En ole koskaan tuntenut teitä!” – Matt. 7:22, 23.

Loyolan yliopiston rehtori Merrifield, joka itse on puhunut vuosikausia kielillä, sanoo: ”Kielet voivat olla hysteerinen tai joidenkuiden mukaan pirullinen kokemus.”

Kalifornialainen anglikaanisen kirkon kirkkoherra Todd H. Fast, joka on puhunut kielillä vuodesta 1969, sanoi: ”Kielilläpuhuminen on kiistanalainen asia. Perkeleellä on monia tapoja toimia meissä. Kun me tulemme Pyhän Hengen [josta helluntailaiset katsovat kielilläpuhumisen olevan merkki] kasteelle, niin hän todella hyökkää.” Voimmeko siis olettaa, että Jeesus Kristus ”tuntisi” eli tunnustaisi ne, jotka osallistuvat tällaiseen menettelyyn?

Raamattu varoittaa ”Saatanan vaikutukseen” liittyvän ”kaikkia voimatekoja ja valheellisia tunnusmerkkejä ja enteellisiä ihmeitä”. – 2. Tess. 2:9.

Kristityiltä vaaditaan älykästä puhetta eikä lörpötystä

Helluntailaisryhmien nykyään harrastaman ”kielilläpuhumisen” epäraamatullisuuden myönsi nasaretilaiskirkon pappi Timothy Smith, kuuluisa Johns Hopkinsin yliopiston historioitsija, erään helluntailaisjärjestön (Society of Pentecostal Studies) viidennessä vuosikokouksessa, joka pidettiin Ann Arborissa Yhdysvaltain Michiganissa joulukuussa 1975. Hän totesi, että kielilläpuhuminen on puoleensavetävää ”salaperäisyytensä takia” ja siksi, että se ”ylittää järjenmukaisuuden”. Hän selitti kuitenkin, että nykyinen kielten käyttö on ”erheellinen sivuhyppäys”, joka perustuu Raamatun väärinkäsittämiseen. Smith oli sitä mieltä, että ”kielet Uudessa testamentissa” viittaavat tunnettuihin murteisiin eivätkä tuntemattomiin kieliin. Hän todisteli, että Raamatun antamana kokonaisvaikutelmana on ”järkevyys ja selvyys” ja että käsittämätön glossolalia (kielilläpuhuminen) tekisi ymmärtämisen tyhjäksi. Mainittuaan lopuksi, että ”Uudessa testamentissa, varhaiskirkossa tai historiassa ei ole mitään todisteita tällaisesta uskonnollisesta glossolaliasta” Smith kehotti helluntailaisjohtajia ”käyttämään älyllistä rehellisyyttä voidakseen vastuuntuntoisesti käydä tällaista väärinkäyttöä vastaan”. – Christianity Today, 2.1.1976.

Rehellisyyttä tulisi soveltaa myös silloin, kun esitetään mitä Raamattu sanoo. Lisäksi Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajien tulisi puhua sydämestään ja mielestään eikä lörpötellä sellaista, mitä he itse tai muut eivät ymmärrä. Kristityt haluavat käyttää puhetta, joka tavoittaa mielen ja sydämen, niin että kuulijat voivat sanoa, eivät sensaationhalusta tai pelkästä tunnekuohusta, vaan ymmärtäen: ”Jumala on todella teidän keskuudessanne.” – 1. Kor. 14:24, 25.

[Alaviitteet]