Pelastus merellä!
Kiintoisa kertomus nuorestaparista, joka selviytyi hengissä historian pahimpiin kuuluvassa merionnettomuudessa
OLIN vasta 14-vuotias tyttö, kun Saksan natsihallituksen ”ilon laivaksi” ylistämä loistoristeilijä Wilhelm Gustloff lähti neitsytmatkalleen 15. maaliskuuta 1938. Sitä pidettiin ehdottomasti uppoamattomana teknisenä ihmeenä! Suuresta koostaan huolimatta se saattoi viedä 1465 matkustajaa ja 426 miehistön jäsentä nopeasti määränpäähänsä.
Seitsemän vuotta myöhemmin toinen maailmansota saapui päätösvaiheeseensa. Saksan itärintama luhistui tammikuussa 1945, ja tuhannet itäpreussilaiset pakolaiset pyrkivät kiireesti turvaan. Mutta koska varsinaiseen Saksaan johtavat maantie- ja rautatieyhteydet olivat poikki, meri jäi ainoaksi pakoreitiksi. Kaikki pinnalla pysyvät alukset, Wilhelm Gustloff mukaan luettuna, pakotettiin palvelukseen. Siihen aikaan se oli ankkurissa Gdyniassa (silloisessa Gotenhafenissa), Puolassa, ja toimi Saksan laivastoon kuuluvien majoituspaikkana. Asuimme Gotenhafenissa, ja aviomieheni Kurt oli sijoitettu tähän laivaan.
Pako turvaan
Kaupunki oli täynnä pakolaisia, joista useimmat olivat aivan näännyksissä taivallettuaan päiväkausia lumessa raskaat pakkaukset selässään. Kaikilla näytti olevan aikomus päästä Gustloffiin, sillä siinä oli kunnollinen lämmitys ja sieltä sai lämmintä ruokaa. Se ilmeisesti takasi turvallisuuden jossakin määrin. Mutta lippuja oli vähän, ja ne myytiin nopeasti mustassa pörssissä. Eräs kotikaupungistani kotoisin oleva kauppias yritti tuloksetta lahjoa aviomiestäni antamaan hänelle ja hänen perheelleen lippuja, vaikka hän oli jo hankkinut matkalipun toiseen laivaan. Hänen onnistui kuitenkin jotenkin päästä laivaan, kuten hän myöhemmin ylpeänä kertoi meille.
Laiva oli enemmän kuin täynnä, sillä tuhannet pakolaiset hankkivat matkalipun. Aluksi heitä luetteloitiin, mutta se jätettiin myöhemmin sikseen. Laivassa olleiden ihmisten lopullinen määrä on näin ollen täysin arvailujen varassa. Jotkut ovat arvioineet heitä olleen 6500, mutta lukumäärä on saattanut olla suurempi. Monet matkustajat nukkuivat käytävillä; niinpä meitä pyydettiin jakamaan hyttimme. Eräs äiti ja kaksi lasta liittyivät seuraamme, ja vaikka nyt olikin ahdasta, tunsimme mielihyvää tietäessämme tehneemme jotakin, jotta toisillakin olisi mahdollisimman mukava matka.
Seisoimme kaiteen ääressä sinä tiistai-iltapäivänä, 30. tammikuuta 1945, jona laiva lähti purjehtimaan kello 13. Sydäntä riipaisi, kun näimme laiturille polvistuneen pienen vanhan naisen, joka pakattu matkalaukku vierellään anoi kovalla äänellä: ”Kapteeni, ottakaa minut mukaan! Voi, ottakaa! Ottakaa!” Mutta hänen kohdallaan se oli liian myöhäistä.
Kuinka me säilyimme elossa
Sinä iltana avasin ikkunan kello 19:n tienoilla, jotta saisimme hieman raitista ilmaa. Katsellessani pimeyteen saatoin nähdä myrskyävän meren ja tuntea hyisen viiman. Vedessä kellui pieniä jäänkappaleita. Pakkasta oli 18 astetta.
Tämä oli ensimmäinen merimatkani, ja ajatus kaukana Itämerellä olemisesta pelotti minua. Monet matkustajista olivat merikipeitä; he seisoivat pitkinä jonoina käymälöiden edessä, jotka jo lemusivat oksennukselle. Siitä näytti tulevan unohtumaton yö. Kunpa vain olisin tiennyt!
Koska oli olemassa vaara, että venäläiset sukellusveneet saattaisivat hyökätä, meidän käskettiin pitää pelastusliivit yllämme jopa syödessämmekin ja olla riisumatta niitä pois yöksi. Voin yhä muistaa, kuinka epämukavaa oli mennä pelastusliivit yllään ruokasaliin. Jätin nukkumaan mentäessä alusvaatteet ja sukat riisumatta ja asetin pukuni lähelle sellaiseen paikkaan, josta voisin saada sen nopeasti. Valitettavasti monet matkustajista eivät ottaneet varoitusta yhtä vakavasti kuin minä.
Yhtäkkiä, 16 minuuttia yli 21:n, heräsimme tärähdykseen. Laivaan oli osunut kolme torpedoa. Nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Meidän täytyi päästä yläkannelle niin nopeasti kuin mahdollista! Missä oli lähin uloskäynti? Onneksi tiesimme sen tarkan sijainnin. Muutamassa sekunnissa käytävät olivat tupaten täynnä. Sadat ihmiset ponnistelivat epätoivoisesti etsiessään ylös johtavia portaita. He taistelivat todella elämästään. Me pakenimme toisten kanssa vaivautumatta ottamaan mitään mukaan.
Jottei laiva vajoaisi nopeasti, osa sen 12 vedenpitävän osaston laipioista suljettiin välittömästi. Se merkitsi varmaa kuolemaa niille, jotka olivat yhä siellä, koska kaikki pakotiet suljettiin. Heille kuolema tuli nopeasti, kun taas toisille se tuli hitaasti, vähitellen. Jotkut eivät päässeet kannelle, koska he makasivat loukkaantuneina tai pökertyneinä jossakin laivan sisällä. Epätoivo sai toiset – en tiedä kuinka monet – tekemään itsemurhan.
Päästyämme jäiselle kannelle huomasimme, ettei laiva, joka nyt kallistui voimakkaasti, voisi pysyä enää kauan pinnalla. Vieressämme seisoi nuori merimies, joka – tosin pelosta kalpeana – huusi jatkuvasti rauhallisella äänellä: ”Ei ole mitään aihetta pakokauhuun. Pelastusalukset ovat pian täällä. Pysykää vain rauhallisina.” Voin yhä nähdä hänet. Hän teki parhaansa tyynnyttääkseen matkustajia. Hän oli todella epäitsekkäästi kiinnostunut ihmishenkien pelastamisesta.
Hänen vastakohtanaan oli eräs nainen, joka valitti yhtä mittaa: ”Matkalaukkuni! Matkalaukkuni! Koruni! Kaikki koruni ovat alhaalla hytissä. Olen menettänyt kaiken!” Mutta muistan ihmetelleeni, ovatko korut todella elämää arvokkaammat.
Suoraan edessämme näin saman kauppiaan, josta mainitsin, että hänen oli onnistunut päästä Gustloffiin. Hän nojasi pelastusveneeseen polttaen ”viimeistä savukettaan”, kun vene pääsikin odottamatta irti tempaisten hänet ja hänen perheensä mukaansa, niin että he liukuivat kovalla äänellä kirkuen kallellaan olevan kannen yli tummaan veteen, joka oli jo täynnä uivia ihmisiä.
Oma tilanteemme muuttui nopeasti uhanalaisemmaksi. Kurt ja minä olimme olleet vasta vähän aikaa naimisissa; ja me rakastimme toisiamme hyvin paljon. Me emme halunneet kuolla!
Kurt osoitti kädellään: ”Näetkö tuon pienen lautan? Meidän täytyy yrittää päästä sille. Se saattaisi olla pelastuksemme.”
Näin sen oikein hyvin, mutta näin myös jääkylmän veden. Vaikka olin pukeutunut lämpimästi – pitkiin housuihin, talvitakkiin ja sormikkaisiin – ajatus hyppäämisestä jähmetti koko olemukseni. Aloin itkeä. Mieheni tuuppasi minut yhtäkkiä kaiteen yli. Nyt ainoastaan laivan kallistuva kylki erotti meidät vedestä. Mikä meitä odottaisi alhaalla? Epäröin jälleen. Hän raastoi minut liikkeelle huutaen: ”Jollemme nyt hyppää, olemme mennyttä!
Hetken seisoimme takertuneina toisiimme tiukemmin kuin koskaan. Sen jälkeen lähdimme liukumaan käsi kädessä kuin kelkkamäessä pitkin laivan jäistä kylkeä, ennen kuin lensimme ilmaan ja siitä kuka ties kuinka kauas. Jääkylmä vesi salpasi henkemme, kun putosimme siihen. Mutta noustuamme lopulta pinnalle olimme yhä yhdessä, ja lautta oli lähellä!
Jalkamme ja käsivartemme olivat jo melkein kokonaan kangistuneet. Oli ollut viisasta pukeutua lämpimästi, sillä huomasimme myöhemmin monien uhrien jäätyneen kuoliaiksi jääkylmässä vedessä. Kolme miestä saivat tehdä kaikkensa nostaessaan meidät lautalle. Siinä me istuimme – neljä miestä ja yksi nainen lautalla keskellä Itämerta. Entä nyt?
Torpedojen osumasta oli kulunut tasan tunti. Kaikki Gustloffin valot syttyivät yhtäkkiä uudestaan jostakin selittämättömästä syystä. Sitten ikään kuin elääkseen nimensä ”ilon laiva” mukaisesti se loistaen kirkkaimmillaan syöksyi alas syvyyteen kuolemaansa. Jäljellä oli enää jäätävä meri, myrskytuuli, kammottava pimeys ja toivoton tilanne!
Pelastuminen
Huomasimme laivan pimeyden läpi. Toiveemme nousivat. Miesten soutaessa kaikin voimin me liikuimme yhä lähemmäksi. Saatoimme nyt nähdä laivan ääriviivat aivan selvästi. Pelastuisimme kohta. Ja sen jälkeen tapahtui mitä kauheinta! Sukellusvenevaroitus – vaikkemme sitä silloin tienneet – pakotti laivan kiiruhtamaan tiehensä siinä paikassa ja jättämään meidät taakseen!
Vietettyämme toista tuntia pienellä lautalla ajelehdimme taas kohti venettä, joka oli T-36-tunnuksella varustettu torpedovene. Lautat ja uivat hahmot ympäröivät sen. Rohkenimmeko toivoa? Me tulimme yhä lähemmäksi, mutta emme voineet huutaa apua; siihen me olimme aivan liian käheitä. Toiveittemme kasvaessa lisääntyi myös päättäväisyytemme kestää. Pian saatoimme nähdä veneessä liikkuvia ihmisiä. Sen jälkeen kuului miehen ääni: ”Nainen ensin.”
He vetivät minut ylös veneen jäistä kylkeä pitkin. Päästyäni kannelle en kyennyt kävelemään. Minut laskettiin liukurataa pitkin laivan sisään, jossa avuliaat kädet kurkottivat vapauttamaan minut läpimäristä ja osittain jäätyneistä vaatteistani. Minut käärittiin lämpimiin villahuopiin ja pantiin vuoteeseen. Siinä minulle annettiin jotakin lämmintä juotavaa.
Mutta olin edelleen levoton. Pelastusoperaatio oli keskeytynyt odottamatta, kun me kiirehdimme pakoon mahdollista sukellusveneiden hyökkäystä. Syvyyspommit räjähtelivät. Aina kuullessani räjähdyksen syöksähdin puolittain vuoteestani ja rukoilin, että ennemmin kuolisin kuin joutuisin takaisin jääkylmään veteen.
Ja kuinka oli Kurtin laita? Vain muutaman minuutin kuluttua pelastumisestani vene oli kääntynyt ja kiitänyt hurjaa vauhtia tiehensä. Oliko hänet poimittu ylös? Lääkärin saapuessa tiedustelemaan vointiani sanoin, etten tarvitse apua, mutta pyysin häntä ottamaan selville, oliko mieheni laivassa. Hän lupasi tehdä sen. Kuinka huojentunut olinkaan, kun kuulin hieman myöhemmin kovaäänisestä: ”Huomio! Tiedotus rouva Habischille. Miehenne on turvassa ja on huoneessa . . .” Olen nyt unohtanut huoneen numeron.
Kiskoin ylleni käsillä olevia vaatteita, koska omani olivat kuivumassa konehuoneessa. Kurtin on täytynyt hätkähtää melkoisesti nähdessään vaimonsa äkkiä seisovan edessään luutnantin univormuun pukeutuneena! Kumpikaan meistä ei puhunut mitään pitkään aikaan. Me vain istuimme siellä hyvin lähekkäin. Saatoimme tuskin uskoa sitä. Olimme selviytyneet hengissä!
Jälleen maan kamaralla
Arvioiden mukaan ainoastaan 800–900 ihmistä oli päässyt turvaan. Laiva, joka pelasti meidät, oli poiminut 564 eloon jäänyttä. Kuinka sykähdyttävältä tuntuikaan, kun saatoimme jättää laivan Sassnitzissa ja nauttia jälleen kerran jalkojemme alla tuntuvasta kovasta maasta!
Oli monia ihmeellisiä pelastumisia ja sydäntä lämmittäviä jälleen tapaamisia. Eräs loukkaantunut nainen, joka oli huolissaan kadonneista lapsistaan, oli löytänyt kaikki neljä elossa. Iloitsimme lisäksi erään äidin ja hänen puolivuotiaan lapsensa kanssa, sillä he molemmat olivat läpäisseet koko tulikokeen mitä parhaimmassa kunnossa. Kuinka kiitollisia olimmekaan, että myös me olimme niiden joukossa, jotka säilyivät hengissä historian pahimpiin kuuluvassa merionnettomuudessa! Olimme tänä maailmansodan kuudentena vuonna menettäneet kaiken, millä on aineellista arvoa: vaatteet, korut, tärkeät paperit, erilaiset todistukset ja pankkikirjat. Mutta me olimme elossa! Muut 5000 tai 6000 eivät olleet yhtä onnekkaita. Ihmettelin, miksi? Niin, miksi?
Vastaus
Saatoin viikkoja myöhemmin yhä kuulla nuo vertahyytävät huudot, veden solinan ja tuulen haikean valituksen. Ajattelin, että jos kuoleminen on niin vaikeaa, elämän täytyy olla jotakin kallista ja arvokasta.
Vaikka uskoinkin Jumalaan ja mieheni kunnioitti Raamattua, meidän ei voitu sanoa olevan uskonnollisia. Minua kuitenkin vaivasi kysymys: ”Kuinka Jumala saattoi sallia sellaisen murhenäytelmän tapahtua?” Etsin vastausta vilpittömästi, ja olin saava vastauksen, vaikkakin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.
Tutkimalla Raamattua Jehovan todistajien kanssa sain tietää Jumalan sallivan vain tilapäisesti sellaisia ihmisen väkivallasta johtuvia murhenäytelmiä. Ja minulle osoitettiin Raamatusta, että siihen on ollut syynsä. Mutta pian Jumalan valtakunnan hallinnon alaisuudessa nämä sydäntäsärkevät tapaukset eivät tule enää koskaan toistumaan. Sain tietää maailman muutoksen olevan käsillä!
Raamattu opettaa selvästi, että Kaikkivaltias Jumala tekee tilaa vanhurskaalle hallinnolleen tuhoamalla tämän turmeltuneen järjestelmän. Maailman koko paha järjestelmä syöksyy tuhoonsa aivan yhtä äkisti ja monille yhtä odottamatta kuin Gustloff upposi. (Dan. 2:44; 1. Joh. 2:15–17; 2. Piet. 3:7) Mutta olin myös onnellinen saadessani tietää Jumalan huolehtivan siitä, että ne, jotka todella haluavat jäädä eloon ja jotka ottavat halukkaasti siihen tarvittavat askeleet, voivat elää tuon tuhon läpi nauttimaan sitä seuraavasta vanhurskaasta uudesta järjestelmästä. – 2. Piet. 3:13; Ilm. 21:3, 4.
Nykyään, yli 30 vuotta myöhemmin, mieheni ja minä emme ole unohtaneet niitä miehiä, jotka auttoivat meitä pelastumaan. Avuliaisuuden hengen liikkeelle panemina ja oman henkensä kaupalla he riippuivat köysistä ja köysitikkailta lähellä meren pintaa kalastaen puolikuolleita ruumiita myrskyävästä, hyisestä merestä. Heidän pelastustyönsä johti kymmenien ihmisten pelastumiseen varmalta kuolemalta. Heidän epäitsekkäät ja kokosydämiset ponnistelunsa tarjoavat meille nykyään hienot esimerkit, sillä saarnaamalla Jumalan valtakunnan hyvää uutista mekin voimme auttaa ihmisiä pelastumaan lähestyvässä maailmanonnettomuudessa odottavasta varmasta kuolemasta. Nyt kun kolme lastamme ovat aikuisia, olemme käyttäneet kaiken aikamme tähän tärkeään saarnaamistoimintaan. Mieheni on palvellut Jehovan todistajien matkavalvojana vuodesta 1971 lähtien.
Jos Jehova suo, halumme on saada elää hänen uudessa järjestyksessään ja tutustua joihinkuihin sellaisiin Gustloffilla olleisiin toisiin matkustajiin, jotka eivät olleet eloon jääneiden joukossa. Tämä toivomme perustuu Ilmestyksen 20:13:ssa olevaan Raamatun lupaukseen: ”Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat.” Sinä ylösnousemuksen onnellisena päivänä me toivomme voivamme kertoa heille hyvän uutisen siitä, että Jumalan valtakunta hallitsee ja että sen alaisuudessa he voivat nauttia turvallisuudesta ja saada tilaisuuden ikuiseen pelastukseen. – Lähetetty.