Kauhua merellä

USEIMMAT meistä olivat Italiasta ja muista Euroopan maista kotoisin olevia turisteja, jotka palasivat lomaltaan Kreikasta. Me lähdimme Patraksen satamakaupungista perjantaiaamuna 27. elokuuta 1971 ja suuntasimme luoteeseen Joonian- ja Adrianmeren poikki Anconaan Italiaan. Koko perjantain sää oli tyyni, mutta etenimme hyvin hitaasti. Joskus tuntui siltä, kuin laiva olisi pysynyt paikallaan.

Me olimme kreikkalaisella autolautalla Heleannalla, joka on suunnilleen 170-metrinen entinen säiliöalus. Vaikka se olikin tavattoman suuri, ei ollut vaikeata nähdä, että se oli tupaten täynnä, sillä sen yli tuhat matkustajaa täyttivät jokaisen mahdollisen sopen, ja mukana oli parisensataa autoakin. Olin yksi lukuisista matkustajista, joilla ei ollut hyttiä, ja siksi yritin tehdä oloni mukavaksi yläkannella. Siellä monet nauttivat meriveden syleilystä uima-altaassa ja yrittivät lisätä rusketustaan.

Sinä yönä monet meistä nukkuivat kannella saatavissa olevissa kansituoleissa. Aluksi se ei ollut epämukavaa, mutta aamupuolella kello kahteen mennessä virisi heikko tuuli, ja se voimistui jatkuvasti. Alkoi tulla koleaa. Melko monet siirtyivät alas löytääkseen suojaisamman paikan. Minäkin otin kansituolini mukaani ja menin toisten perässä. Ruokasalissa monet matkustajat olivat jo unessa, joten etsin paikan ja jatkoin lepoani.

Tuli pääsee irti

Kello 5.40 heräsin yhtäkkiä. Ihmisiä juoksi edestakaisin ja näin vaaleaa savua ulkopuolella. Joku sanoi tulen olevan irti. Sitten kuulin erään miehistön jäsenen kiroavan yövartijoita, koska he eivät olleet huomanneet sitä aikaisemmin. Ajattelin, että ehkä joku oli heittänyt menemään palavan savukkeen, ja se oli sytyttänyt pienen palon. Mutta sanomalehdissä kerrottiin myöhemmin, että palo sai alkunsa keittiöstä laivan perästä.

Palasin yläkannelle, missä matkatavarani olivat. Ihmisiä liikkui joka suuntaan. Monilla oli jo pelastusliivi yllään. Savu lisääntyi. Saatoin nähdä liekkien leiskuvan korkealle ilmaan sataman puolelta laivan perästä. Jotkut miehistöstä kiiruhtivat tulta kohti sammutuslaitteet mukanaan.

Palon levitessä pakokauhukin kasvoi. Naisia pyörtyili, lapset itkivät ja miehet esittivät vastalauseita ja uhkauksia. Jotkut nuoret ottivat valokuvia pelastusliivit yllään saadakseen todisteita kokemuksesta.

Ihmisiä juoksi kannen kummallakin puolella sijainneihin pelastusveneisiin. Siirsin matkalaukkujani, jotka olivat lähellä tulta, toiseen, turvallisemmalta näyttävään paikkaan. Pidin mukanani vain käsilaukkuni, jossa olivat asiapaperini ja arvotavarani.

Menin erään pelastusveneen luo, jota jotkut nuoret miehistön jäsenet ahkerasti yrittivät saada käyttövalmiiksi. Mutta mikään ei näyttänyt toimivan. Venettä ei voitu laskea, koska sitä tarkoitusta varten olevat paksut köydet olivat liian paksulti maalin peitossa. Kun tämä ongelma saatiin korjatuksi, pelastusveneiden laskulaitteet eivät toimineet kunnolla.

Hetkeksi helpotus; suurempi pakokauhu

Mutta nyt näyttikin siltä kuin miehistö olisi onnistunut jossakin määrin hillitsemään tulta sammuttimien avulla. Savuakin näkyi vain vähän. Helpotuksen tunne vahvistui, kun kovaäänisissä ilmoitettiin lyhyesti sen ainoan kerran kun niitä käytettiin: EI OLE MITÄÄN VAARAA, PYSYKÄÄ PAIKOILLANNE.

Mutta voi! Tosiasiat osoittivat päinvastaista. Voimakas tuuli pieksi pian liekkejä, ja noin viiden minuutin kuluttua ilmoituksesta niiden nähtiin jälleen kohoavan korkealle. Tuulen lietsomina ne etenivät raivoisasti. Näky oli kauhistuttava.

Tällä kertaa matkustajat ryntäsivät pelon vallassa mielettöminä kohti pelastusveneitä. Useimmat olivat puolipukeissa, monilla oli vain pyjama tai yöpaita yllään, koska he olivat olleet nukkumassa hytissään. Muutamassa hetkessä he täyttivät pelastusveneet. He eivät todellakaan tienneet, mitä tehdä, sillä he eivät olleet saaneet minkäänlaisia ohjeita.

Miehistö yritti kuitenkin taivuttaa heidät tulemaan pois veneistä, koska niitä ei voitu laskea. Niinpä sekaannus ja pakokauhu lisääntyivät ihmisten kompuroidessa niistä pois. Näin erään naisen, jonka sormi oli täysin murskana, juoksevan hakemaan lääkäriä.

Yhtään pelastuslaivaa ei näkynyt olevan tulossa ja aprikoin, oliko SOS-merkkiä lähetettykään. Me emme olleet kaukana Italian rannikolta, sillä olimme nähneet sen valoja aikaisemmin aamulla. Myöhemmin saimme tietää, että olimme vain 24 kilometrin päässä Lounais-Italiassa sijaitsevasta Torre Cannesta. Näyttää siltä, että SOS-merkki lähetettiin vasta kello 6.40, noin tunti sen jälkeen, kun tulipalo oli havaittu.

Kaikkialla, minne katsoin, ihmisten kasvot olivat täynnä epätoivoa ja kauhua. Tuossa oli eräs italialainen nainen pyörtymäisillään, ja hänen tyttärensä lohduttivat ja rohkaisivat häntä. Tuonnempana oli rohkea ranskalainen äiti, joka antoi ohjeita teini-ikäisille tyttärilleen. Kauempana mies ja vaimo sitoivat järjestelmällisesti pelastusliivejä pienten lastensa ylle ja varmistuivat siitä, että kaikki oli kunnossa. Jopa joidenkin miehistönkin jäsenten kasvot olivat lumivalkeat.

Suunnilleen tässä vaiheessa nähtiin taivaanrannalla kahden laivan olevan tulossa meitä kohti, mutta vielä pitkän matkan päässä. Se toi jonkinlaisen helpotuksen tunteen. Monet arvelivat laivojen lähettävän pelastusveneensä poimimaan meidät. Itse asiassa tuntemattomasta lähteestä levisi sana, että meidän piti mennä alas maihinnoususillan läheisyyteen ja valmistautua laskeutumaan pelastusveneisiin, kun ne saapuivat. Noudatin tätä ehdotusta ja menin myös alas.

Odotus alhaalla

Maihinnoususillan edusta oli jo täynnä ihmisiä, jotka seisoivat kohti kahta ulos vievää ovea. Onneksi puhaltava tuuli pääsi noiden ovien lävitse ja saimme hieman hengitysilmaa.

Ihmiset olivat tyynempiä täällä, vaikka jotkut yhä pyörtyilivät. Kaikki yrittivät lohduttaa toisiaan. Jokainen katsoi avomerelle toivoen näkevänsä pelastusveneen lähestyvän. Odotimme kovaäänisistä ilmoitusta siitä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta turhaan.

Yli puoli tuntia kului, ja ellei savua olisi alkanut tulla alas portaikkoa, me luultavasti olisimme jääneet kuin hiiret satimeen ja palaneet elävältä. Olin lähellä portaita, ja niin pian kuin näin savun, ryntäsin yläkannelle. Menin laivan keulaan, pois tulen luota. Monet olivat jo siellä. Komentosillan takaa tuli sankkaa savua.

Epätoivoinen tilanne

Tähän hetkeen asti olin ollut melko optimistinen ja toivonut, että ainakin säästyisimme elävinä, vaikka menettäisimmekin automme ja matkatavaramme. Nyt, kun liekit olivat aivan selkämme takana, ei ollut enää sijaa optimismille. Vaarasta huolimatta pysyin kuitenkin tyynenä.

Näin ihmisten nojaavan kaiteen yli ja ajattelin, että tikkaat oli laskettu pelastusveneisiin menoa varten. Mutta kun katsoin, näin meren olevan täynnä ihmisiä! Tikkaiden sijasta kaiteeseen oli sidottu paksuja köysiä ja ihmisiä laskeutui niitä myöten mereen. Kansi oli suunnilleen 15 metriä veden yläpuolella, ja ajatus, että riippuisin tyhjyydessä ja laskeutuisin alas tietämättä edes oliko laiva pysäytetty vai ei, sai melkein vereni hyytymään suonissani. Minulla ei ollut pelastusliiviä enkä tiennyt, mistä toiset olivat löytäneet omansa.

Katsoessani komentosillalle näin erään miehistön jäsenen pelastusliivi yllään ja pyysin, että hän antaisi sen minulle. Hän otti sen yltään ja aikoi heittää sen alas. Mutta tajusimme, että voimakas tuuli veisi sen mennessään ja me molemmat jäisimme ilman pelastusliiviä. Joten kiitin häntä ja ryhdyin katsomaan, oliko toista apukeinoa. Sitten näin pelastusrenkaan kannella. Joku sanoi minulle, että se oli parempikin kuin pelastusliivi, joten otin sen.

Tuskin sain sen käsiini, kun luokseni tuli nuori mies tyttövauva käsivarsillaan ja itse ilman pelastusliiviä ja sanoi: ”Olkaa niin hyvä ja antakaa se meille. Meitä on neljä eikä meillä ole yhtään pelastusliiviä.” Hänen vieressään seisoi hänen vaimonsa toinen vauva käsivarsillaan. Annoin sen heti hänelle.

Tunsin sääliä tämän nuoren perheen ahdingon vuoksi. Miten he voivat selviytyä kahden pienokaisen kanssa? Aivan heidän edessään oli nuori mies valmiina laskeutumaan köyttä pitkin. Epätoivoisena isä pyysi häntä ottamaan yhden hänen lapsistaan. Mies suostui epäitsekkäästi, ja harvinaisen taitavasti ja huomiokykyisesti hän alkoi laskeutua köyttä pitkin kantaen vauvaa. Näky oli henkeäsalpaava, ja olin hyvin iloinen saatuani myöhemmin tietää, että kaikki neljä tuosta perheestä pelastuivat.

Mereen

Nyt minun oli tehtävä itse jotakin. Aikaa ei ollut hukattavana. Savu oli tulossa yhä paksummaksi ja tuuli oli voimistumassa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa; minun oli laskeuduttava mereen köyttä pitkin! Keräsin kaiken rohkeuteni, heitin pois sadetakkini, laukkuni ja kenkäni ja kiipesin kaiteen yli. Pidin lujasti kiinni köydestä; ruumiinpainoni veti minut nopeasti alas. Nopean laskeutumiseni vuoksi upposin syvälle veteen. Ponnistelin heti pinnalle. Hengitin syvään ja yritin pysyä poissa laivan vieressä kelluvien köysien luota.

Silloin huomasin joissakin sormissani ja vasemmassa kämmenessäni syviä haavoja, mutta en tuntenut lainkaan tuskaa. Meri oli täynnä ihmisiä ja yksi toisensa jälkeen tuli alas yläilmoista. Useammin kuin kerran päälleni putosi ihmisiä ja painuin vedenpinnan alle.

Yritin päästä pois laivan luota, mutta se ei ollut helppoa, sillä suuret aallot iskeytyivät sitä vastaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut jättiläismäisen pyörteen keskellä, joka veti minua laivan alle, joka oli kuin suunnaton, kauhistuttava vuori päämme päällä. Se oli hirvittävää! Ymmärsin selvästi, että olin vaarassa hukkua minä hetkenä tahansa.

Tilannetta pahensi vielä se, että päämme yläpuolella riippui pelastusvene. Kukaan ei tiennyt, laskeutuiko se vai oliko se jätetty puoliväliin. Sitten tulen edetessä laivalla palavia laivankappaleita alkoi pudota ympärillemme.

Vaaran suuretessa ponnistelin kaikin voimineni ja uin kohti laivan potkuria. Onneksi laiva oli pysähtynyt. Pääsin potkurin luo ja pidin siitä kiinni muutaman minuutin antaakseni hengitykseni tasaantua ja levätäkseni hieman. Sitten aloin uida kohti avomerta.

Taistelu hengissä säilymiseksi

Lähistöllä kellui nainen, jolla oli pelastusliivi yllään. Kuulin hänen huutavan ”Aiuto, Aiuto” (Apua, apua) heikkenevällä äänellä. Hän oli keski-ikäinen nainen ja hyvin todennäköisesti tottumaton mereen. Koska me olimme yhä lähellä laivaa, käskin hänen yrittää päästä sivummalle, jotteivät putoavat palavat kappaleet loukkaisi häntä. Tartuin häntä kädestä ja uin toisella käsivarrellani ja yritin päästä avomerelle.

Aallot olivat suuria, noin 1,5–2,5 metriä korkeita eikä uiminen ollut helppoa. Siitä huolimatta pidin kiinni tuon naisen kädestä. Käännyin katsomaan, miten hän selviää, mutta hänen kasvonsa näyttivät elottomilta. Kun puhuin hänelle, en saanut vastausta. Hänen silmänsä olivat puoliavoinna ja hänen kasvoillaan oli rauhallinen ilme. Mutta en tiennyt, oliko hän menettänyt tajuntansa vai kuollut.

Meri oli tulossa myrskyisemmäksi, mikä teki oman tilanteeni kriittiseksi, varsinkin kun minulla ei ollut pelastusliiviä. Lisäksi pukuni painoi minua alaspäin, mutta en saanut sitä yltäni. Lähellä näin vedessä kelluvan puoliksi palaneet köysitikkaat. Yritin päästä kiinni niihin, koska ne olisivat voineet auttaa minua kellumaan, mutta en ylettynyt niihin.

Ymmärsin, ettei ollut tehtävissä muuta kuin uida kohti noita kahta laivaa, jotka olin nähnyt ennen laivasta lähtöäni. Nyt tulossa oli kolmaskin laiva. Pidin yhdellä kädellä kiinni naisen pelastusliivistä samalla kun uin kohti korkeaa aallokkoa. Olin aivan yksin, todella kuin pähkinänkuori suunnattoman suuren meren keskellä ja vierelläni ilmeisesti kuollut nainen.

Tämä ei todellakaan ollut rohkaisevaa, mutta en kuitenkaan tuntenut olevani yksin ja hukassa. Onnettomuuden alusta lähtien olin kohdistanut ajatukseni Luojaamme ja pyysin nöyrästi hänen apuaan ja ohjaustaan tänä elämäni vaikeana hetkenä. En pitänyt itsestään selvänä, että hänen oli pelastettava minut, mutta tiesin hänen voivan tehdä niin, jos se oli hänen tahtonsa. Lausuin jatkuvasti hänen nimeään Jehova, ja se antoi minulle voimaa. En voinut olla muistamatta sitä, mitä olin lukenut Raamatusta Apostolien tekojen 27. luvusta apostoli Paavalin kokemasta haaksirikosta hänen ollessaan myös matkalla Italiaan.

Tunnit kuluivat, eikä ollut merkkiäkään avusta. Aallot tulivat suuremmiksi ja rajummiksi. Yritin ratsastaa kunkin aallon harjalla sen paiskautuessa minua vasten. Minulle oli jonkin verran apua siitä, että pidin kiinni kuolleen toverini pelastusliivistä. Mutta jatkuva taistelu pysyäkseni pinnalla sai minut hyvin uupuneeksi; voimani olivat ehtymässä.

Helikopteri lensi muutamia kertoja yläpuoleltani ja ilmeisesti yritti löytää eloonjääneitä. Sitten tuli toinen. Näin sen kaukana takanani poimimassa ihmisiä merestä. Kun helikopteri lensi minua kohti, heilutin kättäni, jotta minut olisi nähty.

Tähän mennessä olin jo melkein tavoittanut yhden laivoista, joita kohti olin uinut, mutta tuuli työnsi minua poispäin oikealle. Koska olin kiinnittänyt kaiken huomioni helikopteriin, en ollut nähnyt, että moottorivene lähestyi jo minua. Voi, mikä helpotus! Mikä riemu!

Pelastus

Kun pelastusmiehet tavoittivat minut, he heittivät minulle painavan köyden, jotta olisin tarttunut siihen ja kiivennyt veneeseen. Mutta en pystynyt siihen. Olin tyystin uupunut ja oikeassa jalassani oli suonenvetoa. Niinpä kaksi merimiestä kurkottautui laidan yli ja nosti minut voimakkailla käsivarsillaan. He peittivät minut heti huovalla ja antoivat minulle konjakkia muistuttavaa juomaa, joka sai minut oksentamaan nielemäni meriveden.

Olin aivan voimaton. Mutta miten tyydyttävä tunne saada istua veneessä, vapautettuna raivoisan meren kourista yli kolmen tunnin kamppailun jälkeen!

Tunsin sääliä kuollutta toveriani kohtaan. Merimiesten oli jätettävä hänet mereen, koska he kiirehtivät poimimaan vielä hengissä olevia. Mutta en tiedä, olisinko jäänyt henkiin ilman apua, jota hän tietämättään antoi minulle.

Veneessä oli kanssani muitakin eloonjääneitä, jotka oli jo poimittu vedestä. Kaikki oli kääritty huopiin, ja heidän kasvoillaan näkyi äärimmäinen uupumus. Moottorivene etsi nopeasti lisää eloonjääneitä, ja kun se oli täysi, se palasi tukikohtaansa, jugoslavialaiseen laivaan nimeltä Svoboda, mikä merkitsee ’Vapaus’.

Miehistö oli äärimmäisen auttavaista. Se antoi käytännöllisesti katsoen kaiken laivalla meidän käyttöömme. Yli sata eloonjääneistä oli jo Svobodalla, myös Heleannan kapteeni, hänen vaimonsa ja muutamia miehistön jäseniä.

Sekavia tunteita

Kuva haaksirikossa eloon jääneistä oli säälittävä. Voin tosin nähdä iloa ja tyydytystä väsyneillä kasvoilla, kiitollisuutta eloon jäämisestä. Kuitenkin toiset olivat hyvin sairaita, toisilla oli palovammoja tai heidän käsivartensa oli murtunut. Ja useimmat, kuten minäkin, olivat loukanneet kätensä liukuessaan köyttä pitkin mereen. Monet olivat hyvin huolissaan, koska eivät tienneet, mitä oli tapahtunut heidän perheensä muille jäsenille.

Oli hyvin liikuttavaa nähdä, kun eräs nuori mies löysi sisarensa. He syleilivät toisiaan ja itkivät, koska he eivät tienneet, mitä heidän äidilleen oli tapahtunut. Nuori mies oli yrittänyt auttaa häntä, mutta sitten hänen voimansa pettivät. Tuolla oli nainen, joka matkusti neljän lapsensa kanssa. Kaksi heistä oli säilynyt hengissä hänen kanssaan, mutta kaksi nuorempaa oli kadoksissa. Eräässä nurkkauksessa istui italialainen tyttö sanattomana nähtyään isänsä hukkuvan aivan silmiensä edessä. Monet olivat siis syvän surun vallassa.

Samalla kun Svoboda ajoi kohti Baria Italiaan, jonne saavuimme noin kolmen tunnin kuluttua, me yritimme kuivattaa vaatteitamme lämpimässä auringonpaisteessa ja levätä hieman. Me kaikki mietimme, mitä olisi tapahtunut, jos tulipalo olisi alkanut illalla tai jos me olisimme olleet kauempana rannikolta. Ehkä kukaan ei olisi jäänyt eloon. Nyt kuitenkin yli tuhat pelastettiin ja vain vähän yli kaksikymmentä menehtyi.

Poliisiviranomaiset, lehtimiehet, sairaanhoitajat ja ensiapuautot olivat valmiina meitä varten rannassa. Ne meistä, jotka tarvitsivat lääkärinhoitoa, vietiin heti sairaaloihin, missä saimme huomaavaista ja rakkaudellista hoitoa. Meidän auttamiseksemme tehtiin kaikki mahdollinen, ja olen siitä kiitollinen. Muistan myös aina kiitollisena ystäviäni, jotka kävivät katsomassa minua ja tekivät vaikutuksen toisiin sairaalassa oleviin lukuisilla vilpittömän kristillisen rakkauden ilmaisuillaan.

Minulla ei enää ole fyysisiä kipuja kärsimistäni vammoista. Ja vaikka aineellinen menetykseni oli huomattava, minua lohduttaa se, että minulla on yhä arvioimattoman kallis elämäni. – Lähetetty.