”Pelastuin uppoavasta Titanicista”
KAIKKI alkoi siitä, kun olin käymässä iäkkäitten vanhempieni ja setäni luona Jacksonvillessa Floridassa. Se oli vähän ennen kuin setäni kuoli muutama kuukausi sitten. Kuten tavallista, me menimme sunnuntaiaamuna Jehovan todistajien valtakunnansaliin kuuntelemaan siellä pidettävää esitelmää. Kuulimme erinomaisen puheen aiheesta ”Tuletko sinä säilymään elossa ’viimeisistä päivistä’?” Kotimatkalla setäni sanoi: ”Tuo puhe palautti mieleeni pelastumiseni eräästä kauheasta onnettomuudesta.” Hän piti tauon, minkä jälkeen hän jatkoi: ”Tiedäthän, että pelastuin uppoavasta Titanicista.”
Myöhemmin pyysin setääni, Louis Garrettia, kertomaan minulle Titanicin matkasta.
Hän sanoi: ”Jospa palaan alkuun, vuoteen 1900, jolloin synnyin pienessä libanonilaisessa Hakoorin vuoristokylässä, joka sijaitsee 130–140 kilometriä Beirutista pohjoiseen. Perheeni omisti vesikäyttöisen kivimyllyn, jolla jauhoimme vehnää. Isäni oli kylän mylläri. Päätettiin, että perhe muuttaisi Yhdysvaltoihin. Vuonna 1904 äitini ja kaksi siskoani lähtivät Libanonista. Myöhemmin, vuonna 1906, lähti vanhempi veljeni Yhdysvaltoihin. Vuonna 1912 isäni, siskoni ja minun oli määrä viimeisinä perheestämme muuttaa Yhdysvaltoihin.
”Maaliskuussa 1912 purjehdimme Marseille’hin Ranskaan. Siellä ostimme liput Titaniciin, joka oli lähdössä neitsytmatkalleen New Yorkiin. Lähtöpäiväksi oli merkitty 10. huhtikuuta 1912. Isäni oli pakko jäädä Marseille’hin, koska hän ei läpäissyt vaadittua lääkärintarkastusta silmätulehduksen takia.” Setäni hymyili ja huudahti: ”Yllättävästä käänteestä oli oleva hänelle vielä hyötyä!”
Hän jatkoi: ”Siskoni oli neljätoistavuotias ja minä kaksitoistavuotias noustessamme Titaniciin. Tuntui haikealta jättää isä, mutta meitä innosti se, että saimme olla Titanicissa, aikansa suurimmassa, nopeimmassa ja upeimmassa – ja puheitten mukaan myös uppoamattomassa – laivassa! Laivassa oli yli 2200 ihmistä, joukossa joitakin sen ajan rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä. Monet olivat Titanicissa juhliakseen sen neitsytmatkaa. Se oli muotiasia silmäätekeville. Laivan nopeus täytti odotukset. Laivan odotettiin saapuvan New Yorkiin keskiviikkona 17. huhtikuuta. Meri oli tyyni ja sää tyypillisiä huhtikuun kylmiä.
”Sunnuntaina 14. huhtikuuta, viidentenä päivänä lähdöstämme, sää muuttui poikkeuksellisen kylmäksi – niin purevan kylmäksi, että harvat liikkuivat ulkona kävelykannella. Kuulimme, että oli annettu varoituksia alueella olevista jäävuorista. Koska niitä ei odotettu näkyvän laivan reitillä, Titanic höyrysi edelleen täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta Pohjois-Atlantilla purjehti toinenkin laiva, Californian, jonka kapteeni varoitti radioteitse Titanicia reitillämme nähdyistä jäävuorista. Siitä ei välitetty. Kapteeni Smithin liiallinen itsevarmuus maksoi lähes 700 miehistön jäsenen ja yli 800 matkustajan hengen, todella korkean hinnan.
”Noin kello 23.45 sunnuntaina 14. huhtikuuta sisareni ja minä heräsimme tärähdykseen. Hän oli hytin yläpetillä ja huusi: ’Jokin on hullusti!’
”’Mene takaisin nukkumaan’, huudahdin hänelle. ’Olet turhaan huolissasi.’ Pian eräs vanhempi mies, jonka olimme tavanneet kannella ja joka oli isällisesti kiinnostunut meistä, tuli hyttiimme ja sanoi rauhallisesti: ’Menkää hytistänne yläkannelle älkääkä nyt ottako tavaroitanne mukaan. Saatte ne myöhemmin.’
”Koska meillä oli kolmannen luokan liput, pääsimme ylös toisen luokan kannelle. Mutta toisen ja kolmannen luokan matkustajat eivät saaneet mennä vartioidusta portista ensimmäisen luokan yläkannelle. Meille kuitenkin sanottiin, että olisi viisasta nousta ensimmäisen luokan yläkannelle, koska sieltä on paremmat mahdollisuudet päästä pelastusveneeseen. Sinne pääsi vain kapuamalla metallitikkaita myöten kolmannen luokan kannelta viiden, kuuden kannen ohi ylhäällä oleville pelastusveneille. Se oli hyvin hankalaa, sillä siskoni oli vaikea kavuta metallitikkaita myöten, mutta toisten avulla se onnistui meiltä.
”Mikä näky! Useimmat pelastusveneet olivat poissa. Miehistö päästi pelastusveneisiin vain naisia ja lapsia – veneitä ei riittänyt kaikille. Näimme naisten itkevän, sillä he eivät halunneet jättää miehiään, ja miehet rukoilivat vaimojaan ja lapsiaan pitämään kiirettä ja nousemaan pelastusveneisiin. Siskoni ja minä, kaksi siirtolaislasta, seisoimme keskellä sekasortoa ja joukkohysteriaa osaamatta puhua englantia, äärimmäisen peloissamme, itkien ja etsien apua.
”Viimeistä pelastusvenettä lastattiin parhaillaan. Näimme keski-ikäisen miehen ja hänen hyvin nuoren, raskaana olevan vaimonsa. Hän auttoi vaimonsa pelastusveneeseen, vilkaisi taakseen kannelle ja näki toisten haluavan päästä veneeseen. Hän suuteli vaimoaan jäähyväisiksi ja palattuaan kannelle tarttui ensimmäiseen edessään olevaan ihmiseen. Onneksi minä satuin olemaan juuri silloin juuri siinä, ja hän pani minut pelastusveneeseen. Huusin pelosta jähmettyneen siskoni puolesta, ja toisten auttamana hänetkin työnnettiin pelastusveneeseen. Kuka oli tämä ritarillinen mies? Meille sanottiin, että hän oli John Jacob Astor IV. Tuolloin hän oli 48-vuotias ja hänen vaimonsa Madeleine 19-vuotias. He olivat matkalla Yhdysvaltoihin, koska he halusivat lapsensa syntyvän siellä. Monet sanomalehdet kirjoittelivat siitä, miten John Jacob Astor oli antanut henkensä nuoren siirtolaisen puolesta. Astorin suvulta saaduista tiedoista ilmenee, että nuoren rouvan mukaan miehellä oli ollut sanaharkkaa laivamiehen kanssa, joka yritti estää häntä auttamasta vaimoaan pelastusveneeseen. Mutta se ei estänyt häntä. Ja kuten sanoin, hän suuteli vaimoaan ja palattuaan kannelle alkoi auttaa toisia pelastusveneeseen.
”Olin onnellinen saadessani olla pelastusveneessä, mutta surin yhä niitä, jotka olivat jääneet Titaniciin. Katsellessani taakse jäävää suurta, kaunista laivaa saatoin nähdä sen erilaisesta perspektiivistä ja joidenkin valojen yhä palaessa näin laivan koon ja kauneuden. Koska yö oli hiljainen ja ääni liikkui hyvin veden päällä, kuulimme orkesterin soittavan kannella ja ihmisten laulavan laulua ’Sua kohti, Herrani’. Miehistö souti niin kauas laivasta kuin suinkin, sillä se pelkäsi imua, joka syntyisi laivan lopulta sukeltaessa syvyyteen. Sellaista ei syntynyt, eikä kuulunut joidenkuiden odottamaa räjähdystä. Meri oli epätavallisen tyyni tuona yönä, ja se oli hyvä, sillä useimmat pelastusveneet olivat täpötäynnä ihmisiä.
”Titanic upposi virallisten tietojen mukaan 15. huhtikuuta 1912 klo 2.20. Näin sen liukuvan syvyyteen kauheaan loppuunsa. Uppoamishetken jättämä muisto on ahdistanut minua tähän päivään asti. Oli kammottavaa kuunnella ihmisten voihkinaa ja vihlovia avunhuutoja, kun he sinkoutuivat hyiseen veteen. Melkein kaikki kuolivat kylmään veteen. Äänet kestivät noin 45 minuuttia, minkä jälkeen ne lakkasivat.”
Setäni oli hetken vaiti ja muisteli. Sitten hän jatkoi: ”Hätämerkki oli lähetetty puolenyön paikkeilla. Sen vastaanotti Cunard-linjan Carpathia-niminen alus. Se oli noin 90 kilometrin päässä matkalla kohti Gibraltaria, ja se muutti heti suuntaansa höyryten täyttä vauhtia apuun. Se saapui noin klo 4.30. On kiintoisaa, että Californian-alus oli ollut vain noin 30 kilometrin päässä Titanicin uppoamispaikasta, mutta sen radiosähköttäjä ei ollut napannut hätämerkkiä, koska hänellä oli vapaata. Myöhemmät tiedot osoittivat Californian-aluksen nähneen yöllä valoraketteja mutta luulleen, että Titanicin matkustajat olivat järjestäneet ilotulituksen neitsytmatkan juhlistamiseksi.
”Carpathia sai pelastustoimet päätökseen noin kello 8.30. Veneemme oli viimeisenä pelastettujen veneitten joukossa. Päästyämme laivaan meidät puettiin lämpimästi, meille annettiin kuumaa teetä ja olomme tehtiin mukavaksi. Olin onnellinen siitä että olin elossa, vaikka takkini ja kenkäni olivatkin aivan liian suuret.
”Myöhemmin Carpathian kapteeni kutsui kaikki pelastuneet kannelle katselemaan jäävuorta. Minunlaiseni kaksitoistavuotiaan silmissä se oli kuin kaksikerroksinen talo, joka oli paljon korkeuttaan leveämpi ja jossa oli valtava savupiippu. Laiva vei meidät New Yorkiin ennen kuin jatkoi matkaansa Gibraltariin, mikä oli hyvin ystävällistä Cunard-linjan johdolta. Saavuimme New Yorkiin torstaina 18. huhtikuuta kello 20.30, ja meidät vietiin Cunard-linjan laiturille.
”Muistellessani pelastusveneessä viettämiämme pitkiä tunteja tuntuu nyt ihmeeltä, että me pääsimme turvaan Carpathiaan. Pureva kylmyys oli lähes sietämätöntä, ja me painauduimme toisiimme pysyäksemme lämpiminä. Ihmiset olivat ystävällisiä toisilleen. Muistan miten tuulista oli Carpathian kannella. Oli alkanut tuulla voimakkaasti. Onneksi pelastustoimien ajan oli ollut tyyntä. Jollei meri olisi pysynyt tyynenä sen aikaa, on epävarmaa, olisivatko pelastustoimet onnistuneet näin hyvin.”
”Kuoliko pelastusveneissä ketään?” kysyin.
”Tiedän vain, että pelastusveneessämme kuoli yksi ihminen kylmään. Ruumis käärittiin kankaaseen ja laskettiin mereen.”
”Oliko sinun pelastusveneessäsi miehiä?”
”Vain naisia ja lapsia, kuten miehistö oli määrännyt, lukuun ottamatta muutamia airoissa olleita merimiehiä. Eräs nuoripari, jolla oli pikkulapsi, veti miehistöä nenästä. Vaimo oli hyvin ovela: hän puki nuoren miehensä naiseksi, peitti hänen päänsä hartiahuivilla ja antoi hänelle lapsen. Mies oli toisessa ja nainen meidän pelastusveneessämme. Carpathia pelasti molemmat.
”Saavuttuamme New Yorkiin odotimme, että meidät vietäisiin Ellis Islandille maahanmuuttomuodollisuuksien hoitamiseksi. Mutta siitä luovuttiin elossa säilyneitten jo kokemien tuskien ja kärsimysten takia. Meidät luovutettiin Punaiselle Ristille yhteyden saamiseksi sukulaisiimme. Vanhempi veljeni Isaac oli New Yorkissa, ja tapaamisemme oli ilon ja surun sekainen. Isäni oli yhä Ranskassa. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että jos hän olisi ollut kanssamme Titanicissa, hän ei olisi pelastunut, koska vain naiset ja lapset pääsivät pelastusveneisiin. Se olisi ehkä vaikuttanut meidänkin pelastumiseemme. Meidän olisi ollut vaikea jättää isää Titaniciin ja etsiä omaa turvallisuuttamme. Hänellä oli siis ollut onnea, ja hän saapuikin turvallisesti kolme kuukautta myöhemmin toisella laivalla.”
Setäni piti tauon ja vaipui ajatuksiinsa muistelemaan tuota hirvittävää kokemusta. Lopulta herätin hänet hänen muistoistaan: ”Pelastuit tuosta murhenäytelmästä. Mutta koska sait tietää ’viimeisten päivien’ uhkaavasta ahdistuksesta?”
Hän sanoi: ”Minun täytyy viedä sinut ajassa vuodesta 1912 vuoteen 1930. Eräs Brooklynista New Yorkista oleva kolportööri oli käynyt Jacksonvillessä Floridassa, jossa vanhemman veljeni perhe ja minun perheeni, siis vaimoni, poikani ja minä, asuimme. Vanhempi veljeni oli tutkinut Raamattua eräitten arabiaa puhuvien Jehovan todistajien kanssa. Hänestä oli tullut toimiva todistaja. Kolportöörin nimi oli George Kafoory, ja hän piti useita kokouksia arabiaa puhuville ihmisille. Sain arabiankielisen kirjan Jumalan harppu. Puhuttuani monta kertaa veljeni kanssa jouduin niin tolaltani, että sanoin lopulta hänelle: ’Kieltäydyn tunnustamasta sinua veljekseni, koska olet jättänyt alkuperäisen ortodoksisen uskontosi. En voi uskoa, ettet enää tee ristinmerkkiä, kolminaisuuden vertauskuvaa.’
”Rakastin veljeäni, ja meitä erottava kuilu häiritsi minua kovasti. Kuukausien kuluttua käteeni osui sattumalta se Jumalan harppu -kirja, jonka olin hankkinut. Sen päällä oli pölyä, mutta avasin sen ja aloin lukea sitä iltapäivän alkaessa ja jatkoin aamun pikkutunneille. Jumalan sanan totuus alkoi vaikuttaa sydämeeni. Liityin arabiaa puhuville ihmisille pidettyyn tutkisteluun, ja minut kastettiin vuonna 1933.
”Vielä eräs tapaus on jäänyt mieleeni muita paremmin. Vuonna 1949 minulla oli varaa tehdä matka, josta olin uneksinut monia vuosia. Minulla oli Libanonissa vanhempi velipuoli, jonka halusin tavata ja jolle halusin kertoa Valtakunnan toivosta. Matkalla Libanoniin koneemme lensi Grönlannin yli ja myös hyvin läheltä sitä paikkaa, jossa Titanic upposi. Tunteet saivat minusta yliotteen katsellessani alhaalla näkyviä kylmiä Atlantin vesiä ja muistellessani tuota onnetonta tapausta.
”Lentoemäntä huomasi kyynelten valuvan pitkin poskiani, kumartui hiljaa, kosketti kättäni ja kysyi: ’Mikä hätänä? Voinko auttaa?’ Vastasin: ’Ei tässä mitään, muistelin vain sitä aikaa, kun olin 12-vuotias poika. Olin upeassa laivassa, Titanicissa, joka vei 1500 ihmistä mukanaan upotessaan noihin vesiin. En voi vieläkään unohtaa tuota sekasortoista aamua ja pimeydestä ja hyisestä merestä kuuluneita avunhuutoja.’ ’Se on surullista’, sanoi sievä tummatukkainen lentoemäntä, ’muistan lukeneeni Titanicin tuhosta.’
”Pääsin perille Libanoniin. Onneksi vanhempi velipuoleni oli kiinnostunut Raamatusta. Myöhemmin hänestäkin tuli Jehovan antautunut kristitty todistaja.”
Lopuksi setäni Louis puhui toivosta, jonka mukaan Jumalan valtakunta on korvaava nykyisen pirullisen asiainjärjestelmän.
Hän selitti: ”Jumalan sanan totuus on ollut ohjaavana voimana elämässäni. Kiitän Jehovaa, että hän säästi henkeni Titanicin tuhosta ja että minulla on ollut tilaisuus palvella häntä nyt näinä kriittisinä ’viimeisinä päivinä’.” Hän asui lähellä vanhempaa veljeään ja tämän vaimoa ja yhdessä heidän kanssaan palveli Jehovaa parhaan kykynsä mukaan kuolinpäiväänsä asti. Hän ei koskaan lakannut rukoilemasta, että Jumalan tahto tapahtuisi myös maan päällä niin kuin taivaassa. (Matt. 6:9, 10) Hän luotti lujasti siihen, että jos hän kuolee ennen Harmagedonia, Jumala pelastaisi hänet haudan vallasta herättämällä hänet eloon.
[Huomioteksti s. 6]
Kuulimme orkesterin soittavan kannella ja ihmisten laulavan laulua ”Sua kohti, Herrani”
[Huomioteksti s. 6]
Näin sen liukuvan syvyyteen kauheaan loppuunsa
[Huomioteksti s. 7]
En voi unohtaa tuota sekasortoista aamua ja pimeydestä ja hyisestä merestä kuuluneita avunhuutoja
[Tekstiruutu/Kuva s. 5]
269 metriä pitkä ”Titanic” oli merten suurin laiva. Sen kokonaisuppoama oli 4500 tonnia suurempi kuin senaikaisten taistelulaivojen uppoama. Sen runko oli jaettu 16 vesitiiviiseen osastoon, ja koska neljä niistä saattoi täyttyä vedellä laivan uppoamatta, laivaa pidettiin uppoamattomana. ”’Titanicin’ rakentamisen uskottiin edustavan viimeistä sanaa . . . turvallisuudessa.” (”New York Times”, 16.4.1912) Mutta kohtalokas jäävuori avasi laivan kylkeen 90 metrin pituisen viillon, josta viisi sen vesi tiiviistä osastoista täyttyi vedellä, ja ”uppoamaton” ”Titanic” upposi.
[Tekstiruutu/Kartta s. 4]
(Ks. painettu julkaisu)
USA
NEW YORK
NEWFOUNDLAND
TITANICIN UPPOAMISPAIKKA
IRLANTI
ENGLANTI
SOUTHAMPTON
RANSKA
[Tekstiruutu] Keskiviikkona 10. huhtikuuta: ”Titanic” purjehti Southamptonista neitsytmatkalleen mukanaan noin 2200 ihmistä. Pistäydyttyään Ranskassa ja Irlannissa se suuntasi kohti New Yorkia.
Sunnuntaina 14. huhtikuuta: Sää viileni kovasti. ”Titanicia” oli varoitettu edessä olevista jäävuorista, mutta se höyrysi eteenpäin 22 solmun vauhtia. Hieman ennen puoltayötä se törmäsi jäävuoreen noin 150 kilometrin päässä Newfoundlandin särkiltä.
Maanantaina 15. huhtikuuta: ”Titanic” upposi vain 2 tunnin 40 minuutin kuluttua törmäyksestä, ja 1500 ihmistä hukkui. Laiva oli noin 2600 kilometrin päässä koilliseen määräsatamastaan.
[Kuva s. 8]
Jotkut matkustajat eivät halunneet noudattaa varoituksia ja lähteä laivasta