Mies joka oppi sen

Kerrottu Herätkää!-lehden Burman-kirjeenvaihtajalle

SYNNYIN erittäin hartaaseen roomalaiskatoliseen perheeseen. Tosiasiassa kaksi setääni liittyivät opetuksesta huolehtivaan roomalaiskatoliseen veljeskuntaan. Minut kastettiin kolmen viikon ikäisenä. Roomalaiskatolilaiset uskovat, että jos lapsi kuolee ennen kuin se voidaan kastaa, se joutuu ”limbukseksi” kutsuttuun paikkaan, joka ei ole taivas eikä helvetti.

Käydessäni Rangoonissa Burmassa St. Paulin oppikoulua roomalaiskatolinen veljeskunta takoi päähäni katolilaisuutta. Sen mukaan katolinen uskonto oli ainoa oikea. Vaikutuksille alttiina nuorukaisena olinkin hyvin ylpeä siitä, että olin katolilainen. Toisaalta taas tunsin melkoista sääliä joitakuita luokkatovereitani kohtaan, jotka eivät mielestäni olleet tarpeeksi onnekkaita ollakseen katolilaisia. Meille sanottiin usein, että oli suuri kunnia olla ainoan tosi uskonnon yhteydessä. Kirkossa vallitseva uskonnollinen komeilu ja seremoniat vetosivat minuun.

Mutta tämä asenne ei ollut pysyvä. Kun olin noin 25-vuotias, roomalaiskatolisen palvontatavan lumous alkoi vähitellen haihtua. Lopulta messusta, joka oli kerran tehnyt minuun syvän vaikutuksen, tuli melko tyhjä ja merkityksetön rituaali. Joka sunnuntai pappi toimitti samat seremoniat opettamatta seurakunnalle mitään hengellisesti uutta. Vaikka yhä tunsin tarvitsevani uskontoa elämässäni, lopetin kirkossa käymisen.

Ollessani kolmannellakymmenellä minusta tuli hyvin epävakaa ja epäsäännöllinen katolilainen. 30-vuotiaana tapasin tulevan vaimoni. Neljä vuotta myöhemmin menimme naimisiin häämessun soidessa, johon kuului urkumusiikkia ja kuorolaulua. Se oli erittäin kaunis seremonia. Vaikka vaimoni oli buddhalaisesta perheestä, hänestä tuli katolilainen käännynnäinen viikkoa ennen kuin menimme naimisiin. Hänen oli täytynyt käydä seurakunnan pastorin luona joka viikonloppu melko pitkän aikaa ennen vihkimistämme saadakseen uskonnollista opetusta. Tähän liittyi melko paljon matkustamista, koska hän asui kolmentoista kilometrin päässä kaupungista.

Naimisiinmenomme jälkeen näytti hyvältä, että minä ottaisin johdon uskonnollisessa toiminnassa. Aloin käydä säännöllisesti kirkossa, olin kiinnostunut sen toiminnoista, minusta tuli kirkon vanhin ja luin jopa epistolatekstiä sunnuntain messussa, joka johdettiin jo siihen aikaan englanniksi. Vähitellen tämä uskonnollisen innon puuska laantui ja lopetin jälleen kirkossa käymisen.

Ihmeellinen herääminen

Vuonna 1976 minulle tapahtui jotakin ihmeellistä. Sain tietää, että Jumalalla on persoonanimi, JEHOVA. Katolilaisena en tiennyt, että Jumalalla on nimi. Tämä oli sen hienon opetuksen alkua, jota vaimoni ja minä saimme, kun eräs Jehovan todistajia oleva pariskunta johti meille raamatuntutkistelua. Minuun teki vaikutuksen se, että joka viikko he matkustivat kymmenen kilometriä vaikeissa olosuhteissa päästäkseen kotiimme. Sinun pitäisi matkustaa kerran rangoonilaisessa bussissa tietääksesi mitä tarkoitan. Bussiin, johon mahtuu 40 henkeä mukavasti, on pakko tunkea yli 100 ihmistä, jotka ovat puristuneina toisiaan vasten kuin sardiinit. En voisi kuvitella, että joku pappi tekisi samoin opettaakseen jollekulle katolilaisuutta.

Edistyessäni ja saadessani lisää tietoa Raamatusta kävi ilmeiseksi, että monet katolisista uskomuksistani eivät olleet sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa. Ilmeisestikään uskontoni ei miellyttänyt Jumalaa. Annahan kun selitän.

Uskonnolliset kuvat ja veistokset

Katsotpa minkä tahansa katolisen kirkon sisälle, löydät uskonnollisia kuvia ja veistoksia, joita pidetään huomattavassa asemassa ja joille osoitetaan kunnioitusta. Löydät samanlaisia esineitä myös katolisista kodeista. On kuvia, veistoksia, medaljonkeja ja jopa ”pyhimysten pyhäinjäännöksiä”, joille katolilaiset osoittavat syvää kunnioitusta.

Raamatuntutkistelussamme opimme, että kuvien palvonta ei miellytä Jumalaa. Raamattu varoittaa siitä esimerkiksi Jesajan 42:8:ssa, jossa sanotaan: ”Minä olen Jehova. Se on minun nimeni, enkä minä anna omaa kunniaani kenellekään toiselle enkä ylistystäni veistetyille kuville.” (UM) Jumala osoitti kantansa kuviin nähden julistamalla kymmenen käskyn toisessa käskyssä: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas [yksinomaista antaumusta vaativa, UM] Jumala.” (2. Moos. 20:4, 5) Katolisessa uskonnossa kuitenkin poltetaan kynttilöitä patsaitten edessä, ja niille uhrataan kukkia ja rahaa palvojien kumartuessa tai polvistuessa rukoilemaan niiden eteen. Minulla oli tapana tehdä aivan samoin.

Katolilaiset uskovat, että kuvien palvonta voi saada ”pyhimykset” toimimaan välittäjinä Jumalan ja palvojan välillä. Raamattu kuitenkin osoittaa sen olevan väärin, sillä me luemme: ”On yksi Jumala ja yksi välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen, Kristus Jeesus.” (1. Tim. 2:5) Kukaan muu kuin Jeesus Kristus ei voi toimia välittäjänä Jumalan ja meidän välillä. (Vrt. Joh. 14:6; Apt. 4:12.) Olimme hämmästyneitä oppiessamme, että olimme antaneet enemmän kunniaa luoduille ihmisille ja esineille kuin itse Luojalle. – Room. 1:25.

Esimerkki jonkin muun kuin Jumalan rukoilemisesta on Confiteor (merkitsee ’minä tunnustan’), messun aikana esitettävä rukous. Siihen sisältyy muun muassa seuraava: ”Tunnustan Kaikkivaltiaalle Jumalalle, siunatulle ikuiselle neitsyelle Marialle, siunatulle arkkienkelille Miikaelille, siunatulle Johannes Kastajalle, pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille ja kaikille pyhimyksille, että olen tehnyt paljon syntiä ajatuksissa, sanoissa ja teoissa.” Raamatun mukaan kuitenkin vain Jumala on ”rukouksen Kuulija”. (Ps. 65:3, UM) Jeesus opetti, että rukoukset tulisi esittää ”meidän Isällemme taivaissa”. – Matt. 6:9.

Tämä herätti mielessämme kysymyksen rukousnauhasta, jonka käyttöön liittyy joidenkin rukousten toistuva kertaaminen, varsinkin Marialle esitetyn rukouksen, jota kutsutaan nimellä ”Ave Maria”. Sen valossa, mitä me olimme oppineet Raamatusta, meille selvisi, että Marialle ja ”pyhimyksille” esitetyt rukoukset eivät voisi miellyttää Jumalaa.

Lisäksi Jeesus itse osoitti, että Jumala ei hyväksy toistuvia rukouksia, kun hän sanoi: ”Rukoillessanne älkää kuitenkaan sanoko samoja asioita yhä uudelleen niin kuin kansojen ihmiset.” (Matt. 6:7) Mitä rukousnauhan käyttöön sitten liittyy, ellei juuri samojen asioiden kertaamista uudelleen ja uudelleen? Muuten, mitä tulee Marian kutsumiseen ”ikuiseksi Neitsyeksi”, oletko tiennyt että hän synnytti useita lapsia Jeesuksen jälkeen? Matteuksen 13:55, 56:ssa lukee: ”Eikös tämä ole se puusepän poika? Eikö hänen äitinsä ole nimeltään Maria ja hänen veljensä Jaakob ja Joosef ja Simon ja Juudas? Ja eivätkö hänen sisarensa ole kaikki meidän parissamme?” Meille tämä oli melkoinen paljastus.

Sielun kuolemattomuus

Katolilaisena minulle opetettiin, että sieluni on kuolematon, siis että kun kuolen, ruumiini palaa tomuun mutta sieluni erkanee ruumiista. Kirkon opetuksen mukaan käytöksestäni elämäni aikana maan päällä riippuu, meneekö sieluni taivaaseen, tuliseen helvettiin vai kiirastuleksi kutsuttuun väliaikaisen rangaistuksen kiduttavaan paikkaan.

Raamattua tutkimalla kuitenkin opin, että ihmissielu on koko ihminen itse, ei näkymätön osa hänestä. Harkitsehan joitakin raamatullisia todisteita tästä:

”Ja Joosefin poikia, jotka syntyivät hänelle Egyptissä, oli kaksi [kaksi sielua, UM].” (1. Moos. 46:27) ”Jos joku [joku sielu, UM] tahtoo tuoda Herralle lahjaksi ruokauhrin . . .” (3. Moos. 2:1) ”Jos joku [joku sielu, UM] erehdyksestä rikkoo . . . ” (3. Moos. 4:2) ”Yhdenkään sielun teistä ei pidä syödä verta.” (3. Moos. 17:12, UM) ”Pelko rupesi valtaamaan jokaista sielua.” (Apt. 2:43) ”Meitä oli muuten laivassa kaiken kaikkiaan kaksisataaseitsemänkymmentäkuusi sielua.” – Apt. 27:37.

Tietenkin jos sielu on ihminen itse, niin kun hän kuolee, sielukin kuolee. Tästä syystä Raamattu puhuu toistuvasti sieluista, jotka kuolevat tai jotka tuhoutuvat. Se sanoo esimerkiksi: ”Jokaisen [jokaisen sielun, UM] . . . minä hävitän hänen kansastansa.” (3. Moos. 23:30) Jeesus kysyi: ”Onko luvallista sapattina . . . pelastaa vai tuhota sielu?” (Luuk. 6:9) Raamattu sanoo selvästi kuolleitten tilasta: ”Kuolleet eivät tiedä mitään.” – Saarn. 9:5.

Yhden ainoan vuoden aikana opin enemmän Jumalasta ja Raamatusta kuin kaikkina niinä 46 vuotena, joina olin ollut katolilainen. Oppimani oli todella ”hyvä uutinen”. Raamatuntutkistelu on todella saanut minut ymmärtämään Jeesuksen sanat: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” (Joh. 8:32) Vaimoni, vanhin poikani ja minä vertauskuvasimme antautumisemme Jumalalle vesikasteella Jehovan todistajien ”Iloisten työntekijöiden” piirikonventissa vuonna 1977. Kuinka onnellisia olemmekaan, kun olemme vihdoinkin löytäneet palvontatavan, joka todella miellyttää Jumalaa!