Raamattu vai traditio? – Vilpittömät katolilaiset vaikean valinnan edessä

VIIME vuosina Raamattuja on ollut yhä helpompi saada katolisissa maissa. Esimerkiksi Espanjassa on 50 viime vuoden aikana julkaistu useampia espanjankielisiä raamatunkäännöksiä kuin edellisten 500 vuoden kuluessa. Samaten on Ranskan katolilaisilla nyt käytössään useampia alkukielestä tehtyjä kirkon hyväksymiä käännöksiä. Englantia puhuvat katoliset teologit ovat myös valmistaneet uusia raamatunkäännöksiä.

Nykyään on siis jokaisella katolilaisella, joka haluaa lukea Raamattua, siihen mahdollisuus. Mutta hänen täytyy lukea kirkon hyväksymää käännöstä, joka on varustettu kirkon selittävillä huomautuksilla. Miksi katolinen kirkko asettaa Raamatun lukemiselle tällaisia ehtoja? Se pitää kiinni siitä, että myös perimätieto on osa Jumalan ilmoitusta, joten tällaisten huomautusten katsotaan olevan välttämättömiä Raamatun ja perimätiedon yhteen sovittamiseksi. Kumpaa näistä kahdesta tietolähteestä kirkko pitää tärkeämpänä?

Luvallista vaan ei välttämätöntä

Kirjassa A Catholic Commentary on Holy Scripture (Katolisia raamatunselityksiä) kysytään: ”Onko Raamatun lukeminen välttämätön edellytys pelastumiselle?” Se vastaa: ”Ei ole olemassa yleistä Jumalan tai apostolien antamaa ohjetta, jonka perusteella uskovien – jokaisen miehen, naisen ja lapsen – pitäisi itse lukea Raamattua.”

Vaikka katolinen kirkko nykyään sallii jäsentensä lukea Raamattua ja jopa suo täydellisen aneen, ”jos lukemista kestää vähintään puoli tuntia”, se ei pidä Raamatun lukemista välttämättömänä.a Ranskalainen Raamatun sanakirja selittää: ”Traditio on normaalein kanava, jota pitkin kaikki uskon opetus tavoittaa ihmiset. Uutta testamenttia alettiin käyttää myöhemmin. Se ei sisällä koko uskon talletusta, eikä sen käyttö ole välttämätöntä.” – Dictionnaire de la Bible.

Traditio pannaan Raamatun edelle

Katolilaisia ei siksi vaadita lukemaan Raamattua. Ja vaikka he lukisivatkin sitä, niin tradition eli perimätiedon on oltava etusijalla. Katolinen kirkko väittää, että varhaiskristityt olivat riippuvaisia suullisesta traditiosta ennen kuin he saivat kirjoitetun Sanan ja että Raamattu täytyy sen tähden ymmärtää kirkon säilyttämän tradition valossa.

Tämän näkökannan tueksi voimme lukea, mitä sanotaan ranskaa puhuville katolilaisille tarkoitetussa Raamatun lukemisen apuneuvossa: ”Jumalan ilmoitus – vaikka suurin osa siitä onkin ilmaistu Raamatussa – on uskottu uskovien yhteisön, elävän kirkon, haltuun; tämä herättää tärkeän kysymyksen Raamatun, tradition ja kirkon suhteesta toisiinsa. – – Tämä aikoinaan saatu [Raamatussa oleva] lisävalo yhdistyy traditioon täydentäen tätä. – – Raamattu on sen tähden täysin riippuvainen traditiosta.” – Initiation biblique, 1954, s. 963, 971, kursivointi tekijän.

Miten paljon vilpitön katolilainen voi luottaa Raamattuun, kun hän lukee erään katolisen teologin kirjoittamasta kirjasta: ”Traditio edeltää ja täydentää Raamattua, se sulkee sen sisäänsä ja menee sitä pitemmälle”?b Tai mitä hän ajattelee, jos hän ottaa käteensä katolisen sanakirjan (A Catholic Dictionary) ja lukee siitä: ”Kirkko – – myöntää koko Raamatun olevan Jumalan sanaa, mutta samalla se pitää kiinni siitä, että Raamatun lisäksi on olemassa myös kirjoittamatonta Jumalan sanaa”?

Raamattua lukevat katolilaiset vaikean valinnan edessä

Vuosisatojen ajan tavallinen katolilainen hyväksyi kirkon opit kyselemättä mitään, sillä maallikoilla ei ollut mittaa, jolla he olisivat voineet mitata kirkon oppien oikeellisuutta. Useimmilla katolilaisilla uskonkäsitys perustui siihen, mitä kirkko oli opettanut heille ulkolukuna. Jos he pyysivät uskonnonopettajaansa tai pappiaan selittämään sellaisia vaikeaselkoisia oppeja kuin kolminaisuutta tai Marian saastatonta sikiämistä, heille mitä todennäköisimmin vastattiin: ”Se on pyhä salaisuus.”

Vatikaanin toinen yleinen kirkolliskokous päästi kuitenkin irti uusia tuulia. Katolinen kirkko aloitti uudistusohjelman, aggiornamenton, joka avasi tien ennen näkemättömälle itsetutkistelulle katolilaisten keskuudessa. Kirkolliskokous näytti vihreää valoa uusien ”sopivien ja moitteettomien raamatunkäännösten” julkaisemiselle, ja se määräsi katoliset piispat ”antamaan heidän huostaansa uskotuille uskoville sopivia ohjeita Raamatun oikeasta käytöstä”. Niinpä tavalliset katolilaiset voivat nykyään hankkia Raamattuja, lukea niitä ja verrata lukemaansa siihen mitä heille on opetettu.

Tällainen radikaali suunnanmuutos on samalla synnyttänyt uusia ongelmia. Monet katolilaiset huomaavat ensi kerran elämässään, että kirkolla on paljon sellaisia oppeja, joita ei ole Raamatussa. Tällaisia ovat esimerkiksi Marian palvonta, pyhimyksille osoitettavat rukoukset, pyhäinjäännösten palvonta, aneet, kiirastuli ja limbus.

Viimeksi mainitusta katolinen sanakirja myöntää: ”Sellainen käsitys, että helvetissä kidutettaisiin niitäkin, jotka eivät olleet tehneet syntiä, herätti luonnostaan vastenmielisyyttä, ja teologit koettivat väistää tämän ongelman kehittämällä erilaisia teorioita.” (A Catholic Dictionary) Näin syntyi esimerkiksi limbus-teoria.c

Yhtä kaikki Raamatussa sanotaan, että kuolleet nukkuvat haudassa odottaen ylösnousemusta. (Saarnaaja 9:5, 10; Johannes 5:28, 29) Koska kuolematonta sielua ei kerran ole, ei sitä voida myöskään kiduttaa helvetissä. Teologien ei siis olisi tarvinnut keksiä limbus-teoriaa selvitäkseen tukalasta tilanteesta. Tämä on vain yksi esimerkki niistä ongelmista, joiden eteen monet Raamattua lukevat katolilaiset nykyään joutuvat. Kumpaa heidän on uskottava, ihmisten perimätietoja vai Raamattua?

Kova pähkinä katoliselle kirkolle

Ongelma ulottuu kuitenkin vielä syvemmälle. Jos tavallinen katolilainen menee edellä mainitun ongelmansa kanssa pappinsa puheille, tämä todennäköisesti kuittaisi koko asian sanomalla: ”Ei ole mitään ongelmaa. Traditio täydentää Raamatun sisältämää ilmoitusta. Sinun pitää vain hyväksyä kirkon traditio.” Tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Jesuiittaprofessori Paul Henry Pariisin katolisesta instituutista kirjoittaa: ”Raamattu on normatiivinen [ohjenuorana] elämälle, palvonnalle, moraalille ja kirkon opille. Ei siinä mielessä normatiivinen, että kaikki minkä Jumala on ilmoittanut tai mitä hän on halunnut, olisi kirjoitettu nimenomaisesti Raamattuun, vaan siinä määrin, että mikään mitä kirkko erehtymättömästi tekee tai opettaa, ei voi olla vastoin Raamattua.”

Aivan kuin siinä ei olisi jo kylliksi, että kirkko väittää tradition täydentävän Raamattua. Tämä on itsessään vastoin sitä, minkä katolilaiset voivat lukea Raamatuistaan 1. Korinttolaiskirjeen 4:6:sta. Mutta opettaessaan esimerkiksi sellaisia oppeja kuin helvettiä, kiirastulta ja limbusta – jotka paitsi että niitä ei löydy Raamatusta, ovat myös selvästi ”vastoin Raamattua” – katolinen kirkko on ajanut itsensä umpikujaan. – Hesekiel 18:4, 19; Roomalaisille 6:23.

Traditio ja Raamattu pantava vastakkain

Vatikaanin toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa katolinen kirkko kehotti julkisesti ”kaikkia kristittyjä uskovia” ”lukemaan usein Raamattua”. Sitä paitsi katolisessa sanakirjassa sanotaan: ”Katolilainen voi täysin oikeutetusti ja luottavaisesti uskoa siihen, että kirkko ei voi opettaa mitään oppia vastoin Raamattua.” (A Catholic Dictionary) Pyydämme, että vilpittömät katolilaiset ottaisivat kirkkonsa kehotuksesta varteen ja alkaisivat lukea Raamattua nähdäkseen, onko jokin katolinen oppi ”vastoin Raamattua”.

Tämä on sitäkin tähdellisempää, jos he haluavat noudattaa kutsua, joka esitettiin katolisen kirkon vuonna 1984 pitämässä kansainvälisessä sisälähetyskokouksessa – nimittäin että katolilaisista pitäisi tulla Raamatun opettajia. Tätä kutsua ja sen merkitystä tarkastellaan seuraavassa artikkelissa.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 5]

Onko olemassa ”lisäksi myös kirjoittamatonta Jumalan sanaa”?

[Huomioteksti s. 6]

Onko totta, että ”mikään mitä kirkko erehtymättömästi tekee tai opettaa, ei voi olla vastoin Raamattua”?

[Kuva s. 6]

Vatikaanin toinen kirkolliskokous päästi irti uusia tuulia

[Lähdemerkintä]

UPI/Bettmann Newsphotos