Opin todella arvostamaan näkökykyäni

OLI sykähdyttävä kokemus saada muutama kuukausi sitten istua katselemassa ”kiitosjuhlaani” saapuneita ystäviä. Nautin siitä niin paljon, etten halunnut kutsujen päättyvän. Sanoin sitä ”kiitosjuhlaksi” siksi, että saatoin nähdä jälleen, ja katsellessani tyytyväisenä heidän kaikkien iloisesti puhuvan ja nauravan kiitin Jehovaa siitä, että saatoin nähdä jokaisen heistä selvästi.

Vaikka katselinkin heitä, mieleni kuitenkin palasi runsaan vuoden takaiseen aikaan, jolloin lääkäri kertoi minulle, että sisareni kuolee virtsamyrkytykseen. Isäni kuoli pian sen jälkeen sydänkohtaukseen. Kenties sisareni vakava sairaus mursi isän sydämen. Sisareni kuoli kuukautta myöhemmin. Koska he kuolivat, kun minulla oli terveysongelma, tuntui järkevältä mennä tutkituttamaan itseään manilalaiseen sairaalaan.

Kirjoittauduin sairaalaan kello neljältä iltapäivällä. Kahden vuorokauden kuluttua olin melkein valmis menemään kotiin, kun tunsin äkkiä tuskallista kipua vatsassani ja päässäni. Kutsuin lääkärin, ja hän antoi minulle rauhoittavaa ainetta. Mutta kipu ei hellittänyt.

Niskaani kuumotti ja suljin silmäni. Kun avasin ne uudestaan, kaikki oli pimeää. Pyysin sytyttämään valot, mutta he sanoivat, että valot oli jo sytytetty. Aloin vavista, sillä tajusin, etten voinut nähdä! Suljin taas silmäni ja avasin ne jälleen. Oli tapahtunut lievä muutos. Saatoin nyt nähdä harmaata usvaa. En kyennyt erottamaan mitään, mutta saatoin nähdä usvassa jotakin liikettä, jos joku liikkui.

Ajattelin jonkin aikaa, että se menisi ohi. Mutta niin ei käynyt! Tajutessani, ettei se ollut ohimenevää, tulin hysteeriseksi. Pyysin hartaasti apua ja itkin katkerasti, kunnes heidän oli annettava minulle happea. Sen jälkeen rukoilin Jehovalta apua ja tunsin itseni paljon rauhallisemmaksi.

Ystävien rohkaisu

Silmäni tutkittiin sairaalassa toistuvasti, mutta kaikki tulivat samaan johtopäätökseen: ei ollut olemassa mitään elimellistä sairautta! Hämmennyin ja tunsin menettäväni todellisuudentajuni. Mieheni otti yhteyttä muutamiin kristittyihin ystäviimme, ja he tulivat nopeasti käymään luonani. Heidän seuransa rohkaisi minua valtavasti. Aloin tuntea oloni paremmaksi, ja vaikkeivät silmäni parantuneet, pakottauduin toimimaan normaalisti, jotten lisäisi mieheni, Mannyn, taakkoja.

Tilani ei muuttunut sairaalassa; niinpä näytti siltä, että voisin yhtä hyvin mennä kotiin. Siellä oli muutamia ystäviä ja kaksi lastani, King ja Ruth, odottamassa minua. Ystäviä eri seurakunnista vieraili luonamme jonkin aikaa keskeytymättömänä virtana. Jotkut laittoivat ruokaa, toiset siivosivat ja muut vain juttelivat kanssani. Se kaikki vahvisti minua kovasti, mutta tiesin veljienkin olevan kiireisiä. Niinpä vihdoin kiitin heitä ja sanoin, että koska minulla oli kaksi isoa lasta (King oli 15- ja Ruth 13-vuotias), he pystyivät nyt auttamaan minua.

Eläminen ilman näkökykyä

Ollessani yksin oli aikoja, jolloin en voinut muuta kuin itkeä hiukan ajatellessani sitä, että minun näytti mahdottomalta saada näköäni takaisin. Mutta minulla oli sen jälkeen tapana rukoilla heti Jehovaa ja tunsin itseni jälleen onnelliseksi. Loppujen lopuksi tilanteeni ei ollut läheskään niin huono kuin Job-nimisen Raamatun henkilön tilanne! Lisäksi minulla oli kaksi kunnollista lasta ja suurenmoinen aviomies. Tämä itsessään oli syy olla kiitollinen Jehovalle.

Totuin nopeasti tekemään tavallisia kotiaskareitani. Noin kuukauden kuluttua saatoin tehdä melkein kaikkea sitä, mitä tein aiemmin, vaikkakaan en niin nopeasti. Tein ostokset todistajatoverin kanssa, ja pyykinpesusta ja siivouksesta selviydyin yksin. Lisäksi valmistin ja keitin ruokaa, vaikka paistamisessa ilmeni eräitä ongelmia. Poltin joskus itseäni kuumalla rasvalla! Maistamalla ruokaa tiesin, milloin se oli kypsää.

Manny ja lapset sopivat keskenään, että he kohtelevat minua kuten aikaisemminkin, eikä niin kuin invalidia. Niinpä heillä oli tapana sanoa kuten aikaisemminkin: ”Äiti, ole kiltti ja anna minulle maitoa” tai ”Kultaseni, antaisitko minulle sukkani?” Ja minun odotettiin tekevän niin! Se teki ihmeitä itseluottamukselleni.

Siitä huolimatta tarvitsin apua, ja mieheni ja lapseni olivat erittäin hyviä. Lapset, etenkin Ruth, hyötyivät paljon. Heidän piti osallistua enemmän kotitalousvelvollisuuksiin, ja se opetti heidät tekemään työtä. Tein usein, varsinkin alussa, virheitä. Lasten ollessa koulussa kaaduin joskus, sain haavan tai koira puri minua, kun en voinut nähdä ja väistää sitä. Mutta yritin olla huolellinen, eikä mitään vakavampaa onnettomuutta sattunut.

Opin arvostamaan muita Jehovan varaamia aisteja. Näön puuttuessa kuulo-, tunto- ja makuaisti tulivat herkemmiksi. Ja muistini parani suunnattomasti. Kykenin erottamaan kolikot toisistaan tunnustelemalla niitä sekä taitoin paperirahan eri tavoin sen arvon mukaan, niin että saatoin tunnistaa sen koskettamalla sitä. Vaikka voinkin nyt nähdä jälleen, muistini on yhä hyvin terävä ja kuuloni melko herkkä.

Kristillinen toiminta

Manny ja ystävät seurakunnassa olivat suureksi avuksi jatkaessani säännöllistä kristillistä toimintaa. Pysyin uusien julkaisujen tasalla, sillä Manny luki niitä minulle illalla ennen nukkumaan menoa. Kykenin esittämään kokouksissa ajatuksia siksi, että tutkimme yhdessä etukäteen. Yhdyin myös lauluun. Mieheni luki minulle nopeasti laulettavat sanat. Lauloin niitä ääneen, samalla kun hän luki hiljaa minulle seuraavaa riviä.

Saatoin osallistua talosta-taloon-saarnaamiseen ja jatkaa raamatuntutkistelun johtamista. Toiset tietenkin lukivat kohdat Raamatusta ja julkaisussa olevat kysymykset. Mutta minä tein lisäkysymyksiä tärkeiden kohtien korostamiseksi. Tässä asemassa olin hyvin kiitollinen, että olin käyttänyt etukäteen tilaisuudet Raamatun tutkimiseen ja tiedon varaston kokoamiseen! Nainen, jolle johdin raamatuntutkistelua, oli aiemmin tuntunut hieman välinpitämättömältä. Mutta tultuani sokeaksi hän edistyi erinomaisesti.

Rukoukseeni siis vastattiin. Saatoin jatkaa Jehovan palvelustani ja saada iloa ja menestyä tuossa palveluksessa.

Näkö palautuu

En nähnyt noin kahdeksaan kuukauteen muuta kuin harmaata usvaa. Kävin sinnikkäästi eri lääkäreiden luona ja nautin heidän määräämiään lääkkeitä, vaikkei niistä näyttänyt olevan hyötyä. Mutta noin kaksi kuukautta sen jälkeen, kun lopetin reseptilääkkeiden käytön, tunsin oloni hieman paremmaksi. Vähitellen kykenin näkemään epäselviä muotoja, ja harmaa usva hävisi. Vaikka kaikki oli yhä valkoista, tällainen paraneminen auttoi minua pyykinpesussani ja ruoanlaitossani.

Kului vuosi. Vaikka saatoin nähdä joitakin värejä, tunsin usein huimausta ikään kuin olisin veden alla. Kaikki liikkui sinne tänne ja sen jälkeen katosi. Vaikka näköni oli yhä hyvin heikko, saatoin tunnistaa ihmiset, kun he tulivat lähelle. Vihdoin sairauteni kolmantenatoista kuukautena katselin pikkuleipäpurkkia ja kykenin lukemaan kirjaimet nimilapusta. Näköni oli palautunut!

Tässä minä siis olin, istumassa ”kiitosjuhlassani” tuntien syvää kiitollisuutta Jehovaa kohtaan niin monista asioista. Olin tietenkin iloinen palautuneesta näöstäni. Olin myös kiitollinen kaikesta siitä, minkä olin oppinut siksi, että olin ollut sokea vähän aikaa. Kristityt veljeni olivat tulleet minulle paljon läheisemmiksi, sillä he olivat osoittaneet minulle voimakasta rakkautta silloin, kun tarvitsin sitä eniten. Pidin erittäin suuressa arvossa perheessämme vallinnutta lämmintä rakkautta. Se, mitä oli tapahtunut, lähensi meitä paljon toisiimme. Lisäksi tunsin päässeeni paljon lähemmäksi Jehovaa, sillä olin joutunut luottamaan häneen niin täysin määrin. Saatoin ymmärtää suhteeni häneen syventyneen. Ja olin oppinut, että kallisarvoisin etumme on palvella häntä. – Lähetetty.