Vanhuuden ongelma
TODELLISUUDESSA kukaan ei halua vanheta. Tosin me voimme haluta sen kokemuksen ja viisauden, joka voi tulla monien vuosien elämisestä, mutta me emme halua niitä vakavia rajoituksia, jotka vanhuus voi aiheuttaa ruumiille ja mielelle. Emmekä me halua sitä, mikä tulee seuraavaksi – kuolemaa. Jos saisimme valita, todennäköisesti yhdistäisimme iän tuoman viisauden nuoruuden elinvoimaan. Tämä mielessään Ponce de León etsi ”nuoruuden lähdettä” Floridassa satoja vuosia sitten.
Voidaanko vanheneminen pysäyttää, kääntää päinvastaiseksi? Voidaanko iän tuoma viisaus jonakin päivänä yhdistää nuoruuden elinvoimaan loputtoman pysyvästi? Vastaamme luottavaisesti: VOIDAAN! Milloin? Paljon nopeammin kuin saatat kuvitella, kuten selitämme myöhemmin tässä lehdessä.
Mutta ennen kuin vanhuus muuttuu nuortumiseksi, sen ongelmat pysyvät meissä. Ja ne täytyy kohdata.
”Kultaisia vuosia” vai jotakin muuta?
Jotkut ovat sanoneet vanhuuden aikaa ”kultaisiksi vuosiksi”. Kun ihmistä eivät vaivaa monet sairaudet, murheet tai pelko, vanhuuden vuosia voidaan todellakin verrata patriarkka Aabrahamin ilmeisesti kokemaan miellyttävään, rauhallisen aikaan, sillä Raamattu sanoo hänen ’kuolleen hyvin korkeassa iässä, vanhana ja tyydytyksen saaneena’. – 1. Moos. 25:8, UM.
Mutta on toisia, jotka eivät sanoisi vanhuutta ”kultaiseksi”, vaan ”onnettomuudeksi”. Eräältä 70 vuotta täyttäneeltä huomattavalta henkilöltä kysyttiin, miten hän suhtautui vanhuuteen. Hän vastasi: ”Kuin haaksirikkoon.” Hän vertasi vanhenemistaan rannalle paiskautuneeseen laivaan, jota tuulet ja aallot murentavat. Tai kuten bostonilainen psykologi tri Rebecca Black sanoi:
”Ihmiset saadaan uskomaan, että kun he jäävät eläkkeelle, he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, mutta ihmisiä valmistetaan erittäin vähän eläkkeelle jäämisen todellisuuteen – joka usein on onnettomuus.”
Vanhuuden ajatteleminen tuo siis mukanaan ristiriitaisia mielikuvia. Yhteen mielikuvaan liittyy menetetty nuoruus, hupenevat voimat ja lopullisena mahdollisuutena kuolema ypö yksin. Toisessa mielikuvassa elämässä on saatu jotakin aikaan ja nautitaan arvonantoa ja kunnioitusta.
Ohitettuaan 46 vuoden iän yhteiskuntatieteitä, kansatiedettä ja luonnontieteitä tutkivassa instituutissa toimiva Daniel Calahan pani merkille tämän ristiriidan eräässä pääkirjoituksessa. Hän sanoi seuraavasti:
”Sellaista, joka on juuri täyttänyt jo 46 vuotta, nopeasti lähestyvän vanhuuden odottaminen sekä kiehtoo että pitää pelon vallassa.
”Lapseni kasvavat aikuisiksi, ja elän vielä kerran omaa elämääni. Se kiehtoo.
”Mutta minua ei rauhoita lainkaan se, että jotkut ympärilläni näkemistäni vanhemmista ihmisistä käyttävät suuren osan lisääntyneestä vapaa-ajastaan vierailemalla sairaaloissa, käymällä vanhojen ystävien hautajaisissa ja etsimällä levottomasti jotakin käyttöä joutilaalle ajalle. . . .
”Monet vanhuksista ovat hoitokodeissa, noissa ovelissa laitoksissa, jotka on luotu sen varmistamiseksi, etteivät vanhukset ole talossa toisten tiellä. Se mahdollisuus, että voisin viettää elämäni ehtoon jossakin tuollaisessa paikassa – tuijottaen seiniä tai alati pauhaavia televisioita – pelottaa minua, mutta vain hieman enemmän kuin itse vanhenemisen odottaminen.”
Iäkkäämmät
Joillakin tavoilla nykyinen tiede on mutkistanut niiden ongelmaa, jotka ovat vanhoja ja kehnoissa olosuhteissa. Miten niin? Siten, että lääketiede on pidentänyt elämää, mutta ei ole tehnyt paljoakaan vanhojen ihmisten viettämän elämän laadulle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tänään syntyvä lapsi voi odottaa elävänsä keskimäärin 24 vuotta kauemmin kuin vuonna 1900 syntynyt lapsi. Mutta mitä on voitettu sillä, jos vanhuksen on vietettävä monet noista ylimääräisistä vuosista kurjuudessa?
Koska useammat elävät vanhemmiksi, vanhenemiseen liittyvät ongelmat kasvavat. Yksistään Yhdysvalloissa on nykyään yli 24 miljoonaa 65-vuotiasta tai sitä vanhempaa ihmistä. Suomessa heitä on noin puoli miljoonaa. Käytännössä vanhuus vaikuttaa jokaiseen sukuun, sillä sellainen suku, jonka jäsenistä ei edes yksi ole yli 65-vuotias, on poikkeus. Yhdysvaltain väestönlaskentaviranomaisten mukaan näiden yli 65-vuotiaiden joukossa on runsaat viisi miljoonaa yksin asuvaa naista. Puolitoista miljoonaa miestä on samassa asemassa.
Koska monissa maissa vanhemmat ihmiset elävät kauemmin ja heitä on enemmän, niin se, miten heidän pitäisi käyttää elämänsä, on todellinen ongelma. Monet iäkkäämmistä elävät yhtä kauan 65. ikävuotensa jälkeen, kuin ennen aikuiseksi tulemistaan. Miten he aikovat käyttää kaiken tuon ajan?
Ongelmaa pahentaa se, etteivät mielenkyvyt heikkene yhtä nopeasti kuin ruumis. Muuan psykologiryhmä sanoo henkisten kykyjen olevan parhaimmillaan suunnilleen 60 vuoden iässä, jonka jälkeen ne rappeutuvat ainoastaan hyvin hitaasti. Näin ollen ongelma sen suhteen, miten työllistää mieli, kasvaa samaan aikaan kun ruumis ei enää reagoi yhtä herkästi kuin aiemmin.
Toisille aiheutuvat ongelmat
Iäkkäiden ongelmat eivät tietenkään ole ainoastaan iäkkäiden itsensä osana; myös nuoremmat suvunjäsenet joutuvat vastatusten heidän ongelmiensa kanssa. Esimerkiksi Business Week -aikakauslehti sanoo:
”Vaikein yli 35-vuotiaiden johtajien kohtaama ongelma teini-ikäisten kasvatuksen ja heidän yliopistokoulutuksensa rahoituksen jälkeen on iäkkäistä vanhemmista huolehtiminen.
”Newyorkilainen vakuutusjohtaja sanoo: ’91-vuotiaasta äidistäni huolehtiminen on kääntänyt meidät ylösalaisin – tunneperäisesti ja taloudellisesti.’ Hänen reaktionsa on liiankin tyypillinen.”
Vanhuus on siis varmasti ongelma. Ja yhä useampien ihmisten on kohdattava se. Miten he voivat onnistua siinä ja saada Aabrahamin tavoin ”tyydytyksen”? Mitä he voivat tehdä? Mitä nuoret aikuiset voivat tehdä ikääntyville vanhemmilleen?
Ja kaikkein tärkein kysymys kuuluu: voidaanko vanhuus koskaan muuttaa päinvastaiseksi?