Pako Tšadin sisällissodasta
Herätkää!-lehden Norsunluurannikon-kirjeenvaihtajalta
SAAVUIMME N’Djamenaan elokuun alkupäivinä vuonna 1978. Olimme jättäneet kotimaamme Ranskan auttaaksemme Tšadissa Jumalan valtakunnan hyvän uutisen tärkeässä saarnaamistyössä. Tajusimme, että olosuhteet tässä maassa olivat hyvin vaikeat. Se ei kuitenkaan lannistanut meitä, ja olimme halukkaita pääsemään alkuun lähetystyössämme. Lähetyskodissa oli kolme pariskuntaa ja yksi naimaton veli.
Ensimmäinen kosketuksemme väestöön osallistuessamme kristilliseen palvelukseen oli unohtumaton. Lähes joka ovella saatoimme kehitellä täysin raamatullista keskustelunaihetta ja tunsimme, miten ihmiset janosivat Raamatun totuutta. Olimme hyvin kiitollisia Jehovalle siitä edusta, että saimme olla apuna siellä.
Syyskuu 1978 toi päivänvaloon kristityksi tunnustautuvan valtionpäämiehen presidentti Malloumin ja hänen muslimipääministerinsä Hissein Habrén poliittisen kaksintaistelun. Sen jälkeen kun valtionpäämies oli esittänyt elokuussa 1978 melkein pelkästään suullisia vastalauseita, huhut alkoivat kiertää. Mutta koska Anna ja minä emme olleet sekaantuneet politiikkaan, me edelleen puhuimme ihmisille siitä, mikä on Jumalan ratkaisu ihmiskunnan vaikeuksiin.
Näytti siltä, että FROLINAT:in (pohjoisessa olevan Libyan tukeman kansallisen vapautusrintaman) aseelliset joukot olivat siirtyneet hyökkäykseen syyskuussa 1978. Kaupungissa näimme monia haavoittuneita sotilaita, jotka epäilemättä olivat palanneet rintamalta. Mutta silloinkaan useimmat ihmiset eivät suhtautuneet vakavasti tähän uutiseen. Koska sodan liekki oli palanut Tšadissa vuodesta 1966 lähtien, suurin osa väestöstä ei lopulta välittänyt uutisista ja huhuista.
Öisin kuulimme säännöllisesti, miten konekivääreillä ja kivääreillä ammuttiin, ja se näytti viittaavan siihen, että kaupungissa oli levotonta. Aamuisin meillä oli pöydän ympärillä tapana puhua siitä, mitä olimme kuulleet, varmistuaksemme, ettemme olleet erehtyneet.
Jehovan todistajat pitivät täällä joulukuussa 1978 onnistuneen kansallisen konventin, vaikka olimme olleet levottomia poliittisen ilmapiirin vuoksi.
Tammikuussa jännitys oli sellainen, että meidän oli vähennettävä jonkin verran ovelta-ovelle-työtämme muslimikaupunginosissa, joissa olimme useasti kohdanneet vaikeuksia. Jatkoimme toimintaamme varovaisemmin ja koetimme palata lähetyskotiin niin nopeasti kuin suinkin iltahämärissä.
27. tammikuuta kriisi paheni vihannestorilla siinä määrin, että sattui vakavia välikohtauksia. Kuului konepistoolien ja kranaattien ääntä ja useita kuoli ja loukkaantui. Kouluja suljettiin joksikin aikaa. Näimme 40. kadulla, jonka varrella lähetyskoti sijaitsee, kymmenien nuorten muslimien huutavan ja heiluttavan aseita. Monien sellaisten neuvosta, joiden kanssa tutkimme Raamattua, pysyttelimme kotona odottamassa tilanteen rauhoittumista, jolloin voisimme palata heidän luokseen.
Näihin aikoihin saimme Vartiotorni-seuran Nigerian haaratoimistosta sähkösanoman, jossa meitä pyydettiin menemään Lagosiin, jos se kävisi välttämättömäksi. Koska tilanne paheni jatkuvasti, täytimme valmiiksi viisumihakemukset Nigeriaa varten. Mutta kun tilanne hieman vakiintui, me siirsimme hakemusten jättämistä tuonnemmaksi nähdäksemme, miten tilanne kehittyisi. Kaikista näistä vaikeuksista huolimatta halusimme jatkaa työtämme tässä maassa. Saarnaamistyössä me unohdimme nopeasti paikalliset vaikeudet.
Sunnuntai 11. helmikuuta oli myös mieliinpainuva päivä. Tuona päivänä lähes kaikki paikalliset veljet samoin kuin kaikki lähetystyöntekijät kokoontuivat aamulla Farchaan, noin viiden kilometrin päähän kaupungin keskustasta, veli Sarkin taloon kuuntelemaan raamatullista puhetta, jonka jälkeen me kaikki jatkoimme talosta-taloon-saarnaamisrynnistystä. Farchaan oli majoitettu runsaat 2500 ranskalaista sotilasta sekä joitakin Tšadin vakinaisen armeijan yksikköjä. Monia julkaisuja jätettiin ihmisille tuona sunnuntaina. Puolelta päivin Valtakunnan julistajien kasvoista näki, että he olivat onnellisia, huolimatta sisällissodan luomasta ilmapiiristä.
12. helmikuuta N’Djamenassa Anna ja minä nousimme kuten tavallista noin kello 5.45. Nautimme aamiaisen perheen kanssa. Max ja Pauline olivat lähetyskodissa keittiövuorossa tuona päivänä. Me lähdimme kello 7.30 johtamaan erästä raamatuntutkistelua. Ajoimme moottoripyörällämme presidentin viraston editse. Päästyämme Tšadin kansallisen radioaseman edustalle tajusimme, että jotakin oli tapahtumaisillaan. Siellä oli aseellisia miehiä ampuma-asennossa. Koko kaupunginosa oli täynnä aseellisia ja kypäräpäisiä sotilaita, jotka kuuluivat Hissein Habrén komennossa olevaan FAN:iin (pohjoiseen armeijaan).
Sen jälkeen ajoimme kohti Kenraali de Gaullen puistokadulla sijaitsevaa suurta moskeijaa. Kadun molemmilla puolilla näkyi nyt taistelupukuisia miehiä ampuma-asennossa. He kuuluivat presidentti Malloumin johtamaan FAT:iin (Tšadin armeijaan).
Tajusimme, miten vakava tilanne oli. Autoja oli kaikkialla, ja useimmat niistä suuntasivat kulkunsa kohti Farchan kaupunginosaa. Me halusimme palata kotiin. Meidän oli mentävä santarmiston alueen läpi. Ihmisiä juoksi kaikkiin suuntiin. Olimme noin sadan metrin päässä ystävämme Seraphinin kodista, jonka kanssa tutkimme Raamattua, kun kranaatti räjähti, ja sen jälkeen automaattiaseet alkoivat tulittaa. Sydämemme löivät hurjasti, ja me rukoilimme ääneen Jehovaa, jotta hän opastaisi ja auttaisi meitä tekemään oikeita ratkaisuja.
Päätimme paeta turvaan Seraphinin työnantajan kotiin. Hän oli ranskalainen opettaja, joka oli avioitunut erään amerikkalaisen kanssa. Ihmisiä pakeni samaan suuntaan koillisesta kaupunginosasta. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja kutsuttiin sisälle taloon. Mies sanoi, että hän oli juuri palannut yliopistosta ja että se oli tulessa. Se oli kauheaa!
Muutaman minuutin kuluttua toinen opettaja tuli suoraan Felix Ebouen lukiosta. Hän oli aivan suunniltaan sen johdosta, mitä hän oli nähnyt. Tšadin kansallinen radioasema oli osittain tuhottu, ja FAN:in ja FAT:in kesken tapahtui rajuja yhteenottoja lukiossa. Monet opiskelijat olivat jo saaneet surmansa. Hän oli nipin napin ehtinyt paeta paikalta ja etsiä turvaa tältä vyöhykkeeltä, jossa asui monia ulkomaalaisia opettajia ja neuvonantajia.
Sitten tuli yhtäkkiä rauhallista ja hiljaista. Nyt oli aika koettaa palata kotiin. Meillä oli matkaa ainakin kolme kilometriä. Kiersin kaasun auki päästäksemme nopeammin. Ihmisiä pakeni yhä kaikkiin suuntiin. Lopulta saavuimme lähetyskotiin. Max ja Pauline olivat siellä; emme voineet tehdä muuta kuin odottaa ja luottaa Jehovaan, joka oli jo auttanut meitä.
Nyt lentokoneita lensi kaupungin yllä. Viitisentoista minuuttia yli puolen yön ne alkoivat tulittaa ankarasti Kabalain kaupunginosaa. Koko kaupunki kaikui automaattiaseiden sarjatulesta, räjähdyksistä sekä ankarasta kranaattitulesta. Nyt oli käynnissä sota, pelätty yhteenotto.
Rupesimme pakkaamaan matkalaukkujamme siltä varalta, että evakuointi kävisi välttämättömäksi. Kuuntelimme tarkkaan kaikkia radiouutisia (France Internationalia, Voice of Americaa, Radio Canada Internationalia). Koimme jännittäviä hetkiä, emmekä tienneet, miten tilanne kehittyisi. Tuona iltapäivänä helikoptereita lensi kaupunginosamme yli tulittaen sitä, mutta onneksi taloomme ei osunut.
Ennen nukkumaan menoa kyhäsimme suojan vuoteen alle turvaksi harha-ammuksia vastaan. Vuoteittemme alla saatoimme kuulla, miten luodit ujelsivat ja jotkin niistä kimposivat metallisista ikkunaluukuistamme!
Tiistaina 13. helmikuuta taistelut jatkuivat yhtä raivokkaina. Me todellakin ihmettelimme, miten meidän mahtaisi käydä, mutta me luotimme Jehovaan. Anna ja minä tajusimme, että vaikka pahin tapahtuisikin, meillä olisi yhä suurenmoinen ylösnousemustoivo. Tunsimme sisimmässämme auttavan voiman noina kriittisinä hetkinä.
Keskiviikkoaamuna 14. helmikuuta taistelut näyttivät tauonneen yksittäistä ammuskelua lukuun ottamatta. Tarkkailimme katua ikkunoistamme. Kadunkulmissa näkyi paljon aseellisia miehiä. Radio sanoi mieshukan olleen suuri. Päätimme rakentaa paremman suojan käyttämällä kirjallisuuslaatikkoja. Koska Olaf ja Barbara olivat poissa vierailemassa seurakunnissa, me muutimme heidän huoneeseensa, joka oli vähemmän alttiina vaaralle kuin omamme, joka oli talon etupuolella.
Valmistauduimme kolmanteen taisteluyöhön. Siitä tuli kaikkein pahin yö; taistelu oli huomattavasti rajumpaa kuin edellisinä öinä. Hätäisesti rakennettujen suojiemme alla me lojuimme vatsallamme pitkin pituuttamme tiukasti vieri vieressä ja saatoimme kuulla automaattiaseiden rätinän ja raskaiden kranaattien räjähdykset. Kranaatti voisi tuhota talomme minä hetkenä tahansa. Noin viidenkymmenen metrin päähän talosta pohjoinen leiri oli sijoittanut raketinheittimen erään kerrostalon kattotasanteelle. Jokaista raketinlaukaisua seurasi korvia huumaava melu. Kerran luulimme, että meihin osui – yhden raketin laukaisu epäonnistui, ja raketti putosi lähelle taloa ja räjähti tuhoisalla voimalla. Raketin kappaleita ja maata putosi kaikuen peltikatollemme. Ne olivat varsinaiset ilotulitukset! Noin kello 7 aamulla taistelut taukosivat jälleen.
Kadulla ihmisiä pakeni yhä kumpaankin suuntaan taistelualueilta. Monilla oli joitakin tavaroita käärittynä olkimattoon, jota he kantoivat päänsä päällä.
Tuona päivänä Anna ja minä luimme Raamattua ja rukoilimme Jehovaa, että hän opastaisi meitä tulevaisuutta koskevissa ratkaisuissamme. Kävimme nukkumaan, ja yö oli suhteellisen rauhallinen verrattuna aiempiin öihin. Taistelevat osapuolet olivat sopineet tulitauosta.
Ennen pitkää jokainen oli tehnyt ratkaisunsa. Max ja Pauline sekä Patrice menisivät autolla etelään 250 kilometrin päässä sijaitsevaan Bongoriin ja sieltä Kameruniin ja edelleen Nigeriaan. Anna ja minä koettaisimme päästä lentokentälle. Koska me olimme keskellä sisällissotaa, mikään reitti ei todellisuudessa näyttänyt lupaavalta tai mahdolliselta.
Tuo perjantai-ilta kului enimmäkseen rukouksen merkeissä, sillä me tarvitsimme Jehovan ohjausta. Uni ei tullut. Ihmettelimme, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Anna ja minä nousimme hyvin varhain, teimme kaksi valkoista lippua, panimme moottoripyörän lähtövalmiiksi ja sen jälkeen kuuntelemme kaikki Afrikkaa koskevat uutiset. Tulitauko näytti pitävän. Nyt olisi sopivin aika koettaa päästä ranskalaiseen sotilastukikohtaan. Surullisin mielin erosimme kolmesta toveristamme noin kello 7.45. He suuntasivat myöhemmin kohti Chagouan siltaa.
Mennessämme ulos kaduilla oli vähän ihmisiä. Ajoimme ykkösvaihteella, jottemme antaisi sellaista vaikutelmaa, että olimme pakenemassa. Saavuttuamme pääkadulle meidän oli päätettävä, mihin suuntaan menisimme. Sotilaita oli kadunkulmissa valmiina ampumaan. Kysyimme muslimeilta, mitä kautta pääsisimme turvallisimmin lentokentälle. He osoittivat lyhintä reittiä. Kun näimme tuon tien olevan autio, otimme riskin. Voi, miten me rukoilimmekaan Jehovaa tuolla unohtumattomalla matkalla!
Sodan seuraukset olivat siellä silmiemme edessä – hylättyjä taloja, ammusten hylsyjä siellä täällä. Tervehdimme matkan varrella tapaamiamme ihmisiä jännittyneen ilmapiirin laukaisemiseksi. Saapuessamme kadunkulmiin hiljensimme vauhtia niin paljon kuin mahdollista, sillä niihin oli piiloutunut sala-ampujia. Mutta valkoiset lippumme voitiin nähdä kaukaa. Tämä kaupunginosa oli kärsinyt pahoin. Mistään ei kuulunut ääntä; kaikki vaikutti kuolleelta. Ajaessamme santarmiston ohi kymmenet (eversti Wadal Abdelkader Kamouguen komennossa olevat) sotilaat tähtäsivät meitä aseellaan. Tervehdimme heitä ystävällisesti. He eivät tervehtineet, mutta antoivat meidän jatkaa matkaamme.
Olimme nyt vankilan edustalla, ja sotilaita oli kummallakin puolella, mutta kukaan ei hidastanut pakoamme. Tuntui siltä, kuin he eivät olisi nähneet meitä. Sen jälkeen siirryimme puistokadulle, joka johti suoraan lentokentälle. Kaikki lentokenttää ympäröivä metsä oli palanut. Hiiltyneitä ruumiita lojui siellä täällä, ja pommien hajottamat talot olivat kaamean näköisiä.
Saavuttuamme lentokentälle meidät ohjattiin matkustajien vastaanottoon. Selitimme, että olimme tulleet kaupungin koillisosassa sijaitsevasta muslimikaupunginosasta. Sotilasviranomaisten mielestä oli ihme, että olimme kyenneet pääsemään santarmiston ohi. He kertoivat meille, että toiset olivat koettaneet päästä tukikohtaan, mutta turhaan. Joitakin eurooppalaisia, jotka olivat yrittäneet tätä pakokeinoa, oli surmattu.
Tuona iltapäivänä peitettiin noin 800 ruumista yhteishautaan. Satoja ruumiita näkyi yhä eri osissa kaupunkia: Kabalai Moursalissa, Saaba Ngalissa, Bobolossa, St. Martinin notkossa, Kansallisen radioaseman vieressä ja keskustassa. Nämä ruumiit olivat paisuneet kaksi kertaa normaalia suuremmiksi, ja nälkäiset koirat alkoivat syödä niitä. Kalman haju leijui kaupungin yllä.
Kuolleiden määrä pääkaupungissa arvioitiin nyt tuhansiksi. Muuan terveydenhuollon jäsen kertoi meille, että sairaala, jota myös oli pommitettu, oli tupaten täynnä potilaita. Näimme käsikärryillä vietävän ruumiita, joita oli kaameasti silvottu veitsillä. Useita suurlähetystöjä oli hävitetty ja YK-rakennus oli poltettu.
Viranomaiset kiittivät meitä oma-aloitteisuudesta, sillä he olivat olleet tietoisia asemastamme, mutta eivät olleet kyenneet puuttumaan asioihin meidän evakuoimiseksemme. Koska kaikki paperimme olivat kunnossa, ranskalaiset viranomaiset tarjosivat meille aterian ja panivat meidät seuraavalle lennolle erääseen ilmavoimien koneeseen. Odotettuamme monta tuntia kiitoradalla lentokoneemme lähti Librevilleen Gaboniin kello 18.30. Olimme surullisia, kun meidän piti lähteä N’Djamenasta sellaisten olosuhteiden vallitessa. Olimme varmat siitä, että kestäisi kauan, ennen kuin me voisimme palata tähän maahan, jonka sisällissota oli sulkenut muulta maailmalta.
Kone laskeutui Librevilleen noin kello 22.00. Ranskan suurlähetystö huolehti kaikista evakuoiduista Ranskan kansalaisista. Meidät majoitettiin Okoume Palace -hotelliin.
Koska Seura oli ehdottanut meille Nigeriaan menoa, menimme maanantaiaamuna tuon maan suurlähetystöön hankkimaan viisumia. Konsulin tehtäviä hoitanut virkamies kieltäytyi ehdottomasti antamasta meille viisumia, koska me olimme ranskalaisia ja Tšadista evakuoituja. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä meidän kanssamme. Meille ei annettu edes 24 tunnin viisumia. Mitä meidän pitäisi tehdä? Meillä oli hyvin vähän rahaa.
Me olisimme tietenkin voineet helposti suostua siihen, että meidät evakuoitaisiin sieltä Pariisiin, mutta me halusimme pysyä lähetyspalveluksessa Afrikassa, jos suinkin mahdollista. Jehovan avulla päätimme yrittää mennä Abidjaniin Norsunluurannikolle. Air Afrique -lentoyhtiön matkustaja-asiamies, joka valvoi N’Djamenasta evakuoidun Air Afriquen henkilökunnan ja heidän perheittensä kotimaahan lähettämistä, auttoi meitä, niin että me pystyimme saamaan kaksi matkalippua välille Libreville–Abidjan–Dakar. He jopa antoivat ystävällisesti meille alennuksen lähetystyöntekijöinä – maassa, jossa Jehovan todistajien työ on kielletty. Lennolle RK 103 oli jäljellä ainoastaan kaksi paikkaa. Olimme suunniltamme ilosta, kun saatoimme jäädä Afrikkaan.
Saavuimme siis tiistaina 20. helmikuuta Abidjaniin kello 15.45 ja selviydyimme lentokentän tullista vaikeuksitta. Miten onnellisia olimmekaan saadessamme olla täällä ja kiitollisia Jehovan suojeluksesta! Etsittyämme jonkin aikaa kristittyjä veljiämme löysimme lopulta heidät. Emme koskaan unohda saamaamme vastaanottoa ja sitä rakkautta, jota lähetystyöntekijätoverimme osoittivat meitä kohtaan. Kaikki Abidjanissa tapaamamme veljet ovat osoittaneet olevansa täynnä hyvyyttä meitä kohtaan.
Täällä Norsunluurannikolla me jatkamme Jehovan nimen pyhittämistä ja nautimme saarnaamistyöstä eräällä kaupungin asuinalueella hyvin paljon. Mikä etu onkaan kertoa siitä, että Jehovalla on tarkoituksena aikaansaada tosi rauha ja turvallisuus kaikille, jotka rakastavat vanhurskautta! (Miika 4:2–4; Ps. 46:9, 10) – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 13]
”Öisin kuulimme säännöllisesti, miten konekivääreillä ja kivääreillä ammuttiin”
[Huomioteksti s. 14]
”Vuoteittemme alla saatoimme kuulla, miten luodit ujelsivat ja jotkin niistä kimposivat metallisista ikkunaluukuistamme”
[Huomioteksti s. 15]
”Kymmenet sotilaat . . . tähtäsivät meitä aseillaan”
[Huomioteksti s. 16]
”Ruumiit olivat paisuneet kaksi kertaa normaalia suuremmiksi, ja nälkäiset koirat alkoivat syödä niitä”
[Kartta s. 12]
(Ks. painettu julkaisu)
TŠAD
N’Djamena