Hengissä säilyminen Libanonin sisällissodan pyörteissä
Herätkää!-lehden Libanonin-kirjeenvaihtajan kertomana
KUUKAUSIEN ajan Libanon on hoippunut luhistumisen partaalla. Koko maa ja erityisesti sen pääkaupunki Beirut muistuttaa runneltua taistelukenttää. Omaisuusvahingot ja muut tappiot kohoavat miljardeihin markkoihin.
Vielä kauhistuttavampia ovat ihmiselämälle koituneet tappiot: viime kevättalveen mennessä noin 15000–20000 oli surmattu ja tuhansia oli loukkaantunut jo vuoden kestäneessä sodassa. Koska Libanonissa on vain vähän yli 3000000 asukasta, surmansa saaneiden määrä vastaa talvisodassa kuolleiden suomalaisten määrää. Toisaalta se vastaa enemmän kuin kolminkertaisesti niiden yhdysvaltalaisten sotilaitten määrää, jotka kuolivat taisteluissa koko toisen maailmansodan aikana.
Huomioitteni mukaan monet ihmiset täällä ajattelevat, että tämä sota alkoi varsinaisesti sunnuntaina 13. huhtikuuta 1975. Tuona päivänä linja-autollinen palestiinalaisten iskujoukkoja saapui maroniittikristittyjen esikaupunkialueelle Ain-el-Rummanehiin. Bussi ammuttiin seulaksi konekivääreillä, ja kaikki sen noin 30 matkustajaa kuolivat. Tämä välikohtaus sytytti lähes viikon mittaisen taistelun Beirutissa.
Sota on siitä pitäen ollut sarja taisteluja eli ”pelieriä”, joiden välissä on ollut tulitaukoja – tähän mennessä yli 30. Viime keväänä 2000 sai surmansa ja 4000 haavoittui kahden viikon ajanjaksona taistelun jatkuvasti kiihtyessä. Tulitauot ovat esiintyneet kunkin kuukauden loppupuolella ilmeisesti siitä syystä, että järjestys voisi palautua niin pitkäksi aikaa, että pankit voivat avata jälleen ovensa ja sotilaat lunastaa palkkašekkinsä.
Uskonto yksi tekijä
Samoin kuin Irlannissa tässäkin sodassa toinen uskonnollinen ryhmä on toista vastaan. Libanonissa vastakkain ovat kristityiksi tunnustautuvat ja muhamettilaiset ryhmät. Vuonna 1943, kun olin vain 13-vuotias, Libanon irrottautui Ranskasta itsenäiseksi valtioksi. Tuohon aikaan kristityiksi tunnustautuvia sanottiin olevan hiuksenhienoinen enemmistö väestöstä, ja sovittiin, että heitä olisi hallituksen lainsäädäntö- ja toimeenpanoelimissä muhamettilaisiin nähden suhteessa 6:5. Sovittiin myös siitä, että Libanon saisi maroniittikristityn presidentin, sunnalaisen (oikeauskoisen islamilaisen) pääministerin ja muhamettilaisuuden ši’iittiläistä suuntaa kannattavan valtiopäivien puheenjohtajan.
Olosuhteet ovat kuitenkin muuttuneet. Muhamettilaisia on nyt enemmän kuin kristityiksi tunnustautuvia, ja heidän mielestään hallituksessa tulisi tehdä sen mukaisia muutoksia. Libanonissa asuu lisäksi nykyään noin 400000 Palestiinan pakolaista, ja monet näistä ovat raskaasti aseistautuneita. Tilannetta mutkistaa monien kilpailevien ryhmien läsnäolo. Toistuvat väkivallanpurkaukset ovat saaneet tuhannet ihmiset pakenemaan maasta.
Vaimoni ja minä olemme päättäneet jäädä maahan voidaksemme viedä Jumalan valtakunnan lohduttavaa sanomaa ahdingossa olevalle Libanonin kansalle. Meidän lisäksemme noin 1800 muuta Jehovan todistajaa suorittaa samaa työtä. Täysin puolueeton asemamme on ollut suoja, vaikka onkin joitakin yksittäisiä tapauksia, joissa todistajia on loukkaantunut ja jopa surmattu.
Eräs todistaja kuoli sala-ampujan luodista ollessaan ripustamassa pyykkiään kuivumaan. Toinen, joka varoituksista huolimatta lähti ulos talosta, minne todistajat olivat kokoontuneet, ammuttiin kuoliaaksi hänen palatessaan kotiinsa. Toiset todistajat ovat haavoittuneet luodeista ja kranaatinsirpaleista, eräs pistimestä. Olemme kuitenkin kiitollisia siitä, että sellaiset tapaukset ovat olleet huomattavan harvinaisia.
Sodan uskonnollinen luonne tuntuu hyvin voimakkaana, ja se on ehkä pelottavinta koko selkkauksessa. Alueella, missä muhamettilaisilla oli ylivoima, kristityiksi tunnustautuvia vietiin kodeistaan keskellä yötä eikä monia heistä nähty enää koskaan. Kristityiksi tunnustautuvat tekivät samoin muhamettilaisille. Jehovan todistajien tiedetään kuitenkin olevan erilaisia.
Rauhassa kaikkien kanssa
Olemme aina yrittäneet suhtautua jokaiseen samalla tavalla, olipa hän nimikristitty tai muhamettilainen, Raamatun neuvon mukaisesti: ”Mikäli mahdollista, säilyttäkää rauha kaikkien ihmisten kanssa, sikäli kuin se teistä riippuu.” (Room. 12:18) Erään kerran maroniittiliiton jäseniä kävi erään todistajan luona yrittämässä taivuttaa häntä ja hänen lapsiaan liittymään partiojoukkoihin ja lahjoittamaan 300 Libanonin puntaa ammuksien hankkimiseen.
Todistaja sanoi heille: ”En voi osallistua mihinkään, joka on tekemisissä sodan kanssa. Sitä paitsi teidän sotanne ei ole Jumalan sota. Itse asiassa Jumala tulee pian lopettamaan kaikki aseistautuneet ihmiset ja tuomaan tilalle rauhaisan, Kristuksen hallitusvallan alaisen järjestelmän.” Myöhemmin kun olosuhteet alueella paranivat, todistaja havaitsi, että hänen luja ja puolueeton asenteensa oli voittanut naapureitten kunnioituksen.
Tämä puolueeton asenne on toistuvasti koitunut hyödyksemme. Esimerkiksi eräänä iltana muuan Jehovan todistaja tarjosi muhamettilaiselle työtoverilleen kyydin kotiin. He joutuivat aseistautuneitten miesten pysäyttämiksi, ja nämä aikoivat tappaa todistajan, koska tämä oli kristitty. Hänen muhamettilainen toverinsa puhui todistajan hengen pelastamiseksi sanoen: ”Tämä mies on erilainen kuin muut, jotka sanovat itseään kristityiksi. Hän on puolueeton. Hän ei sekaannu politiikkaan.”
Kun kiväärimiehet kieltäytyivät kuuntelemasta, muhamettilainen mies sanoi: ”Jos ette jätä meitä rauhaan, teidän on tapettava meidät molemmat.” Tämän vilpittömän vetoomuksen tähden heidät molemmat vapautettiin.
Eräs toinen Jehovan todistaja kertoo, että hänellä ei ollut yhtään ruokaa talossaan eikä ollut turvallista mennä ulos, koska aseistautuneita miehiä oli joka puolella. Silloin kuitenkin eräs nuori muhamettilainen poika läheisestä kylästä tuli hänen kotiinsa. Hän sanoi: ”Vanhempani lähettivät teille tämän leivän, ja kertokaa meille, mitä muuta tarvitsette. Olemme valmiit hankkimaan sen teille.”
Todistajien maine leviää
Maan pohjoisosassa on muhamettilaisten kylien ympäröimä ”kristitty” kylä. Tässä kylässä on kaksi Jehovan todistajien seurakuntaa. Kun muhamettilaiset hyökkäsivät kylään ja tulivat taloon, jonne todistajat olivat kokoontuneet, aseistautuneille miehille sanottiin: ”Me olemme Jehovan todistajia. Meillä ei ole aseita, ja me olemme täysin puolueettomia. Tässä ovat talomme, tehkää niille, mitä sopivaksi näette.” Aseistautuneet miehet hämmästyivät ja lupasivat olla vahingoittamatta heitä.
Kylässä, jossa myöhemmin kävin, jopa katolinen pappi oli aseistautunut konekiväärillä. Todistajia painostettiin äärimmilleen luopumaan puolueettomasta asenteestaan ja aseistautumaan odotetun hyökkäyksen varalta. Koska he eivät halunneet toimia siten, eräs oikeistojohtaja sanoi: ”Kun tämä sota on ohi, me kiinnitämme huomiomme teihin!” Mutta mitä tapahtui, kun hyökkäys 20. tammikuuta 1976 alkoi?
Kylän vakituiset puolustajat pakenivat. Pappi hylkäsi aseensa ja kätkeytyi. Toiset kyläläiset, jotka olivat aseistautuneet, yrittivät kätkeä aseensa; jotkut heittivät omansa pois. Eräs oikeistojohtaja yritti antaa aseensa Jehovan todistajalle sanoen: ”Tiedetäänhän, ettei Jehovan todistajilla ole aseita.”
Lisäksi monet ihmiset etsivät turvaa todistajien kodeista. Erääseen sellaiseen kotiin oli kokoontunut yli 60 henkeä! Kun yksi todistajista esitti rukouksen, jossa hän pyysi Jehovan suojelusta, poliittisen johtajan tytär huomautti: ”Nyt tunnen oloni huojentuneeksi, sillä Jehova on Jumala, joka voi suojella.” Vaikka taloon astui aseistautuneita miehiä ja he varastivat joitakin arvoesineitä, ketään ei vahingoitettu.
Erään toisen todistajan kotiin kokoontui noin 50 henkeä. Jehovan todistajien sikäläinen esivalvoja kertoo: ”Kuulin muhamettilaisen naapurin kertovan aseistautuneille miehille: ’Älkää koskeko tähän taloon. He ovat Jehovan todistajia, erilaisia kuin muut.’ Myöhemmin kiväärimiehet kuitenkin tulivat taloon. Olin tarkoituksellisesti avannut kaikki ovet. Niinpä kun he koputtivat, menin nopeasti ovelle ja kutsuin heidät sisään. Puhuin ystävällisesti ja kiirehtimättä ja selitin, että olimme Jehovan todistajia. Kun he eivät löytäneet aseita, he lähtivät.” Paitsi tätä taloa kaikki seudun talot ryöstettiin.
Pohjoisessa Tripolin kaupungissa taistelevien ryhmien väliset yhteenotot olivat äärimmäisen väkivaltaisia. Satoja kauppoja ja koteja ryöstettiin ja poltettiin, niiden joukossa lihallisten veljieni omaisuus. Tilanne oli erittäin vaarallinen kristityille, niinpä eräs muhamettilainen naapuri sanoi Jehovan todistajalle: ”Nämä ihmiset eivät tiedä, että te olette Jehovan todistajia. Kertokaa sen tähden meille, mitä tarvitsette, ja me hankimme sen teille.”
Pako turvaan
Erään kerran taistelu kävi niin ankaraksi, että pako näytti viisaalta menettelyltä. Eräs naispuolinen todistaja Tripolista kertoi, että neljä autoa, joissa hän ja hänen todistajatoverinsa pakenivat, joutui kaupungin laitamilla 30–40 aseistautuneen miehen pysäyttämäksi. Hän tunsi joitakuita heistä nimeltä. Niinpä nämä miehet puhuivat todistajien puolesta. Myöhemmin yksi heistä kertoi hänelle: ”Jumala oli kanssanne. Ette tiedä, miten moneksi palaseksi olisitte voineet hajota.”
Joidenkuiden oli pakko paeta kodeistaan useita kertoja, kun taistelu tuli hyvin kiivaaksi. Eräs todistaja Beirutin esikaupungista kertoo, millainen oli yksi hänen paoistaan lokakuun 27. päivän aamuyöllä:
”Havaitsimme olevamme piiritettyinä. Etuikkunasta näin kiväärimiehiä ja takaikkunasta näin kilpailevan ryhmän jäseniä. Kummatkaan eivät tienneet toisen ryhmän läsnäolosta, mutta tiesin, että he pian huomaisivat toisensa. Niinpä vaimoni ja minä asetuimme heti makaamaan lattialle välttääksemme luodit, joita alkoi lennellä.
”Onneksi kukaan ammuskelijoista ei tullut taloomme sisälle. En tiedä miksi, mutta kiitämme Jehova Jumalaa, etteivät he tulleet. Noin kello 9.30 ammuskelun hetkeksi hiljetessä eräs naapuri, joka ei ilmeisesti tiennyt mitä oli tapahtumassa, saapui autollaan. Juuri silloin ankara tulitus alkoi jälleen. Avasin nopeasti oven ja hän tuli luoksemme lattialle.
”Kun tulitus jälleen taukosi, päätimme paeta sitä. Ryntäsimme hänen autoonsa, ja vaikka paetessamme jonkin verran ammuskeltiin, meihin ei osunut. Olin myynyt autoni muutamaa päivää aikaisemmin ja niinpä minusta tuntui, että tämä mies, joka näin tarjosi meille pakomahdollisuuden, oli taivaan lähettämä.”
Tämän oudon sodan keskellä sattuu usein outoja tapauksia. Eräs todistaja kertoo välikohtauksesta, joka sattui raivoisan tulituksen yhteydessä eräässä Beirutin esikaupungissa 10. joulukuuta: ”Hämmästykseksemme kuulimme megafonista äänen, joka kehotti kumpaakin osapuolta lopettamaan ammuskelun. Puhuja sanoi: ’Me olemme veljiä, lopettakaa taisteleminen.’
”Katselimme ja näimme aseistamattoman armeijan sotilaan yhdessä papin kanssa. Kun he kävelivät katua pitkin, monet taistelijoista tulivat asemistaan ja liittyivät tulitaukomarssiin. Ampuminen lakkasi. Parvekkeillaan ihmiset toivottivat rauhan tervetulleeksi. Mutta vain kolmen tunnin kuluttua taistelu alkoi jälleen.”
Uudelleen alkanut taistelu kesti monia päiviä, ja todistajat perheineen olivat alueen keskellä. Lopulta he kykenivät pakenemaan. Heidän kotinsa olivat luotien ja kranaatinsirpaleitten rikki repimiä, mutta yksikään heistä ei haavoittunut.
Pidämme laukkumme aina pakattuna, niin että olemme valmiit pakenemaan nopeasti. Mutta ainoastaan yhden kerran olemme itse joutuneet lähtemään turvallisemmalle maaperälle. Viivyimme poissa neljä päivää ja palasimme sitten kotiin, kun olosuhteet olivat nähtävästi parantuneet. Tulimme takaisin pääasiassa siksi, että halusimme olla kristillisen seurakuntamme yhteydessä.
Myöhemmin paikkakunta, jonne olimme paenneet turvaan, muuttui taistelukentäksi. Eräs siellä oleva ystävämme kertoi, mitä tapahtui eräänä joulukuisena maanantaiaamuna. ”Kello 11 aamupäivällä valtava räjähdys järkytti taloa. Mieheni kutsui lapset ja minut yhteen ja sanoi: ’Se osui hyvin lähelle. Kiittäkäämme Jehovaa siitä, että olemme yhä elossa’, ja me kaikki yhdyimme rukoukseen.
”Kun taistelu hiljeni, avasimme oven ja näimme kuistimme olevan täynnä särkynyttä lasia ja kranaatinsirpaleita. Kranaatti oli osunut lähelle makuuhuonetta, jossa me kaikki olimme yöllä nukkuneet! Sänkymme olivat muurilaastin, lasin ja kranaatinsirpaleitten peitossa. Jos ammus olisi osunut sinne ollessamme nukkumassa, olisimme varmasti loukkaantuneet vakavasti tai jopa kuolleet.”
Haaratoimistoperhe vaarassa
Olimme kiinnostuneita kristityistä tovereistamme, jotka asuvat Jehovan todistajien haaratoimistossa Beirutin muhamettilaiskaupunginosassa. Ennen äskettäin tapahtunutta muuttoa turvallisempaan paikkaan kaupungin ulkopuolelle haaratoimistoperheellä oli joitakin pelottavia kokemuksia. Eräs perheenjäsen kuvaili helmikuun 6. päivän olosuhteita seuraavasti:
”Noin kuukauteen emme välittäneet edes mennä nukkumaan huoneisiimme. Kun oli aika mennä levolle, panimme patjamme pieneen eteisaulaan, koska se oli talon turvallisin huone. Nukuimme siellä kaikki vaatteet päällä, koska emme koskaan tienneet, mitä yö toisi tullessaan. Kun taistelun tuo vaihe oli ohi, oikeistolaiset yrittivät saada haltuunsa strategisissa paikoissa olevat rakennukset kaupunginosassamme.
”Sitten alkoi todellinen katutaistelu, kadulta kadulle ja talosta taloon. Näytti siltä, että oikeistolaiset etenivät pitkin talon etupuolitse kulkevaa katua ja vasemmistolaiset talon takana kulkevaa katua, joten päätimme evakuoida. Ei ollut kuitenkaan mitään keinoa päästä täysin pois alueelta, mutta oli turvallisempia taloja, ja niin menimme erään todistajan kotiin, joka oli noin puolentoista kilometrin päässä. Viivyimme siellä kaksi viikkoa ja sitten saatoimme palata jälleen kotiin.”
Eräs yö oli haaratoimistoperheelle erityisen tuskallinen. Se oli yö, jona Beirutin tärkein kauppakeskus sytytettiin palamaan, ja haaratoimistokodin ympärillä oleva alue oli myös merkitty tuhottavaksi. Haaratoimiston todistajat esittävät joitakin yksityiskohtia:
”Noin kello 22.30 hätkähdimme kuullessamme konekivääritulitusta aivan talon edestä. Kun kaksi perheemme jäsentä katsoi ulos parvekkeelta, he näkivät viiden tai kuuden aseistautuneen miehen tulevan ulos aivan meitä vastapäätä olevasta hotellista – sitten äkisti kuului äänekäs räjähdys. Mikä meteli syntyikään, kun seitsemän kerrosta lasi-ikkunoita ja -ovia putosi sirpaleina alas edessämme!
”Sitten myymälä toisensa jälkeen sytytettiin tuleen ja aseistautuneet miehet ajelivat edestakaisin niiden edessä ja lisäsivät polttoainetta liekkeihin varmistaakseen niiden palamisen. He ampuivat jokaista, joka yritti sammuttaa tulta. Liekkien loimotus punasi öisen taivaan.
”Kun katselimme paloa yhdestä talon takapihan puoleisesta makuuhuoneen ikkunasta, uusi räjähdys järistytti meitä. Ryntäsimme talon etupuolelle ja näimme, että pommi oli räjähtänyt omassa rakennuksessamme sijaitsevassa sekatavarakaupassa. Oma rakennuksemme oli tulessa! Eniten meitä huolestutti rakennuksessa sijaitseva bensiinivarasto. Jos tuli saavuttaisi sen, koko rakennuksemme ja sen viereinen rakennus luultavasti tuhoutuisivat. Kaikki naapurimme osallistuivat kanssamme tulen sammuttamiseen, ennen kuin se ehti tehdä paljoakaan vahinkoa.”
Katusulkuja ja ihmisryöstöjä
Silloinkin kun taistelussa oli tauko, kaupunki oli yhä siirrettävien katusulkujen, ihmisryöstöjen ja sala-ampujien halvaannuttama. Kaduille ilmaantui äkisti autolasteittain aseistautuneita miehiä, jotka tukkivat liikenteen ja raahasivat ihmisiä ulos autoistaan. Myös jalankulkijoita otettiin kiinni suoraan jalkakäytäviltä. Jehovan todistajien haaratoimistoperheen eräs jäsen kertoo:
”Näimme monia ihmisryöstöjä talomme ikkunasta. Siirrettävät barrikadit pystytettiin tavallisesti aivan talomme nurkalle, ja aseistautuneet miehet alkoivat siepata viattomia ihmisiä. Hirvittävintä oli, että monet siepatuista eivät koskaan palanneet. Muutama todistajakin kidnapattiin ja joitakuita lyötiin, mutta kukaan ei vahingoittunut vakavasti.”
Eräs toinen haaratoimistoperheen jäsen kertoo saamastaan kokemuksesta: ”Kun jälleen oli syntynyt tulitauko, hallituksen radio ilmoitti, että kadut olivat turvallisia. Niinpä lähdin lauantaiaamuna keskikaupungin postitoimistoon, koska haaratoimistossa suorittamiini tehtäviin kuului postilokeron tyhjentäminen. Pääsin postitoimistoon turvallisesti, mutta kuulin siellä ihmisryöstöistä, joita oli sattunut juuri niillä kaduilla, joita pitkin minun oli palattava kotiin.
”Kysyin eräältä poliisimieheltä turvallisinta tietä kotiin. Hän vastasi: ’En tiedä. Voisin kertoa teille, mikä tie on turvallinen nyt, mutta viiden minuutin kuluttua se ei ehkä ole.’ Siirrettävät katuesteet pystytettiin nopeasti ja niitä siirrettiin paikasta toiseen.
”Niinpä päätin seurata liikenteen virtaa. Matkallani vältin kaksi tiesulkua kääntymällä ympäri ja ajamalla yksisuuntaisia katuja väärään suuntaan. Seuraavana päivänä luin, että monet siepatuista ja murhatuista ihmisistä olivat olleet samoilla kaduilla, joita olin itse ajanut! Sitä päivää alettiin kutsua ’mustaksi lauantaiksi’, koska tuona päivänä satoja ihmisiä siepattiin tai suorastaan tapettiin.”
Näissä olosuhteissa ulkona liikkumiseen kätkeytyi aina vaara – ja hengissä säilyminen on välittömästi kysymyksessä. Eräs Jehovan todistajien lähetystyöntekijä kertoo, miten hän palasi erään kodistaan paenneen naishenkilön kanssa tämän kotiin noutamaan joitakin tavaroita. ”Kun astuimme ulos vuokra-autosta, naapuritalon ovenvartija kiiruhti luoksemme ja mutisi hiljaa: ’Alkää viipykö alueella; vaikeuksia on tulossa.’
”Niinpä toimitimme asiamme nopeasti ja palasimme autolle polvet tutisten. Kun ehdimme kadunkulmaan, näin nuoren miehen, jonka kasvot olivat oudon punaiset. Mielessäni käväisi ajatus: ’Poikaparka, hänen täytyy olla pahoin palanut.’ Sitten katsoin jälleen ja tajusin, että hän oli vetänyt naisten värillisen sukan päänsä yli. Eikä hän ollut yksin!
”Toisilla oli samanlaiset hirvittävännäköiset naamiot. Oliko kysymyksessä tiesulku? Jähmetyin kauhusta! Kukaan autossa oleva ei puhunut. Kuljettaja ajoi niin nopeasti kuin mahdollista, mutta hänen kätensä vapisivat. Tuntui siltä kuin olisimme ohittaneet nuo aseistautuneet miehet heidän näkemättä meitä. Huokasimme helpotuksesta päästyämme alueelle, jolla väliaikainen asuntomme sijaitsi.”
Kristilliset kokoukset ja saarnaaminen
Koko sodan ajan olemme voineet pitää kristillisiä kokouksiamme pienissä ryhmissä ja olemme jopa pitäneet kierroskonventin ohjelman. Kokoukset usein tavallaan aloitetaan ja lopetetaan konekivääritulituksella. Toisinaan voimme kuulla laukauksia ja kranaattien ja muiden ammusten räjähtelyä koko ohjelman ajan, toisinaan hyvin läheltä. Kerran palatessamme kokouksesta jouduimme pimennetyllä kadulla suoraan kahden konekiväärin eteen! Jatkoimme matkaa, sydän kurkussa.
Olemme lisäksi suorittaneet säännöllisesti saarnaamistyötämme, osoittaneet toisille Raamatusta sen lohduttavan uutisen, että Jumalan valtakunta ratkaisee pian sekä Libanonin että koko muun ihmiskunnan ongelmat. Aluksi epäröimme poistua talosta. Pian kuitenkin menimme ulos kuten ennenkin, samalla kun ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varotoimiin ja luotimme Jehova Jumalan suojeluun. Meille on kertynyt monia todisteita tuosta suojelusta.
Luonamme Beirutin esikaupungissa asuu toisiakin todistajia. Erään kerran poissa ollessani kanssamme asuva matkustavan evankeliuminpalvelijan vaimo oli parvekkeella ripustamassa pyykkiä kuivumaan. Hän sattui katsomaan alas juuri kun siellä kaksi nuorta miestä kyyristyi konetuliaseineen. Hän astui taaksepäin ja juoksi talon etuosaan, missä vaimoni oli juuri lähtemäisillään talosta saarnaamistyöhön. Jos hän olisi lähtenyt tuolloin, hän olisi joutunut ristituleen. He viipyivät eteisaulassa puoli tuntia, niin kauan kuin tulitus kesti.
Olemme voineet jatkuvasti saada raamatullisen kirjallisuutemme. Miten? Kunkin kuun lopussa esiintyvien tulitaukojen aikana, jolloin ammuskelijat lunastavat palkkašekkinsä, olemme voineet kuljettaa raamatullisen kirjallisuutemme sinne, missä sitä tarvitaan.
Kirjallisuuden kuljettaminen on luonnollisesti vaarallista, mutta tässäkin toiminnassa olemme tunteneet Jehova Jumalan suojeluksen. Lähetystä kuljettava automme pysäytettiin kerran eräässä muhamettilaisten tarkastuspisteessä. Kiväärimies kysyi: ”Mitä nuo kirjat ovat?”
Lähetystä kuljettanut matkustava valvoja selitti: ”Nämä kirjat käsittelevät evankeliumia.” Aseistautuneet miehet sanoivat: ”Imshi, Maa Salami”, se on: ”Menkää rauhassa.”
Matkustavien evankeliuminpalvelijoitten vierailut
Olemme myös saaneet säännöllisesti nauttia matkustavien evankeliuminpalvelijoittemme eli kierrosvalvojiemme rakentavista käynneistä. Yksi näistä valvojista kertoi minulle:
”Jatkuvan ankaran taistelun tähden on ollut hyvin vaikeata toimia normaali täysi viikko kunkin seurakunnan yhteydessä. Menen seurakuntaan, ja niin pian kuin taistelu hieman hellittää, vanhimmat kokoavat nopeasti veljet ja sisaret ja me pidämme kaikki tavanomaiset kokouksemme yhdellä kertaa.
”Muistan, miten kerran olin palvelemassa todistajien ryhmää vuoristossa. Seuraavaksi minun oli määrä vierailla seurakunnassa, joka sijaitsi Beirutissa alueella, jolla käytiin jatkuvasti taisteluja. Niinpä päätettiin antaa Beirutin todistajien tulla vuoristoon kierrosvalvojan vierailuaan varten. Matka oli suunniteltava hyvin, sillä Beirutista oli ainoastaan yksi tie avoinna vuoristoon; muut olivat kiväärimiesten sulkemia.
”Seurakunnan vanhimmat määräsivät nimenomaisen ajan, jolloin kukin perhe saapuisi kokouspaikkaamme. Tuona sunnuntaiaamuna todistajia alkoi saapua kaupungista erittäin täsmällisesti. Miten suurenmoista olikaan nähdä yli 60 hengen olevan läsnä! Kokous alkoi kello 9 ja kesti kello 14:ään, ja veljet ja sisaret olivat valmiita jatkamaan sitä. Jotkut heistä eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, ja oli hyvin liikuttavaa nähdä heidän tervehtivän toisiaan. Me emme hennonneet erottaa heitä, mutta meidän oli kannustettava heitä lähtemään ja palaamaan kotiinsa, ennen kuin ilta pimenisi ja tie suljettaisiin.
”Jouduimme usein täpäriin tilanteisiin. Vieraillessamme kerran toisessa seurakunnassa eräässä muhamettilaisessa yhdyskunnassa ilmassa leijui vaaran tuntu. Niinpä lyhensimme kokousta, niin että kaikki saattoivat palata kotiin, ennen kuin tuli liian pimeää. Perhe, jonka luona asuin, ja minä lähdimme viimeiseksi. Tuolla seudulla oli viikkoa aikaisemmin sattunut monia julmuuksia.
”Kun meidän lähtömme aika koitti, oli jo pimeä. Niinpä kun suuntasimme kotiin päin, tunsimme olomme hyvin levottomaksi. Olimme ainoat tiellä kulkijat ja saatoimme kuulla jokaisen askeleemme kaiun. Meistä tuntui kuin silmiä olisi kohdistunut meihin joka suunnalta. Mitä lähemmäksi taloamme tulimme, sitä nopeammaksi käyntimme muuttui. Viimeisen mutkan jälkeen kuulimme äkisti ääniä, jotka kehottivat meitä pysähtymään.
”Koska pelkäsimme, että meitä ammuttaisiin, tottelimme heti ja kysyimme: ’Keitä tarkoitatte? Meitäkö?’ ’Teitä’, vastattiin, ja meidän käskettiin seurata. Pidättäjämme olivat kolme automaattiasein varustautunutta ja naamioitunutta nuorta miestä.
”He eivät katsoneet meihin tarkemmin, vaan käskivät meidän seurata heitä. Seurasimme polvet notkuen ja esittäen sydämissämme rukouksia Jehova Jumalalle. Kävellessämme heidän takanaan perheen äiti sanoi jotakin pojalleen. Silloin yksi aseistautuneista miehistä äkisti kääntyi. Hän oli tunnistanut naisen äänestä naapurikseen. Hän pyysi nopeasti anteeksi ja sanoi naiselle, että he luulivat meidän olevan ulkopuolisia, jotka olivat tulossa vakoilemaan ympäristöä. Mutta koska hän oli alueen asukkaita, he neuvoivat häntä menemään kotiinsa nopeasti, ja nopeasti me menimmekin.”
Luottamus tulevaisuuteen
Tätä kirjoitettaessa taistelut jatkuvat tilapäisistä tulitauoista huolimatta. Ihmisryöstöt, murhat, rosvous ja muut rikokset rehottavat. Eräs uutisraportti kertoo: ”Vasemmiston muhamettilaiset ja oikeiston kristityt elävät ja kuolevat kivääristä. . . . Kristittyjen ja muhamettilaisten välinen viha on syvä. Heidän kostonjanonsa on kova. On epätodennäköistä, että olot muuttuisivat nopeasti läheskään normaaleiksi.”
Lain ja järjestyksen luhistuminen on osaltaan aiheuttanut moraalimittapuitten heikkenemistä. Kiväärimiehet piirittivät kerran erästä sotilasleiriä ja valtasivat sen. Leirissä oli varasto, jossa oli ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita. Kun alueen asukkaat näkivät mitä oli tapahtunut, he liittyivät ryöstämiseen.
Erään Jehovan todistaja -perheen jäseniä kannustettiin osallistumaan ryöstelyyn, mutta he kieltäytyivät. Tämä hämmästytti naapureita. He eivät todellisuudessa voineet uskoa todistajia, ja niin he toivat näille armeijan leiristä tarvikkeita. Todistajat kuitenkin kieltäytyivät ottamasta tarjottua ja selittivät, että sen ottaminen rikkoisi heidän Raamatulla valmennettua omaatuntoaan vastaan. – Hepr. 13:18.
Yksi seikka on kuitenkin varma: Libanonin Jehovan todistajat pitävät kiinni tosi kristillisestä nuhteettomuudesta ja täydellisestä puolueettomuudesta. Ja me tulemme edelleenkin saarnaamaan kaikille libanonilaisille sitä lohduttavaa sanomaa, että pian Jumalan valtakunta poistaa kaikki murheen syyt saattamalla voimaan vanhurskaan uuden järjestelmän. Tuon valtakunnan lähettiläinä palveleminen on auttanut meitä säilymään hengissä Libanonin sisällissodan pyörteissä. – 2. Kor. 5:20.
[Huomioteksti s. 16]
”Sodan uskonnollinen luonne tuntuu hyvin voimakkaana.”
[Huomioteksti s. 16]
”Pappi hylkäsi aseensa ja kätkeytyi.”
[Huomioteksti s. 17]
”Parvekkeillaan ihmiset toivottivat rauhan tervetulleeksi.”
[Huomioteksti s. 18]
”Alkoi todellinen katutaistelu.”
[Huomioteksti s. 18]
”Seitsemän kerrosta lasi-ikkunoita ja -ovia putosi sirpaleina alas edessämme!”
[Huomioteksti s. 19]
”Näimme monia ihmisryöstöjä talomme ikkunasta.”
[Huomioteksti s. 20]
”Ilmassa leijui vaaran tuntu.”
[Huomioteksti s. 20]
”Kristittyjen ja muhamettilaisten välinen viha on syvä.”