”Minun täytyy varmasti kuolla!”
Kertojana yksi Iranin Lontoon-suurlähetystön valtauksessa eloon jääneistä
”ULOS! ULOS!” Mustahuppuisten englantilaisten erikoisjoukkojen miesten toistuva käsky kaikui täysissä liekeissä roihuavassa rakennuksessa tulipalon pauhinan läpi. ”Ulos! Ulos!”, jatkuivat heidän huutonsa hellittämättä, kun hoipuimme läpi pölyn ja savun pois pimeästä huoneesta, joka oli ollut vankilanamme, ja kompastelimme portaita alas kivimurskan ja pirstaleiden yli pelastaaksemme henkemme. Järkyttyneinä kranaattien ja käytettyjen ammusten pistävästä hajusta ja silmät vettä vuotaen työnnyimme ulos lähetystön takaovesta ja syöksyimme päistikkaa puutarhaan.
Muistan senhetkisen kiihtyneen tunnelman hyvin elävästi. Kieriskellessäni ympäri ja taas ympäri ruohikossa innostukseni sekoittui ilon kyyneliin. ”Taivas! Taivas! Saatan taas nähdä taivaan! Jumalan kiitos!”, huusin yhä uudelleen ja uudelleen. Meitä kaikkia oli pidetty panttivankeina kuusi päivää. Painajainen oli ohi, mutta jännitys ja stressi olivat vaatineet veronsa.
Kiitin todella Jumalaa siitä, että olin yhä elossa, mutta nyt, neljä vuotta myöhemmin, minulla on vielä enemmän syitä kiittää häntä. Antakaahan kun kerron miksi.
Panttivankeina!
Nimeni on Ali Asghar Tabatabai. Nimeni Tabatabai osoittaa, että minua pidetään profeetta Muhammedin jälkeläisenä suoraan alenevassa polvessa, minun tapauksessani sekä isän että äidin puolelta.
Tulin Lontooseen vuonna 1980 pankkialan stipendiaattikurssille. Juostessani junalle keskiviikkoaamuna 30. huhtikuuta tiesin että edessäni oli kiireinen päivä. Jos minulla ei olisi ollut niin kiire ja jos olisin jäänyt muutamaksi minuutiksi odottamaan seuraavaa junaa, olisin välttynyt seuranneilta koettelevilta kokemuksilta. Mutta en voinut mitenkään tietää sitä etukäteen.
Ensimmäiseksi menin Iranin lähetystöön hakemaan muutamaa karttaa, joita tarvitsin pankissa pidettävää luentoani varten. Olin tuskin ehtinyt istuutua odottamaan hetkiseksi, kun kuulin hälinää lähetystön ovelta. Sitten kuusi naamioitunutta ja aseistautunutta miestä ryntäsi sisään ja käski meidän kaikkien siirtyä yläkertaan. Muutamassa minuutissa 26 ihmistä, myös vartiovuorossa ollut poliisi, oli otettu panttivangeiksi. Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti.
En ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut politiikasta, eikä uskonnollinen vakaumukseni ollut syvällinen, vaikka se olikin vilpitön. Todellisia kiinnostuksen kohteitani olivat perheeni ja työni. Pankkitoiminta Lontoossa oli miellyttävää, ja tulevaisuuteni näytti entistä valoisammalta ponnistellessani opinnoissani. En mitenkään osannut aavistaa, että pian kaikki se mitä pidin tärkeänä elämässäni, joutuisi koetukselle.
Kun poliisi eristi ja sulki rakennuksen, saimme selville jotakin niistä miehistä, jotka pitivät meitä vankeinaan. He kertoivat vallanneensa suurlähetystön kiinnittääkseen huomiota kotimaassaan vallitseviin ongelmiin ja ampuvansa meidät kaikki seuraavaan keskipäivään mennessä, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuttaisi.
Elämää kuoleman varjossa – mutta miksi?
Kun ensimmäinen päivä oli kulunut, kävi selväksi, että poliisi ja viranomaiset halusivat voittaa aikaa ja etteivät he olleet valmiita suostumaan aseistettujen miesten vaatimuksiin. Jännitys kasvoi hälyttävästi. Tänä aikana me kaikki yritimme pitää mielialaamme korkealla. Minulle oli annettu nimi ”Ali Pankki”, ja tein parhaani viihdyttääkseni vankitovereitani ja laukaistakseni jännitystä. Välillä lunastin kuviteltuja šekkejä tai keksin arvoituksia toisten ratkaistavaksi. Se auttoi kuluttamaan aikaa noina tunteina, mutta silti se kului tuskastuttavan hitaasti, emmekä mahtaneet asialle mitään.
Aseistettujen valtaajien pettymyksen kasvaessa kävi yhä ilmeisemmäksi, että meidän kaikkien henki oli vaarassa. He uhkasivat vähän väliä tappaa meidät kaikki, eikä heitä ollut vaikea uskoa, sillä he olivat hampaisiin asti aseistettuja. Jännitys kävi sietämättömäksi. Noin kerran tunnissa joku vangeista puhkesi nyyhkyttämään, mikä oli äärettömän hermoja repivää. Koska puhuin sujuvasti englantia, saatoin usein toimia välittäjänä, ja se vei ajatukseni muualle. Eräänä päivänä satuin kuitenkin avaamaan passini, ja sen sisällä näin rakkaan vaimoni ja lasteni valokuvat. Minäkin purskahdin itkuun. Näkisinkö heitä enää koskaan? Miten vaimoni selviytyisi vieraassa maassa? Joutuisiko pieni poikani menettämään isänsä noin nuorena, kuten minä olin joutunut? En halunnut kuolla; minulla oli niin paljon, minkä vuoksi elää.
Kun aloin kirjoittaa testamenttiani, yritin puhua järkeä valtaajien johtajalle. ”Mitä tapahtuu, jos tapatte meidät?” kysyin häneltä. ”Meidän lapsemme tappavat teidän lapsenne, koska te olette tappaneet meidät, ja me olemme viattomia!” ”Se on viidakon laki”, kuului hänen suorasukainen vastauksensa. ”Minä olen vain pankkiiri”, sanoin hänelle, ”minulla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa enkä halua kuolla poliittisista syistä.” ”Lakkaa kerjäämästä henkeäsi!” huusi eräs diplomaattivangeista takaisin. ”En kerjää”, vastasin. ”Te olette diplomaatteja. Teille maksetaan hyvin siitä, että te työskentelette tässä maassa ja otatte riskejä. Minulle ei makseta, enkä halua kuolla sellaisen puolesta, mihin en usko.” Olin esittänyt kantani.
Usein ollessaan vakavissa vaikeuksissa ihmiset alkavat rukoilla hartaasti. Monet panttivankitovereistani rukoilivat usein ääneen, Allah mainittiin toistuvasti päivin ja öin. Ehkä minun on syytä selittää, että Allah on arabiankielinen vastine sanalle ’Jumala’. Omassa kielessäni, persian kielessä, käytämme usein Luojasta vastaavaa ’Jumalaa’ merkitsevää sanaa Khuddah. Rukoilin Khuddahia usein, mutta minusta tuntui, etteivät rukoukseni olleet kelvollisia, koska en voinut peseytyä ennen rukousta, kuten minua oli opetettu.
Ajatukseni eivät pysyneet koossa. En voinut ymmärtää, miksi Khuddah oli sallinut kaikkien näiden kauheuksien tapahtua. Olin koko elämäni ajan tehnyt parhaani. Millainen Jumala hän oikein on, kun hän antaa minun tulla tapetuksi, kuten ajattelin varmasti käyvän? Minun oli kuitenkin myönnettävä, että olin viettänyt nautinnonhaluista elämää miellyttäen vain itseäni. Mitä olin koskaan tehnyt Khuddahin hyväksi? Mitä todellakaan edes tiesin hänestä? Tällaisia kysymyksiä tein itselleni.
Yhtenä näistä hetkistä vannoin Khuddahille, että jos henkeni voisi jotenkin säästyä perheeni takia, yrittäisin todella löytää hänet ja palvella häntä lopun elämääni. Tarkoitin todella mitä sanoin.
”Minun täytyy varmasti kuolla!”
Päivät matelivat. Lopulta aseistetut miehet tappoivat epätoivoissaan raa’asti ensimmäisen panttivangin ja työnsivät ruumiin ulos lähetystön etuovesta. Oli ironista, että surmattu oli juuri se diplomaatti, joka oli käskenyt minun olla kerjäämättä henkeäni. Terroristit ilmoittivat, että ellei heidän vaatimuksiinsa vieläkään suostuttaisi, he tappaisivat loput meistä 45 minuutin välein. Heti kun tämä tuli tietoon, erikoisjoukot iskivät. Se tapahtui hieman yli kello 19 kuudennen päivän iltana. Heidän nopeaa toimintaansa seurattiin televisiosta ympäri maailman.
Lähetystön sisäpuolella syntyi sekasorto. Ikkunoitten sirpaleita lenteli joka puolella, ja tainnutuskranaattien räjähdykset ja konekiväärien pauke täyttivät ilman. Kolme terroristeista ryntäsi heti vankilahuoneeseemme ja avasi hetkessä tulen umpimähkään meitä kohti meidän maatessamme kyyryssä lattialla. Ajattelin: ”Minun täytyy varmasti kuolla!”
Näin aseistetun miehen kääntyvän minua kohti. Hän kohotti pistoolinsa ja ampui. En kuullut enkä tuntenut mitään, mutta muutaman sekunnin kuluttua vaatteeni olivat yltä päältä veressä. Tarrauduin takkiini yrittäen säälittävästi suojautua. Hän tähtäsi toisen ja kolmannen laukauksen suoraan minuun – mutta valtavaksi hämmästyksekseni en kuitenkaan kuollut. Kuinka se saattoi olla mahdollista?
Kuten jo kerroin, meidät pelastettiin lyhyen mutta kiivaan taistelun jälkeen ja kiidätettiin sairaalaan. Kun lääkärit näkivät, missä kunnossa olin, he kaikki luulivat minun haavoittuneen pahoin. Lähemmissä tutkimuksissa ei kuitenkaan ilmennyt yhtään mitään – paitsi että löytyi luoti (ilmeisesti peräisin toisesta laukauksesta), joka oli jollain selittämättömällä tavalla kietoutunut paitaani aiheutettuaan selkääni vain palovamman. Mistä sitten oli peräisin kaikki se veri? Sain myöhemmin selville, että se oli roiskunut ensimmäisen laukauksen jälkeen eräästä toisesta panttivangista, joka oli maannut vieressäni. Entä sitten kolmas laukaus? Palatessaan suurlähetystöön poliisi löysi takkini jäännökset ja yhdestä sen taskusta pahoin vääntyneen 50 pennyn kolikon. Se oli pelastanut henkeni. Ei ole yllätys, että minua kutsutaan ihmemieheksi poliisin arkistoissa. Kuinka kukaan voi selvitä hengissä kolmesta suoraan tähdätystä laukauksesta, niin kuin minä olin selvinnyt! Todellakin, ”Khuddahille kiitos!”, ajattelin.
Valani lunastaminen
Saatoin palata rakkaan perheeni luokse, ja päätimme jäädä Englantiin. Elin kuitenkin vähän väliä uudestaan kokemani painajaisen. Toipuminen oli äärettömän vaikeaa, vaikka olinkin ylenpalttisen kiitollinen siitä, että olin yhä elossa. Entä sitten valani Khuddahille? Tiesin, että minun pitäisi tehdä jotakin, mutta mitä? Siitä minulla ei ollut aavistustakaan.
Vaimoni Shirin oli tietämättäni hankkinut joitakin kuukausia säännöllisesti Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä, koska ne hänestä auttoivat suuresti englannin kielen oppimisessa. Kun sitten myöhemmin eräs paikallisen Jehovan todistajien seurakunnan jäsen tuli tapaamaan minua, kuuntelin häntä kohteliaasti. Hänen Raamatusta lainaamansa kohdat olivat mielestäni kiinnostavia, ja tarkistin ne persiankielisestä Raamatusta. Kun minulle sitten kerrottiin, että Jumalalla, Khuddahilla, on persoonanimi, se oli jotakin uutta. Olihan minullakin todella nimi, ja olin ylpeä nimestäni, ja nyt Raamattu osoitti selvästi, että Khuddahin persoonanimi on Jehova! Olin innokas oppimaan hänestä kaiken mahdollisen raamatuntutkisteluissani.
Nyt minulle selvisi, että Khuddah on enemmän kuin Jumala, jota palvotaan ja kumarretaan tiettyinä aikoina päivästä. Hän on yksilö, persoonallinen Jumala, jolla on rakkaudellinen tarkoitus ihmiskuntaa varten. Hän ei ole Jumala, joka vain vaatii palvontaa, vaan jumala, joka välittää meistä yksilöinä – minusta ja perheestäni henkilökohtaisesti! Saatoin nähdä kaiken selvästi. Palvelisin mielelläni Jehovaa.
Tästä lähtien kaikki edistyi nopeasti, ja nyt vaimoni ja minä olemme molemmat kastettuja Jehovan todistajia. Kun meidät toivotettiin tervetulleiksi Jehovan kansan maailmanlaajuiseen järjestöön, perhettäni kohtaan osoitettu ystävällisyys ja anteliaisuus ylittivät kaikki odotukset. Paitsi että uudet hengelliset veljemme ja sisaremme uhrasivat aikaansa opettaakseen meille Jumalan sanan totuutta, he antoivat meille myös aineellista apua, kun ryhdyimme rakentamaan elämäämme uudelleen.
Ajan oloon muistot haalistuvat. Kuitenkin kauhu, jota tunsin kuusipäiväisen koettelemuksemme aikana, on yhä elävästi mielessäni. Siitä huolimatta voin nyt ymmärtää, että sellaiset murhenäytelmät ovat pian lopullisesti mennyttä. Jehovan uudessa vanhurskaassa asiainjärjestelmässä, joka on pian käsillä, sellaisia murheellisia muistoja ”ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu”. (Jesaja 65:17) Tällaisten suurenmoisten lupausten johdosta perheeni ja minä nyt kiitämme ja ylistämme Jehovaa.
[Huomioteksti s. 20]
Perhettäni kohtaan osoitettu ystävällisyys ja anteliaisuus ylittivät kaikki odotukset
[Kuva s. 17]
Puhkesin kyyneliin nähdessäni vaimoni ja lasteni valokuvat
[Kuva s. 18]
Aseistetut miehet tappoivat epätoivoissaan raa’asti ensimmäisen panttivangin
[Kuva s. 19]
Tällainen 50 pennyn kolikko pelasti henkeni