Yksitoista vuotta tosi aarteen etsijänä
BEIRUT, Libanon. Uutisotsikot ovat tehneet tämän kaupungin useimmille tutuksi sisällissodan repimänä paikkana. Mutta minulle se on koti. Ja suunnilleen samoihin aikoihin kun maanmiesteni viha roihahti ilmiliekkeihin ja oma kotini tuhoutui sodan melskeissä, minussa itsessäni väistyi viha sellaisen rauhan tieltä, joka on arvokkaampi kuin mikään aarre maan päällä. Minäpä kerron, miten siinä oikein kävi.
Olin nuorin arabivanhempieni seitsemästä lapsesta, ja synnyin Beirutissa vuonna 1949. Tunsin lapsena kiihkeää halua olla lähellä Jumalaa. Kukaan perheenjäsenistäni ei kuitenkaan ollut erityisen uskonnollinen, vaikka he väittivätkin olevansa kristittyjä. Hyvin harvoin jos koskaan kukaan heistä kävi kirkossa. Siksi minulla oli tapana käydä siellä yksin.
Polvistuessani rukoilemaan Jeesuksen tai neitsyt Marian kuvien edessä vuodatin usein kyyneleitä. Rukoilin, että oppisin tuntemaan totuuden. Tein aina kirkon ohi kulkiessani ristinmerkin. Halusin miellyttää Jumalaa, ja varttuessani vähän vanhemmaksi ajattelin, että parhaiten se onnistuisi pappina.
Vuonna 1962, ollessani 13-vuotias, äiti lähti kanssani anomaan, että pääsisin papiksi. Beirutissa sijaitsevan kreikkalaiskatolisen kirkon päähallintorakennuksen sisäpuolella nousimme ylös portaita patriarkan toimistoon. Kun kerroin hänelle, että halusin ryhtyä papiksi, hän esitti vain yhden kysymyksen: ”Onko sinulla hyvä ääni?” ”On”, vastasin. Ja huomattuaan sanani todeksi hän sanoi: ”Me hyväksymme sinut.” Kuinka onnellinen olinkaan! Minusta tuntui kuin olisin saanut aarteen – saisin palvella Jumalaa pappina!
Oliko se tosi aarre?
Ollessamme lähdössä eräs tuossa kirkon keskuksessa työskennellyt nainen sanoi jotakin sellaista, mikä teki minut levottomaksi. ”Älä ryhdy papiksi”, hän varoitti. ”Syntisi tulevat olemaan suuremmat.” En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kolmen seuraavan vuoden aikana, joina minua valmennettiin papiksi, muistin usein hänen sanansa ja ymmärsin. Se johtui havainnoista, joita olin tehnyt.
Libanonissa papit sekaantuivat politiikkaan; he antoivat tukensa toiselle puolueelle ja vastustivat toista. Tunsin papin, joka kantoi revolveria piilossa kaapunsa alla. Minusta oli väärin, että papit olivat niin valmiita osallistumaan taistelemiseen ja sotaan. Ajattelin: ’Menettelisivätkö Kristus tai hänen apostolinsa siten?’
Papit olivat myös rahanahneita. Näin, miten he tappelivat kolehtirahasta ja kirosivat toisiaan. ”Minä haluan tämän”, he sanoivat. Lisäksi näin, että heillä oli tyttöystäviä. Joka kerta kun eräs pappi esitti messun, hänen tyttöystävänsä tuli paikalle. Monet tiesivät, että heidän menettelynsä olivat syntisiä. Kerran näin, miten hänen tyttöystävänsä työnsi tullessaan erään vanhan naisen tieltään päästäkseen paremmalle paikalle papin viereen, ja silloin aloin vihata tuota pappia. Siitä huolimatta ajattelin, että kirkko oli oikeassa, papit vain olivat pahoja.
Kolmen vuoden kuluttua keskeytin pappiskoulutuksen, mutta pysyin edelleen aktiivisesti mukana kirkon toiminnoissa, kävin säännöllisesti sen tilaisuuksissa ja lauloin kuorossa. Tavoitteeni olivat muuttuneet. Nyt urheilu, varsinkin koripallo, valtasi kiinnostukseni. Sen lisäksi työskentelin koulun lomien aikana vanhemman veljeni verstaassa ja opettelin hänen ammattinsa. Koska hän oli minua 20 vuotta vanhempi, hän oli minulle kuin isä – oma isämme oli kuollut.
Jehovan todistajien tapaaminen
Se kirkon ryhmä, johon kuuluin, oli hyvin juutalaisvastainen. Lisäksi meidät opetettiin vihaamaan Jehovan todistajia. Meille sanottiin, että he olivat sionisteja ja että he olivat Kristusta vastaan. Tiesin, että he käyttivät Kristuksen nimeä, mutta ajattelin heidän käyttävän sitä vain toisten takia. Jo pelkästään sanan ”Jehova” kuuleminen sai minut vimmastumaan, niin että olin valmis tappelemaan. Järjestimme nuoria seuraamaan Jehovan todistajia taloihin, ahdistelemaan ja hyökkäämään heidän kimppuunsa keppiä ja kiviä käyttäen.
Eräänä päivänä menin koripalloharjoitusten jälkeen käymään sisareni luona, ja silloin tapasin ensi kertaa todistajia henkilökohtaisesti, kun he tulivat hänen kotiinsa. Arabeilla on tapana olla vieraanvaraisia ihmisiä kohtaan, jotka tulevat heidän kotiinsa, ja minä noudatin tuota tapaa. Kun todistajat herättivät kysymyksiä, joihin en osannut vastata, sanoin: ”Tulkaa ensi viikolla, minä tuon tänne papin.”
Tapasimme seuraavalla viikolla. Huomasin, ettei pappi tuntenut Raamattua ja ettei hän pystynyt puolustautumaan. Kun todistajat osoittivat, ettei meidän pitäisi sanoa ketään hengellistä johtajaa ”isäksi”, hän vastasi yksinkertaisesti: ’Hyvä on, älkää sanoko minua isäksi.’ (Matteus 23:9) Vaikkei hän tuntenutkaan Raamattua, hän oli siitä huolimatta pappini. Siksi sanoin todistajille: ”Älkää koskaan tulko takaisin. Jos tulette, hakkaan jalkanne kappaleiksi.” Tarkoitin tosiaan sitä.
Maineen saaminen urheilijana
Sillä välin minulle oli venynyt mittaa runsaasti yli 1,8 metriä; olin siis arabiksi melko pitkä. Koripalloilu täytti koko elämäni ja monta vuotta harjoittelin viisi tuntia päivässä. Päätin tulla parhaaksi pelaajaksi, ja vuoteen 1971 mennessä olin kykyjeni vuoksi tullut tunnetuksi koko maassa. Sinä vuonna minut valittiin maajoukkueeseen, joka edusti Libanonia Saudi-Arabiassa pidetyissä kansainvälisissä kilpailuissa.
Seuraavana vuonna sain enemmän tunnustusta, kun minut nimitettiin koko Libanonin parhaista pelaajista koostuneen koulujoukkueen kapteeniksi. Pelasin joukkueessa puolustajana ja hauskuutin toisia. Menimme Irakiin kilpailuun, jossa olivat mukana kaikki arabimaat, ja ylsimme melkein voittoon asti. Tulimme toiseksi Irakin jälkeen. Vuonna 1973 minut valittiin jälleen jäseneksi Libanonin parhaaseen joukkueeseen.
Olin saavuttanut tavoitteeni. Olin yksi parhaista koripallonpelaajista, ainakin Libanonissa. Ihmiset tunsivat minut. Olin kuuluisa. Tyttöjä parveili ympärilläni. Mutta tämä ei tuonut minulle todellista onnellisuutta, kuten olin luullut. Se aarre ei ollut aito.
Tapaan todistajat uudelleen
Vuoden 1973 alkupuolella hyvä ystäväni, joka myös oli hyvä koripallonpelaaja, alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Kuultuani siitä menin heti hänen luokseen ja sanoin: ”Sami, näistä ihmisistä ei ole mihinkään. Älä seurustele heidän kanssaan.” Ja vihoissani kirosin Jehovan nimeä.
”Älä! Älä! Joosef, älä sano niin”, hän varoitti. ”Keskustele Jehovan todistajien kanssa.”
”Hyvä on”, sanoin, ”mutta jos pystyn näyttämään sinulle, ettei heillä ole Raamatun totuutta, niin lakkaatko tutkimasta heidän kanssaan?”
Hän sanoi: ”Selvä on. Mutta entä jos käy ilmi, että heillä onkin totuus? Tuleeko sinusta siinä tapauksessa Jehovan todistaja?”
Suostuin siihen.
Meitä oli viisi hyvää ystävystä. Kerroin kolmelle muulle, ja menimme yhdessä pappimme luo. ”Tulkaa meidän mukaamme keskustelemaan Jehovan todistajien kanssa”, pyysimme. Mutta hän ei halunnut tulla. Silloin ystäväni sanoivat: ”Ellei pappi lähde, emme mekään lähde.” Mutta minä olin luvannut Samille, enkä voinut perua sanaani.
Sovittuna aikana tusinan verran todistajia oli koolla Samin luona. He olivat hyvin ystävällisiä, mutta minä en halunnut olla ystävällinen. ”Aletaan keskustella”, vaadin. Silloin johdon ottanut todistaja pyysi minua aloittamaan. ”El, syyrialaisten jumala, on tosi Jumala”, sanoin, ”Jehova on Israelin Jumala, ja hän on murhaaja.”
Todistaja ei väittänyt vastaan, vaan kysyi: ”Uskotko koko Raamattuun?”
”Uskon”, vastasin.
Silloin hän pyysi minua avaamaan Psalmin 83:19:n. Kun avasin sen, olin kuin puulla päähän lyöty. En ollut koskaan nähnyt nimeä ”Jehova” Raamatussa. Tuossa kohdassa sanottiin: ’Hän, jonka nimi on Jehova, on Korkein Jumala kaikessa maassa.’ Ja minä olin usein kironnut tuota nimeä!
Todistaja pyysi minua avaamaan erään toisen raamatunkohdan (Jumalan nimi Jehova esiintyy arabiankielisessä Raamatussa noin 20 kertaa). Mutta minä sanoin: ”Ei, ellen usko tähän jakeeseen, en usko koko Raamattuun. Yksi jae riittää.”
”Selvä on, haluan keskustella lisää”, lupasin. ”Mutta tahdon sanoa teille jotakin. Jos te olette tosiaan Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia – todellisia opetuslapsia – minustakin tulee Jehovan todistaja. Mutta jos ette ole Kristuksen opetuslapsia, vaan sionisteja, niin tapan teidät kaikki.”
”Hyvä on”, kuului vastaus. ”Jos havaitset meidän olevan sionisteja, tapa meidät.”
Siitä päivästä lähtien aloin lukea Raamattua; en ollut lukenut sitä koskaan aikaisemmin. Kolmessa kuukaudessa olin lukenut sen läpi ja tutkinut myös kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään todistajien kanssa. Jumalan ja hänen valtakuntansa tuntemuksesta tuli minulle hyvin kallisarvoisia asioita. Kävi niin kuin Jeesus sanoi: ”Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja ilonsa tähden hän menee ja myy, mitä hänellä on, ja ostaa sen pellon.” (Matteus 13:44) Halusin saada lisää tietoa – tietoa siitä miten voisin tulla yhdeksi sen maallisista alamaisista. Mutta minun ei ollut helppo panna tätä kaiken muun edelle.
Kaiken myyminen tuon aarteen vuoksi
Olin ristiriitaisten tunteiden vallassa. Olin yhä innostunut koripalloilusta. Ja monet tyttöystävät soittelivat ja halusivat seuraani. Tuntui suunnattoman houkuttelevalta lähteä ulos pitämään hauskaa. Sukulaiseni jopa kannustivat minua tällaiseen moraalittomaan elämäntapaan, koska he kaikki vastustivat jyrkästi todistajien yhteydessä olemistani. Koska tuntui liian suurelta uhraukselta luopua kaikesta tämän aarteen vuoksi, lopetin Raamatun tutkimiseni.
Näihin aikoihin veljelläni oli suuria pelivelkoja, ja lähdin yliopistosta kokopäivätyöhön auttaakseni häntä, ettei hän olisi joutunut luopumaan verstaastaan. Todistajat kävivät jatkuvasti luonani ja yrittivät lisätä arvostustani, mutta he eivät onnistuneet siinä. Noin puolen vuoden kuluttua kysyin itseltäni: ’Joosef, mihin olet menossa? Sinä tiedät, että todistajilla on totuus.’
Minun oli kuitenkin tehtävä muutoksia. Pystyisinkö siihen? Osoittaakseni päättäväisyyteni heitin ensiksi pois savukkeeni. Sitten menin soittamaan Fadille, todistajalle, joka oli tutkinut kanssani, ja sanoin: ”Minun vereni on sinun pääsi päällä. Sinun täytyy tutkia kanssani.”
”Oletko tosissasi? Tule tänne, aloitetaan uudelleen tänä iltana”, hän vastasi. Se tapahtui joulukuussa 1973.
Aloin heti käydä seurakunnankokouksissa ja otin joka kerta mukaani eri tyttöystävän. Mutta aina kun tyttö halusi ryhtyä suhteisiin kanssani, selitin: ”Ei, en tee enää sellaista.” Koska kukaan heistä ei hyväksynyt totuutta, katkaisin lopulta kokonaan yhteyteni heihin.
Koripallovalmentajani oli raivoissaan. Hän oli käyttänyt vuosia pelaajantaitojeni kehittämiseen, ja joukkueemme oli Libanonin paras. Nyt lopetin noin vain yhtäkkiä. Olin päättänyt tarttua todelliseen aarteeseen. 24. elokuuta 1974 minut kastettiin sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt palvelemaan Jehova Jumalaa.
Seuraavana vuonna menin naimisiin Kathyn kanssa, joka oli vakituinen tienraivaaja (ts. Jehovan todistajien kokoaikainen evankelista). Sitten vuonna 1976 minut nimitettiin vanhimmaksi kristilliseen seurakuntaan. Samoihin aikoihin ostin oman metalliverstaan, jossa suoritettiin samanlaista galvanointityötä kuin veljeni verstaassa. Minulla oli vain viisi työntekijää, ja he kaikki olivat Jehovan todistajia. Tapanani oli sulkea verstas kello 16 ja osallistua evankeliuminpalvelukseen vaimoni kanssa kello 23:een saakka. Johdimme kuukausittain 20:tä Raamatun tutkistelua. Nämä kaksi työtä tuntuivat kuitenkin repivän minua eri suuntiin.
Siksi myin verstaani helmikuussa 1978 ja ryhdyin erikoistienraivaustyöhön. Miten siunattu asia olikaan, että myin verstaani silloin, sillä seuraavassa kuussa pommi räjäytti koko rakennuksen hajalle, eikä sillä olisi ollut juuri mitään arvoa.
Kaikkien uhrausten arvoinen aarre
Rakkaudellisen Isämme, Jehovan, ja hänen Valtakuntansa etujen hyväksi palveleminen on antanut minulle tosi tyydytystä ja iloa huolimatta niistä vaaroista, joihin Jumalan palveleminen tässä sodan repimässä maassa johtaa. Surmasihan vuonna 1975 alkanut sisällissota jo ensimmäisen vuoden aikana 15000 – 20000 henkeä, ja sen jälkeen on kuollut vielä kymmeniä tuhansia ihmisiä. Koska Libanonin väkiluku on vain noin 3 miljoonaa, se vastaa samaa kuin Yhdysvallat menettäisi useita miljoonia kansalaisia sellaisessa sodassa! Palvelustamme suorittaessamme luodit tai kranaatit ovat usein vaarana.
Vuonna 1980 minut määrättiin kierrosvalvojaksi Beirutiin, ja tehtävänäni oli vierailla tuon kaupungin seurakunnissa ja vahvistaa niitä hengellisesti. Niiden kahden ja puolen vuoden aikana, joina teimme tätä työtä, emme laiminlyöneet yhdessäkään seurakunnassa vierailemista, vaikka joskus pommeja ja kranaatteja sateli jopa toista tuhatta kappaletta minuutissa. Kun lähellä erästä seurakuntaa käytiin poikkeuksellisen kiivaita taisteluja, alettiin pohtia, olisiko viisasta lähteä vierailulle. Joku kysyi: ’Mahtaako kukaan tulla kokoukseen tällaisessa tilanteessa?’ Meitä neuvottiin lähtemään. Seurakunnassa on 45 Valtakunnan julistajaa, ja kokouksessa oli kiivaasta taistelusta huolimatta 45 läsnäolijaa!
Kokouksia pidetään usein pommien räjähdellessä ulkopuolella. Ollessamme liikkeellä palveluksessa väistelemme luoteja ja piiloudumme siinä missä sotilaatkin. Me jatkamme kuitenkin saarnaamista uskoen, että suoranaisessa Jumalan palveluksessa kuoleminen olisikin paras tapa kuolla. Meitä oli kerran kymmenen henkeä lähdössä palvelukseen, mutta tulitus oli niin ankaraa, että jouduimme odottamaan sen taukoamista kolme tuntia pienessä käytävässä. Lauloimme Valtakunnan lauluja ja keskustelimme raamatullisista kysymyksistä.
Erään toisen kerran työskentelin talosta taloon erään yhdeksänvuotiaan pojan kanssa, joka oli ensimmäistä kertaa palveluksessa. Satuimme sellaisen miehen ovelle, joka oli ollut taisteluissa mukana. Hän tähtäsi kiväärillä päätäni ja sanoi tappavansa minut. Rukoilin Jehovalta apua. Sitten sanoin hänelle: ”Jos tapat minut, niin sukulaiseni, jotka eivät ole Jehovan todistajia, voivat etsiä sinut esiin ja tappaa sinut.” Hän päästi meidät lähtemään, ja jatkoimme työtämme talosta taloon. Mukanani ollut nuori poika osoitti tosi kristillistä rohkeutta.
Me huomaamme usein, miten Jehova suojelee meitä. Kerrankin yksi taistelijoista valtasi talon, jota me käytimme seurakunnan kokouspaikkana. Joku olisi voinut pohtia: ’Miksi Jehova antoi käydä niin?’ No, seuraavana maanantaina, jolloin seurakunnankokous olisi ollut määrä pitää, tuolla kadulla puhkesi erittäin kiivas taistelu. Se siirtyi aivan sen talon luo, jossa kokouksemme olisi ollut menossa. Lukemattomat luodit lävistivät rakennuksen seinät, ja ne olisivat melko varmasti surmanneet monia todistajia. Toiseen puolueeseen kuuluvat taistelijat valtasivat talon, ja saatoin myöhemmin neuvotella heidän kanssaan, niin että saimme talon takaisin ja saatoimme jälleen käyttää sitä kokouspaikkana.
Palveltuani yli kaksi vuotta kierrosvalvojana sodan repimässä Beirutin kaupungissa minut kutsuttiin vuoden 1983 maaliskuussa Jehovan todistajien päätoimistoon New Yorkiin saamaan erikoisvalmennusta. Siellä viettämämme kuukaudet olivat Kathylle ja minulle tosiaan elämämme kohokohta. Kun me nyt palaamme kotiin Libanoniin, haluamme entistä päättäväisemmin osoittaa palveluksellamme, että Jumalan valtakunta on meille arvokkaampi kuin mikään muu, että se on todellinen aarre. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 15]
Järjestimme nuoria ahdistelemaan todistajia ja hyökkäämään heidän kimppuunsa