Raamattu yhdistää moni-ilmeisen Surinamin
Herätkää!-lehden Surinamin-kirjeenvaihtajalta
VIIDENKYMMENEN kilometrin ajomatkalla lentokentältä Surinamin pääkaupunkiin Paramariboon matkustaja saa läpileikkauksen siitä, millaista elämä on tässä Etelä-Amerikan maassa. Matkailija saa sellaisen ensivaikutelman, että hän on saapunut johonkin Afrikan maahan, kun hän ajaa palmunoksilla katettujen majojen ohi ja silloin tällöin näkee puolipukeisen viidakkoneekerinaisen valmistamassa aamiaistaan. Mutta näkymä vaihtuu nopeasti, ja hän saa vastaansa kokonaisen tuoksujen maailman, kun hän ohittaa karibeja ja arawakeja, kaksi intiaaniheimoa, Surinamin alkuperäisiä asukkaita; itäintialaisia, joiden naiset yhä pitävät perinteisiä valkoisia pitsipäähineitä; indonesialaisia tyypillisine kauniisti hoidettuine puutarhoineen; ja kiinalaisia, joiden kauppoja on joka kadunkulmassa. Pääkaupungin vanhassa osassa voidaan yhä nähdä satoja vuosia vanhoja siirtomaa-ajan hollantilaistyylisiä taloja.
Ottaen huomioon hyvin erilaiset kansat ja moninaiset kielet, taustat ja tavat voidaan helposti nähdä, että mikä tahansa opetustyö kohtaisi vaikeuksia. Niinpä Raamatun hyvän uutisen saarnaaminen ja opettaminen on vaatinut paljon vaivannäköä. Yksi Raamatun opettamisessa kohdatuista ongelmista on ollut luku- ja kirjoitustaidottomuus varsinkin niiden keskuudessa, jotka asuvat syvällä viidakossa. Vuonna 1976 Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran haaratoimisto kävi käsiksi tähän ongelmaan perustamalla kolme koulua, joissa eräät Jehovan todistajat, jotka ovat ammatiltaan opettajia, opettavat kahdesti viikossa käyttäen sranan tongo -kielistä (Surinamin kieli) kirjasta Leri Lesi en Skrifi (Opi lukemaan ja kirjoittamaan). Ennen pitkää yksi viidakon seurakunnista kasvoi niin, että siihen kuului 27 henkeä, kun se sai avukseen kolme nuorta Jehovan todistajaa, jotka muuttivat sinne opettajiksi erääseen peruskouluun. Nyt ihmiset siellä iloitsevat lukiessaan omaa Raamattuaan. Raamatun parempi ymmärtäminen on lisännyt ykseyttä eri kansallisuuksien keskuudessa. Paramaribossa monia autettiin samalla tavalla, ja nykyään tuossa kaupungissa palvoo Jumalaa kymmenen hollantia puhuvan seurakunnan ohella yksi 120 hengen seurakunta.
Kohti etelää jokea pitkin
Paraikaa ponnistellaan kovasti etäisempien alueiden tavoittamiseksi. Tule mukaamme käymään eräässä pienessä Tapanahonijoen varrella sijaitsevassa seurakunnassa.
”Tervetuloa laivaan!” sanoo muuan Jehovan todistaja, viidakkoneekeri, joka säännöllisesti käyttää kaiken aikansa ”hyvän uutisen” viemiseksi vaikeapääsyisissä paikoissa asuville ihmisille. Kahdeksantoista metriä pitkän kanootin, korjaalin, koko tekee meihin suuren vaikutuksen. Kaksi kuukautta neljä miestä koversi jättimäistä puuta ja muotoili siitä suurimman veneen, joka on tällä joella. Kun venettä käytetään todistajien viemiseksi konventteihin pääkaupunkiin tai eri kyliin saarnaamistyötä varten, kylän lapset huutavat: ”Noa e psa!” (”Nooa menee ohi! ”)
Erään valtakunnansalin rakentaminen
Kun saavumme määränpäähämme Godo Holon kylään, jossa eräs seurakunta sijaitsee, olemme valmiit nousemaan maihin hetkeksi.
Tämä seurakunta päätyi mitä erikoisimmalla tavalla oman salin rakentamiseen. Erään kierroskonventin aikana (johon useita seurakuntia kokoontuu yhteen) heidän silloin käyttämäänsä kokouspaikkaan mahtui ainoastaan 80 niistä sadasta ihmisestä, jotka olivat läsnä. Eikä siinä kaikki: yleisöesitelmän aikana rankkasateet saivat yhtäkkiä koko katon sortumaan! Onneksi kukaan ei loukkaantunut vakavasti, mutta he päättivät rakentaa salin.
Perustarvikkeet oli hankittava metsästä. Miehet menivät viidakkoon kahdeksi kuukaudeksi hakkaamaan puita, samalla kun naisilla ja lapsilla oli työtä siinä, kun he kuljettivat 250 tynnyrillistä hiekkaa ja soraa pienelle kummulle. Mutta ei ollut sementtiä, kattopeltiä eikä nauloja. Kun pääkaupungissa asuvat Jehovan todistajat kuulivat laajennussuunnitelmista, he antoivat vapaaehtoisesti taloudellista apua näiden tarvikkeiden hankkimiseksi. Ja verraton Nooa-vene kuljetti nämä tarvikkeet rakennuspaikalle.
Yksi miehistä on muurari, ja hän opetti toiset tekemään tiiliä. Vaikka rakentaminen onkin näissä olosuhteissa kovaa työtä, siitä saa varmasti iloa, kun tietää, että käytännöllisesti katsoen kaikki tarvikkeet ja itse rakentaminenkin ovat oman työn tulosta. Vuoden kuluttua sali vihittiin 15. huhtikuuta 1979.
Kylä saa uudet kasvot
Samalla kun todistajat ovat hyvin iloisia siitä, että heillä on oma kokouspaikka, kyläläisetkin ovat hyötyneet. Kun uuden salin rakentamisesta oli päätetty, rakennuspaikan saanti oli ensimmäinen ongelma. Godo Holo muodostui todellisuudessa kolmesta vierekkäin olevasta kylästä. Alun perin valittu paikka sai heti kiellon sen kylän päälliköltä. Mutta keskimmäisen kylän päällikkö oli myötämielisempi Jehovan todistajille ja sanoi: ”Rakentakaa tuolle kyläni vieressä olevalle kummulle.” Hänen päätöksensä aiheutti hänelle pilkkaa, sillä useimmat hänen kylänsä asukkaat ivasivat häntä. Mutta hän piti sanansa.
Todistajat ryhtyivät rakentamaan saliaan. Kun entiset kyläläiset, jotka nykyään asuvat pääkaupungissa, kuulivat, mitä oli tekeillä heidän kylässään, he lähettivät vastalausekirjeen ja uhkasivat radion kautta jopa hävittää salin. Mutta päällikkö lähetti sellaisen vastauksen, että hän olisi odottamassa heidän hyökkäystään, ja muistutti heitä siitä, etteivät he olleet lahjoittaneet mitään parempien kotien rakentamiseksi vaimoilleen, lapsilleen, vanhemmilleen ja kylän vanhemmalle väelle.
Nyt ihmiset myöntävät, että Gado Woortoe sma (Jumalan sanan ihmiset), kuten todistajia siellä nimitetään, ovat olleet hyödyksi heidän kylälleen. Todistajat eivät tuoneet ainoastaan hengellistä valoa heidän kyläänsä, vaan myös kirjaimellista valoa. On Nooa-veneen ansiota; että kylässä on nyt sähkö, sillä se toi pääkaupungista generaattorin vesiputousten läpi tähän paikkaan. Kaikki tämä on johtanut siihen, että saarnaamistyössä olevat todistajat otetaan hyvin ystävällisesti vastaan.
Käyminen ihmisten luona ”hyvää uutista” vieden
Kun veneesi kiinnittyy tämän kylän laituriin, isäntäsi, veneen miehistö, ottavat sinut mukaan, kun he käyvät ihmisten kodeissa ”hyvää uutista” vieden. Huomaat, ettet voikaan pelkästään esitellä itseäsi ja mennä nopeasti asiaan, kuten on laita kiireisillä kaupunkialueilla. Täällä se olisi epäkohteliasta, sillä tapa vaatii, että ensin tervehditään seuraavasti: ”Heräsittekö hyvin?” Ovenavaaja vastaa: ”Kyllä heräsin. Miten te nukuitte?” ”Nukuin erittäin hyvin. Miten te nukuitte?” ”Minäkin nukuin oikein hyvin.” Sen jälkeen keskustelu johdetaan verkalleen johonkin raamatulliseen kysymykseen.
Palattuasi tältä rasittavalta, mutta nautittavalta matkalta sinut kutsutaan toiselle matkalle, tällä kertaa tietä pitkin, Surinamin lounaisosaan. Joitakin vuosia sitten valtio ryhtyi tekemään suunnitelmia kahden padon, bauksiittikaivoksen ja rautatien rakentamiseksi. Ajan mittaan rakennettiin 350 kilometriä pitkä ajotie, joka myös avasi pääsyn aiemmin syrjäisiin Apoeran ja Washabon intiaanikyliin Corantijnjoen varrella, joka on Guyanan vastainen rajajoki. Millainen tie! Land Rover -automme pomppii ja huojuu töyssyjen, kuoppien ja urien yli ja pölyn ja mudan läpi. Koettelemuksia huojentaa hieman se, että pysähdymme silloin tällöin tien sivuun ihmettelemään käärmeitä, ihailemaan uurastavia lehdenleikkaajamuurahaisia tai kuuntelemaan värikkäiden papukaijojen huutoja.
Vihdoin saavumme erääseen amerikkalaiseen työleiriin 50 kilometrin päähän noista intiaanikylistä. Kaksi kristittyä sisartamme, jotka ottavat meidät vieraanvaraisesti vastaan, karkottavat nopeasti uupumuksemme. He tietävät meidän olevan kylvyn tarpeessa, jotta voisimme pestä pois meitä ja vaatteitamme peittävän hienon punaisen pölyn. Herkullinen ateria saa voimamme elpymään, ja miellyttävän ajatustenvaihdon ja hyvin nukutun yön jälkeen me nousemme seuraavana aamuna lähteäksemme käymään ihmisten luona vieden Raamatun sanomaa.
Nämä vaatimattomat ihmiset ovat valtavan kiinnostuneita Raamatusta. Jokaisessa mökissä on vastaanottavaisia kuulijoita. Ajattelet itseksesi: Miten voisin koskaan löytää takaisin samaan mökkiin tekemään uusintakäyntiä? Kaikki mökit näyttävät samanlaisilta, eikä niitä ole numeroitu. Mutta se ei ole mikään pulma, sillä joka mökissä ihmiset haluavat tutkia Raamattua kanssasi. Joskus sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin laskea kirja laukkusi lattialle mökissä, ja ihmiset eivät ainoastaan halua yhtä raamatullista kirjaa, vaan ottavat itse sitä, mitä laukussa on.
Kun palaat pääkaupunkiin tältä matkalta, tunnet rohkaistuneesi siitä tiedosta, että Valtakunnan hyvä uutinen tavoittaa kaikki tämän kauniin Surinamin maan osat.
[Kuva s. 18]
”Verraton ’Nooa’-vene”