Vapauden etsintäni palkittiin
Kertonut Edwina Apason
”NYT on otollinen hetki”, kuiskasi eräs vanha orja. Pimeyden turvin pieni neekeriorjien joukko uskalsi lähteä pakoon kahviplantaasilta Surinamin pohjoisosassa. Katkeruus, jännitys, epätoivo ja kuitenkin pieni toivonkipinäkin heijastui heidän kasvoiltaan. Lapset pitivät tiukasti kiinni äideistään, joilla jo oli raskas kantamus plantaasilta varastettuja tavaroita. Miehillä oli kirveitä ja viidakkoveitsiä.
”Nopeammin, nopeammin! Älkää pysähtykö!” Siinä kannustin eteenpäin. Jos heidät olisi saatu kiinni, heidät olisi viety takaisin plantaasille kidutettaviksi tai tapettaviksi. Laaja viidakko näytti läpipääsemättömältä; mutta muuta valinnanvaraa ei ollut kuin mennä sinne syvemmälle. Viidakkoveitset heiluivat ja niin jatkui eteneminen viidakkoon kohti etelää. Yötä päivää karkurit ponnistelivat epätoivoisesti säilyttääkseen edes lyhyen etumatkan plantaasinomistajan lähettämiin hyvin varustettuihin takaa-ajajiin. Kaikki mikä hidasti heidän kulkuaan oli jätettävä taakse. Ikävä kyllä, viidakkoon jäi kaikumaan muutamien hylättyjen lasten itku. Lopulta, monta kuukautta kestäneen vaivalloisen matkan jälkeen, pakolaiset saapuivat 200 kilometrin päässä sijaitsevalle Tapanahonyjoelle.
Yhä useammat maronneekerit eli karanneet plantaasiorjat seurasivat tätä esimerkkiä. He asettuivat joen rannalle perheittäin (los) ja muodostivat Gran Manin, päällikön, johdossa olevia tarkoin valvottuja yhdyskuntia. Nämä yli 250 vuoden takaiset pakolaiset olivat esi-isiäni, ja he muodostivat aucanerheimon. Suuria vaikeuksia kohdaten ja henkensä vaarantaen he lopulta saivat sen mitä he kaipasivat – vapauden! Heistä tuli vapaita ihmisiä, tai niin he ajattelivat.
VAPAITA MUTTA SILTI ORJUUTETTUJA
Oli kuitenkin olemassa toisenlainenkin, piilevä orjuus. Se oli uskontomme – demonien palvonta. – 1. Kor. 10:20.
Vanhempani sanoivat, että ennusteluhenki auttoi esivanhempiamme onnistumaan pakenemisessa. Se antoi pakomerkin joko päivällä tai yöllä. Ja kun karkureiden tielle tuli vuori, henki neuvoi heitä kiipeämään – mutta takaperin. Tarkoitus oli harhauttaa takaa-ajajat ajattelemaan, että orjat olivat paenneet vuorta alaspäin. Tämä henki julistettiin pian Gran Gadoksi eli pääjumalaksi, jonka apuna oli pappi ja avustajia.
Kun joku sairastui tai kuoli, tältä jumalalta kysyttiin neuvoa. Jos joku esimerkiksi kuoli, jotakin hänestä – vaikkapa hänen hiuksiaan – sidottiin kankaaseen ja sitten lautaan, jota kaksi miestä piti päänsä päällä. Kuolleen hengen väitettiin istuvan laudalla, ja kuolleen sukulaiset saattoivat kysyä: ”Kuolitko sairauteen?” Jos lauta kallistui taaksepäin, vastaus oli kielteinen. Toinen kysymys saattoi kuulua: ”Onko joku tappanut sinut taikomalla?” Jos lauta kallistui eteenpäin, vastaus oli myönteinen. ”Kuka tappoi sinut?” Vastaukseksi tähän kysymykseen miehet juoksivat hengen voiman vaikutuksesta johonkin taloon, ja siten saatiin murhaaja selville. Sitten asiaa kysyttiin vielä Gran Gadolta tuomion vahvistukseksi.
Gran Gado ei kuitenkaan ole aucanerheimon ainoa jumala. Heimon jäsenet palvovat myös puita, eläimiä ja kiviä. Lisäksi kuolleitten esi-isien lepyttämiseksi asetetaan ruokaa ja alkoholia uhriksi kylän keskelle pystytetyn rukouspaalun ympärille. Ihmiset tottelevat myös koenoeta eli kiusanhenkeä, joka toimii meedion välityksellä. Näiden kiusanhenkien uskotaan olevan ihmisiä, jotka joku perheenjäsen on murhannut. Heidän oletetaan palaavan kostamaan ja heidän ajatellaan aiheuttavan yksilöille vaikeita sairauksia. Sairastava puolestaan menee kysymään neuvoa meediolta. Meedio puhuu riivattuna ja määrää, mitä yrttilääkkeitä hänen tulee käyttää, mitkä uhrit uhrata ja mitä lakeja totella. Jotkut demonit pilailevat sairaan kanssa ja määräävät hänet menemään yhden obia-manin eli noitatohtorin luota toisen luo. Tämä parannuksen etsiminen jatkuu, kunnes uhri on ”tyhjennetty” viimeistä penniä myöten ja kaikista uhriksi tarkoitetuista elintarvikkeista. Silti hän jää sairaaksi ja hyvin köyhäksi.
Jotkut käyttävät wisiä eli mustaa magiaa aiheuttaakseen pahaa lähimmäiselleen. Tällä palvonnalla todellisuudessa kutsutaan pahoja henkiä lähistölle. Aina tietoisina niiden läsnäolosta ihmiset käyttävät amuletteja (tapoes), jotka on tehty nauhoista, kotilonkuorista tai eläinten hampaista. Niitä pidetään käsissä, kaulassa, vyötäisillä tai säärissä suojana onnettomuutta vastaan. Aucanerit ripustavat jopa olutpulloja majojensa yläpuolelle tai kiinnittävät niitä maahan pystytettyihin keppeihin siinä toivossa, että ne estäisivät sadon tuhoutumisen. Nämä ihmiset elävät, syövät, työskentelevät ja nukkuvat joka päivä pelon vallassa. Ja jos joku poikkeaa tästä elämäntavasta, niin hän varmasti aiheuttaa kohua kylässä.
MEIDÄN ELÄMÄNTAPAMME
Tällaisessa ympäristössä elin noin 48 vuotta. Koska kotikylässäni Godo-olossa ei ollut koulua, kukaan ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta vanhempamme opettivat meille jo hyvin nuorina erilaisia taitoja. Me tytöt opimme leipomaan, laittamaan ruokaa ja pesemään pyykkiä. Sitten me aloimme ’treenata lihaksiamme’, jotta pystyimme viljelemään maata, keräämään puita ja pilkkomaan niitä kirveellä. Opimme melomaan kroejaraa, puunrungosta koverrettua kanoottia, paitsi rauhallisilla vesillä myös koskissa ja vesiputouksissa. Ajan mittaan pystyimme fyysiseltä rakenteeltamme vaivatta vetämään vertoja miehille! Toisaalta pojat oppivat tekemään veneitä, metsästämään, kaatamaan puita, kalastamaan ja veistämään puuta.
Meidän tapojemme mukaan tytöt luvataan 14–15-vuotiaina miehelle, ja myöhemmin he elävät yhdessä. Vanhempani valitsivat minulle miehen mutta en pitänyt hänestä. Lopulta kävi niin, että mies jonka kanssa olen nyt naimisissa on synnyttämistäni yhdestätoista lapsesta yhdeksän isä. Hän on muuten niin vanha, että voisi olla isäni.
Koska olen luonteeltani sellainen, että haluan saada asiat kuntoon, otin usein johdon erilaisissa naisten suorittamissa tehtävissä. Niihin kuului kylän kunnossapito ja sairaista ja vanhoista huolehtiminen. Myöhemmin kapiten eli kylän päällikkö pyysi minut naispuoliseksi basjakseen eli avustajakseen. Se tuotti minulle lisävastuita. Yksi liittyi kuolleitten hautaamiseen, joka on pitkä seremonia, koska ruumista ei haudata heti.
Haudankaivajina toimivat pelkäävät taikauskoisesti, että jos heidän hikipisaroitaan putoaisi hautaan, niin se tietäisi heidän omaa kuolemaansa. Kuumassa auringonpaisteessa tietysti jo pienikin liikkuminen aiheuttaa hikoilua. Sitä paitsi hauta ei ole kylässä vaan venematkan päässä. Niinpä he joka päivä melovat hautapaikalle ja kaivavat vähän. Koska ruumista ei ole palsamoitu, siitä lähtee sietämätön haju. Ruumisarkku rakennetaan siten, että siihen kerääntyy ruumiista tihkuva neste. Sitten se kaadetaan kylän laidalla olevaan kuoppaan. Tavallisten ihmisten hautajaiset kestävät viisi päivää tai kauemmin; kylän päällikön kymmenen päivää tai kauemmin. Mutta Gran Manin hautajaiset kestävät kolme kuukautta. Joka päivä naisten täytyy laittaa ruokaa ehkä 30:lle tai useammalle haudankaivajalle samoin kuin rummunlyöjille, tanssijoille ja surijoille sekä kuolleelle.
MITEN TAPAHTUI MUUTOS
Vuonna 1959 mieheni ja minä matkustimme kanootilla pitkin jokea, jossa oli vesiputouksia ja koskia. Viiden päivän kuluttua saavuimme Albinaan, joka on Surinamin itärajalla. Menimme siellä hyvän ystävämme luokse, joka oli obia-man. Sinä päivänä hän kuitenkin kuunteli erästä 20-vuotiasta miestä, joka selitti kuvia kirjasta. Nuori mies kutsui minuakin kuuntelemaan, ja muistan yhä elävästi hänen sanansa. Vartiotorni-seuran julkaiseman kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin kuvista sain tietää, että Jumala asetti miehen ja naisen alun perin paratiisiin. Tottelemattomuutensa vuoksi he menettivät paratiisin. Mutta sen ennallistaminen oli varmaa, sillä Jeesus Kristus lupasi paalussa ollessaan pahantekijälle: ”Totisesti minä sanon sinulle tänään: sinä tulet olemaan minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43) Uskoin siihen. Jeesus, Jumalan Poika, ei voisi koskaan valehdella. Sydämessäni paloi harras halu päästä tuohon paratiisiin.
Seuraavien seitsemän kuukauden aikana nuori mies selitti kärsivällisesti jokaiseen Paratiisi-kirjassa olevaan kuvaan liittyviä seikkoja joskus kaksi tuntia ja kauemminkin kerralla kaksi kertaa viikossa. Vähitellen tosi uskonto selveni ja tajusin, että olin väärän palvonnan vanki. Voisinko saada riittävästi rohkeutta ja voimaa vapautuakseni tuosta palvonnasta? Jatkuva tutkiminen ja pienen kiinnostuneitten ryhmän seurassa oleminen alkoi vahvistaa vasta löytämääni uskoa Suurenmoiseen Luojaan Jehovaan.
Ensimmäinen, joka masensi minua, oli mieheni, joka ei osoittanut lainkaan kiinnostusta sitä kohtaan mitä opin. Hän ymmärsi, että tämä uusi uskonto vaatii korkean mittapuun noudattamista avioliitossa. Niinpä hän päätti, että meidän pitäisi palata kotiin, missä menetin kaiken yhteyden Jehovan todistajiin seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi. Mutta Raamattuun perustuva toivo eli voimakkaana sydämessäni. Kotiin tultuani opetin heti äidilleni, isälleni ja muille sukulaisilleni, mitä olin oppinut. Vanhempani antoivat minulle tukensa. Kaksi vuotta sen jälkeen isäni kuoli paratiisitoivo sydämessään, ja äidistäni tuli myöhemmin Jehovan todistaja.
ANKARIEN KOETUSTEN KOHTAAMINEN
Sitten tuli odottamaton koetus. Kolme lastani tuli hyvin sairaaksi ja menetti tajuntansa. Niinpä käytiin kysymässä neuvoa noitatohtorilta. Hän sanoi sairauden aiheutuneen siitä, että maapalstamme oli taiottu. Noitatohtori väitti tehneensä taian tehottomaksi, mutta kun palasimme kotiin, sairaus vain paheni. Viikon kuluessa sekä kolmivuotias että kahdeksanvuotias lapseni kuolivat. Kolmas lapsi oli menossa samaa tietä.
Kun Gran Man oli saanut tietää kuolemantapauksista, hän kutsui meidät luokseen. Kun hän kysyi neuvoa Gran Gadoltaan, niin hän sai tietää, että eräs kiusanhenki oli syyllinen. Minua neuvottiin palvomaan kiusanhenkeä antamalla naismeediolle alkoholia ja ruokaa ja kietomalla hänen ympärilleen pangi eli lannevaatteet. Minulle sanottiin, että jos en tekisi siten, niin sekin lapsi jota silloin odotin kuolisi syntyessään. Kieltäydyin kuitenkin menettelemästä siten, koska uskoin, että demonit olivat aiheuttaneet kahden lapseni kuoleman.
Lapseni syntyessä hänen toinen olkapäänsä oli poissa sijoiltaan. Se johtui ilmeisesti siitä, että olin niin usein heittelehtinyt maassa surressani syvästi kahden lapseni kuolemaa. Menimme lentokoneella pääkaupunkiin, missä hänen vammansa parannettiin. Luotin täysin Jehovaan ja olin miellyttänyt häntä, kun en ollut mukautunut väärään palvontaan.
Eräs myöhempi raskauteni päättyi keskenmenoon. Tavallisesti sellaisessa tapauksessa haetaan obia-manilta suojelusta. Mutta minä menin sen sijaan pääkaupunkiin hakemaan parannusta. Toivuttuani lähdin etsimään todistajia, mutta en löytänyt heitä.
Kotiin palattuani jatkoin todistuksen antamista kuluneesta Paratiisi-kirjastani. Koska olin päättänyt mennä kasteelle, ilmoitin kyläpäälliköille, etten ottaisi enää osaa juhliin, joissa palvottiin epäjumalia. Kyläläiset neuvoivat miestäni lähtemään mukaani pääkaupunkiin, kun lähdin sinne kasteelle menoa varten, koska he ajattelivat, että mahdollisesti lähtisin lopullisesti. Sen tähden hän lähti mukaan.
Kun aloin käydä kristillisissä kokouksissa, mieheni pani vastaan. Mikä oli vastaukseni? ”Jos et lähde mukaani, minun on jonakin päivänä jätettävä sinut täyttääkseni sydämeni kaipuun palvella Jehovaa.” Hämmästyksekseni hän lähti mukanani kokoukseen. Sitten hän alkoi tutkia Raamattua. Kuinka suurenmoista olikaan, kun myöhemmin saatoimme elämämme sopusointuun Jehovan lakien kanssa menemällä laillisesti naimisiin! Sitten menin kasteelle, ja myöhemmin kastettiin mieheni.
Pääkaupungissa oleskelumme auttoi meitä saamaan lisää tietoa uskomme vahvistamiseksi. Mutta taloudellisten vaikeuksien vuoksi muutimme 60 kilometrin päähän kaupungista viljelemään maapalstaa, joka tuotti hyvin. Mutta minkä menetyksen me ja muut koimmekaan, kun puskutraktori tuli ja tuhosi maapalstamme erään hankkeen vuoksi! Palasimme kaupunkiin, missä aloin palvella vakituisena tienraivaajana (koko ajallani Valtakunnan julistajana). Sinä aikana toiset todistajat opettivat minut lukemaan ja kirjoittamaan. Kun sitten kykenin lukemaan omasta Raamatustani Surinamin kansankielellä, niin tavoitin monia eri heimoihin kuuluvia ihmisiä, kun he tulivat kaupunkiin etsimään työtä. Kolmen vuoden kuluttua minulla oli mieheni myötävaikutuksella etu tulla erikoistienraivaajaksi. Mistä siunauksista perheemme nauttikaan! Neljä tytärtämme ja yksi poikamme kastettiin, ja yhdestä tuli vakituinen tienraivaaja ja kahdesta muusta erikoistienraivaajia.
VIELÄ UUSI KOETUS
Kerran kun olin johtamassa raamatuntutkistelua, sain järkyttävän tiedon. Vanhin poikani, joka ei ollut todistaja, oli ollut mukana vastalausemielenosoituksessa, ja hänet oli ammuttu kuoliaaksi. Tämä tuskallinen menetys aiheutti lisäpainetta, sillä sukulaiseni sanoivat: ”Jos et noudata surumenoja, niin sinulla ei ole äidintunteita poikaasi kohtaan.” Tapa vaati, että äitinä minun oli leikattava tukkani, käärittävä pääni valkoiseen huiviin, käytettävä suruvaatteita monta kuukautta, käveltävä tarkoituksellisen hitaasti ja puhuttava pehmeällä, vaimealla äänellä vuoden ajan – kaikki tämä siksi, että osoittaisin ihmisille ja oletetulle ’kuolleitten hengelle’, että olin todella murheissani. Mutta jos olisin menetellyt näin, niin saarnaamiseni olisi totisesti ollut turhaa ja olisin menettänyt puhtaan omantuntoni Jumalan edessä. Mutta Jehova antoi minulle apua toisten uskovien alituisen huolenpidon välityksellä.
Aucanerien mahdollisen kapinan tyynnyttämiseksi hallitus järjesti vaaditut alkoholijuomat ja elintarvikkeet poikani hautajaisiin ja toimitti ruumiin kotikylääni haudattavaksi heimotapojen mukaan. Ammattiliitto pystytti jopa muistopatsaan pääkaupungin keskustaan poikani kunniaksi. Mutta minä toivon, että Jehova voi muistaa häntä ylösnousemuksessa. – Apt. 24:15.
Muutaman kuukauden kuluttua suruajan piti päättyä perinteiseen tapaan juhlimalla, tanssimalla ja tarjoamalla alkoholia ja ruokaa. Lopuksi kaikki surevat ottavat noitatohtorin valmistaman yrttikylvyn. Äitinä minun oli määrä mennä jälleen kotikylääni, mutta minä menin kuukautta aikaisemmin selittääkseni, miksi en osallistuisi menoihin. Jotkut yrittivät pelotella minua sanoen: ”Poikasi henki tulee vahingoittamaan sinua.” Mutta osoitin heille vakuuttavasti, ettei yrttikylpy voisi pestä pois murhetta. Minulla oli myös ilo kertoa tarkkaavaisille kuulijoille uudesta asiainjärjestelmästä.
JEHOVA VASTAA HAASTEESEEN
Pian sen jälkeen sain uuden erikoistienraivausmääräyksen – Godo-oloon, synnyinpaikkakunnalleni. Menin kyläpäällikön luo ja muistutin häntä siitä, että olin aikaisemmin luvannut tulla takaisin kasteeni jälkeen. Tämän lupauksen täyttäminen oli kestänyt kuusi vuotta, mutta hän oli hyvin mielissään paluustani. Kotikyläni oli kypsä viljelystä varten. Pian aloitettiin 20 raamatuntutkistelua miesten, naisten ja joskus kokonaisten perheitten kanssa, ja joukossa oli myös sukulaisiani. Näistä tutkisteluista tuli yksitoista antautunutta ja kastettua kristittyä. Näiden joukossa oli nainen, joka oli ollut sen kiusanhengen meedio, jota minun olisi pitänyt palvoa kahden lapseni kuoleman jälkeen.
Suokaa minun kertoa vielä yksi kokemus. Vuonna 1972 eräs mies joutui demonin valtaan, ja henki oli ilmeisesti voimakkaampi kuin Gran Gadon henki. Tämä mies tappoi jokaisen häntä vastustavan taikavoimalla käyttäen taikakeppiään kuin asetta. Pian ihmiset luopuivat alamaisuudestaan ”valtaistuimelta syöstylle” Gran Gadolle ja asettuivat tämän miehen uuden jumalan alaisuuteen. Monien kylien asukkaat kutsuivat hänet kyläänsä pystyttämään sinne puupylvään, jonka katsottiin takaavan, ettei siellä sattuisi kuolemantapauksia lisää viiteen vuoteen. Mutta Godo-olon kylä kutsui hänet toista tarkoitusta varten. Vaikka vastustavat kyläläiset olivat yrittäneet vaientaa meidät (pienen todistajien ryhmän) repimällä alas majamme ja lyömällä meitä, me jatkoimme Jehovasta puhumista. He sanoivat meille uhmaavasti: ”Tänään saapuu voimakas pappi ja te kaikki kuolette!” Mutta me vastasimme luottavaisesti: ”Me emme pelkää. Me emme juokse karkuun, koska tulette näkemään, että Jehova, meidän Jumalamme, on voimakkaampi!”
Pian noitatohtori saapui tanssijoineen ja rummunlyöjineen. Me kristityt kokoonnuimme yhteen ja odotimme tyynesti luottaen Jehovan suojelukseen. (Ps. 34:8) Rummunlyönnit alkoivat kuulua äänekkäämpinä ja rajumpina. Sitten tuli demonin villitsemä noitatohtori. Mies pysähtyi meitä vastapäätä. Hän lausui taikakaavansa ja ojensi keppinsä meitä kohti. ”Nyt he kuolevat!” kirkuivat katselijat. Mutta me seisoimme horjumattomina ja noitatohtori kaatui maahan. Hän oli pyörtynyt!
Vastustajien joukossa syntyi suuri hämmennys. Hyvin häkeltyneenä väkijoukko vei noitatohtorin syrjään ja yritti elvyttää hänet. Jehovan nimi oli tosiaan osoittautunut ”vahvaksi torniksi”. (Sananl. 18:10) Sen jälkeen voimme aloittaa lisää raamatuntutkisteluja. Myöhemmin tapasin noitatohtorin ollessani todistamassa majasta majaan. Keskustelimme kaksi tuntia ja hän myönsi: ”Jehova on voimakkaampi.”
Godo-olossa on nykyään 27 julistajan toimelias seurakunta ja kolme erikoistienraivaajaa. Ja 15. huhtikuuta 1979 hengellisten veljien ja sisarten käsillä – ja lastenkin pienillä käsillä – rakennettu valtakunnansali omistettiin Jehovalle. Kuinka kiitollisia olemmekaan siitä, että meillä on hänen henkensä ja että ilmeisesti on vielä mahdollisuuksia tehdä lisää opetuslapsia lähiympäristössä!
Esi-isäni taistelivat vapauden puolesta. Mutta minä olen löytänyt hengellisen vapauden. Se on vapaus väärästä palvonnasta. Mitä iloja ja siunauksia tosi uskonnon harjoittamisesta saadaankaan! Ja ajattele! Jehovaa rakastavat voivat palvoa häntä tosi vapaudessa ikuisesti.