Spiritismin ikeestä pääseminen
SUURI onnettomuus kohtasi perhettäni, kun olin 14-vuotias. Siihen aikaan ilkeä murhaaja alkoi surmata sukulaisiani. Hänen ensimmäisiä uhrejaan olivat sisareni lapset – kaikki yhdeksän. Sitten se käänsi huomionsa sisareni mieheen. Kohta tämän jälkeen se tappoi myös yhden sisaristani. Sitten seurasivat neljä muuta veljeäni ja sisartani, kunnes vain äitini ja minä olimme enää jäljellä. Voi, miten pelkäsin!
Seuraavina vuosina söin, tein työtä ja nukuin päivittäisessä pelossa. Pohdin: ’Milloinkahan se iskee? Ja kumpi meistä on seuraava, äiti vai minä?’
Taustani
Voidaksesi ymmärtää, mitä sitten tapahtui, kerron sinulle taustastani. Synnyin vuonna 1917 paramaccaner-heimon jäseneksi Maronijoessa sijaitsevalla saarella Surinamissa. Esi-isäni olivat karanneita neekeriorjia (den lowenengre), jotka olivat paenneet viidakkoon viettämään vapaata, vaikkakin kovaa elämää. Tosiasiassa olimme vapaita ihmisten muttemme demonien orjuudesta.
Demonien ja esi-isien palvonta hallitsi jokapäiväistä elämää kylässämme. Jotkut ihmiset turvautuivat wisiin, mustaan magiaan, saadakseen toisia ihmisiä noidutuksi niin, että he sairastuivat ja kuolivat, tai sitten he pyysivät koenoen (lausutaan kuu nuu), kiusaajan, apua. Kiusaajien uskotaan olevan henkilöitä, joita heidän perheensä jäsenet kohtelivat huonosti heidän eläessään. Kuolemansa jälkeen näiden uskotaan palaavan perheen pariin kostamaan. Todellisuudessa nämä kiusaajat ovat kuitenkin halpamaisia demoneja, jotka pakottavat ihmiset palvomaan niitä.
Koska olin Evankelisen veljesseuran, yhden protestanttisen kirkon, jäsen, opin jotakin myös Jumalasta. Vaikka jäinkin tietämättömyyteen sen suhteen, miten häntä tulisi palvoa, meitä ympäröivä sademetsä oli täynnä todisteita siitä, että hän on hyvä Huolenpitäjä. ’Haluan palvoa hyvää Jumalaa mutta en pahaa henkeä, joka aiheuttaa kärsimystä’, pohdiskelin. Tiesin, että kiusaajat nauttivat vastahakoisien uhriensa kiusaamisesta kuolemaan saakka.
Kuvittelehan vain, miten järkyttynyt olin, kun sain tietää, että perheemme viholliset olivat lähettäneet meidän luoksemme koenoen. Olin 14-vuotias silloin, kun se sonnustautui matkaan suorittamaan kuolettavaa tehtäväänsä. 26 vuotta myöhemmin vain äiti ja minä olimme jäljellä.
Ensimmäinen kohtaaminen
Äiti oli ahkera työntekijä. Eräänä päivänä kun hän oli menossa pellolleen, hänet kaadettiin maahan eikä hän päässyt ylös. Koenoe oli valinnut äitini. Hänen terveytensä heikkeni, ja hän halvaantui. Hän tarvitsi apua – minun apuani. Mutta tilanteeni oli ristiriitainen, koska rakastin äitiäni, mutta pelkäsin häntä riivaavaa demonia. Koenoen hyökkäysten aikana äiti-parka huusi kuitenkin niin suuressa tuskassa, etten voinut enää kestää sitä vaan nostin hänen päänsä syliini lohdutukseksi. Silloin hän rauhoittui, mutta minä tunsin ”käsien” puristavan ruumistani.
Kun halusin paeta, äiti huusi jälleen. Jäin siksi siihen hänen vuokseen, ja jouduin kestämään ensimmäisen vavisuttavan kohtaamisen tämän tappajan kanssa. Olin silloin 40-vuotias.
Kovempia hyökkäyksiä
Äiti kuoli. Vain kolme päivää myöhemmin kuulin ystävällisen äänen sanovan: ”Lintina, Lintina, kuuletko minua? Kutsun sinua.” Siitä alkoi niin suuri murhe, että toivoin kuolevani nopeasti.
Ensin demoni vaivasi minua vain mennessäni nukkumaan. Kun olin nukahtamaisillani, ääni herätti minut ja puhui minulle hautapaikoista ja kuolemasta. Univelka heikensi minua, vaikka huolehdinkin edelleen lapsistani.
Myöhemmin demoni kovensi otteitaan. Useita kertoja minusta tuntui kuin se olisi yrittänyt kuristaa minut. Vaikka yritin juosta pakoon, en kyennyt, koska ruumistani tuntui painavan raskas paino. Halusin huutaa, mutten saanut ulos minkäänlaista ääntä. Siitä huolimatta en suostunut palvomaan hyökkääjääni.
Toivuttuani aina kunkin hyökkäyksen jälkeen aloin jälleen viljellä maata ja kasvattaa maniokkia ja sokeriruokoa ja myydä niitä pienen rannikkokaupungin torilla. Elannon hankkiminen kävi helpommaksi, mutta pahimmat kärsimykseni olivat vielä edessä.
Etsin parannuskeinoa
Eräänä päivänä kuulin demonin pahaenteisen äänen sanovan: ”Turvotan mahasi palloksi.” Jonkin ajan kuluttua mahaani ilmestyi kova möykky, joka kasvoi aina vain suuremmaksi, kunnes näytti siltä kuin olisin ollut raskaana. Olin todella kauhuissani ja mietin: ’Voiko Jumala, Luoja, auttaa minua pääsemään eroon koenoesta? Voiko Hän lähettää hyvän ja voimakkaamman hengen ajamaan tämän toisen pois?’ Saadakseni tämän selville menin bonoemanin, poppamiehen, puheille.
Ensimmäinen poppamies, jonka luo menin, antoi minulle tapoeseja eli amuletteja, mutta turvotus ei lähtenyt pois. Olin päättänyt löytää jonkin parannuskeinon, ja niinpä matkustin poppamieheltä toiselle – aivan turhaan. Noiden käyntien välillä jatkoin maanviljelystä saadakseni varoja oluen, viinin, samppanjan ja lannevaatteiden ostoon, joilla maksoin poppamiehille heidän palveluksistaan. He neuvoivat minua monta kertaa sanoen: ”Polvistu koenoen eteen. Rukoile sitä kuin isäntää. Palvo sitä niin se jättää sinut.” Mutta miten voisin polvistua sellaisen hengen eteen, joka kidutti minua ja halusi tappaa minut? En mitenkään voinut.
Epätoivoissani tein kuitenkin kaiken muun, mitä poppamiehet käskivät minun tehdä. Yksi heistä hoiti minua viisi kuukautta. Hän antoi minulle yrttikylpyjä ja pusersi 11:n eri kasvin mehua silmiini ”puhdistaakseen ne”, kuten hän sanoi, samalla kun huusin tuskasta. Mutta hoidon päätyttyä palasin kotiin rahattomana, pahoinpideltynä ja sairaampana kuin koskaan ennen.
”Viimeinen hetkesi on koittanut”
Yksi pojistani, joka asuu Alankomaissa, lähetti minulle rahaa voidakseni jatkaa avun etsimistä. Niinpä menin pääkaupungissa asuvan lääkärin luo. Tutkittuaan minut lääkäri sanoi: ”En voi auttaa teitä. Menkää bonoemanin luo.” Niinpä koetin saada apua intialaista alkuperää olevalta meediolta – mutta jälleen turhaan. Lähdin kulkemaan kohti kotia, mutta en päässyt pääkaupunkia pitemmälle, ja siellä saavuin erään tyttäreni talon luo. Lysähdin siihen paikkaan – rahattomana ja sairaana. Olin aivan turhaan käyttänyt 17 vuotta ja 15 000 guldenia (noin 35 000 markkaa) parannuskeinojen löytämiseen. Olin 57-vuotias.
Seuraavaksi demoni uhkasi: ”Olen saanut tarpeekseni sinusta. Viimeinen hetkesi on koittanut.”
”Mutta et sinä ole Jumala, etkä ole Jeesus”, huusin.
”Ei edes Jumala voi estää minua”, demoni vastasi. ”Päiväsi ovat luetut.”
Lopullinen taistelu
Kului joitakin viikkoja. Meena, naapurissa asuva nainen, joka oli Jehovan todistajien kokoajanpalvelija, kysyi tyttäreltäni tilastani ja sanoi: ”Vain Raamattu voi auttaa äitiäsi.” Kuultuani sattumalta keskustelun kävelin heitä kohti. Ennen kuin kuitenkaan pääsin heidän luokseen, minut heitettiin maahan. Meena kiiruhti luokseni ja sanoi: ”Tuo demoni ei jätä sinua rauhaan. Ainoa joka voi auttaa sinua on Jehova, ei kukaan muu.” Sitten hän rukoili kanssani Jehova Jumalaa ja alkoi käydä luonani. Mutta mitä useammin hän kävi, sitä ankarammiksi tulivat demonin hyökkäykset. Yöllä ruumiini vapisi niin ankarasti, ettei kukaan talossa olija voinut nukkua. Lakkasin syömästä, ja toisinaan menetin täysin tajuntani.
Tilani muuttui niin vakavaksi, että maan sisäosissa asuvat poikani tulivat hakemaan minua takaisin kylään kuolemaan. Koska olin liian heikko matkustaakseni, kieltäydyin lähtemästä. Mutta koska tunsin kuoleman lähestyvän, pyysin todistajaa tulemaan hyvästelemään minua. Meena selitti Raamatusta, että vaikka kuolisinkin, on olemassa ylösnousemustoivo.
”Ylösnousemusko? Mitä tarkoitat?”
”Jumala voi herättää sinut elämään paratiisissa”, hän vastasi. Siinä oli toivon kipinä!
Mutta juuri tuona yönä demoni riivasi minua. Transsissa olin näkevinäni koenoen kulkevan suuren ihmisjoukon seuraamana. Se pilkkasi: ”Hän kuvittelee saavansa ylösnousemuksen.” Sitten ihmisjoukko nauroi nauramistaan. Silloin tein kuitenkin jotakin mitä en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Huusin: ”Jehova! Jehova!” En osannut sanoa mitään muuta. Mutta demoni lähti!
Poikani tulivat jälleen luokseni ja pyysivät: ”Äiti, älä kuole kaupungissa. Anna meidän viedä sinut kylääsi.” Kieltäydyin lähtemästä, sillä halusin oppia lisää Jehovasta. ”No niin, ehkä kuitenkin kuolen”, sanoin heille, ”mutta olen ainakin voinut palvella Luojaa.”
Kuin vahva torni
Meena ja toiset todistajat kävivät yhä luonani. He opettivat minua rukoilemaan Jehovaa. He kertoivat minulle muun muassa Jehovan ja Saatanan välisestä kiistakysymyksestä ja siitä, miten Panettelija aiheutti kärsimyksiä Jobille saadakseen hänet kiroamaan Jumalan. Näiden asioiden oppiminen vahvisti minua päätöksessäni olla koskaan palvomatta tuota demonia. Todistajat lukivat minulle raamatunkohdan, josta opin pitämään erittäin paljon: ”Herran [”Jehovan”, UM] nimi on vahva torni; hurskas juoksee sinne ja saa turvan.” – Sananlaskut 18:10.
Vähitellen voimani palautuivat. Kun poikani palasi, pyysin häntä odottamaan ulkopuolella. Pukeuduin ja työnsin puseronhelman hameeseeni näyttääkseni, että turvotus oli lähes hävinnyt. Sitten kävelin ulos.
”Onko tämä Mama Lintina?” poikani sopersi.
”Kyllä, minä se olen – kiitos Jehovalle, Jumalalleni!”
Otan asenteeni
Heti kun pystyin vähänkään kävelemään, menin Jehovan todistajien valtakunnansaliin. Siellä sain niin paljon kannustusta ystäviltä, etten jättänyt menemättä yhteenkään kokoukseen. Muutamia kuukausia myöhemmin osallistuin todistajien kanssa julkiseen saarnaamistyöhön. Vähän sen jälkeen minut kastettiin ja minusta tuli Jehovan, rakkaudellisen Pelastajani, palvelija. Olin silloin 58-vuotias.
Vielä oli kuitenkin jotakin tekemättä. Vuosia aikaisemmin olin majani luokse kylään rakentanut alttarin, jolla uhrasin uhreja esi-isilleni. Voidakseni olla hengellisesti puhdas, minun piti hävittää se. Pyysin Jehovalta apua, sillä tekoni voisi aiheuttaa kyläläisten keskuudessa valtavan rähinän. Kun saavuin majalleni ja avasin sen oven, joku huusi: ”Pingos!” (”Villisikoja!”) Villisikalauma kulki juuri saaren poikki ja hyppäsi jokeen uidakseen sen yli. Sekä nuoret että vanhat kyläläiset lähtivät heti tämän helpon saaliin perään. Riemuissani polvistuin ja kiitin Jehovaa tästä tapahtumien käänteestä. Raahasin äkkiä alttarin ulos, kaadoin sen päälle paloöljyä ja sytytin sen tuleen. Kun ihmisjoukko palasi, alttaria ei enää ollut. Tietenkin he saivat selville mitä oli tapahtunut, mutta he eivät voineet sille enää mitään. Niinpä palasin pääkaupunkiin rauhallisin mielin.
Kurjuudesta onnellisuuteen
Sain osakseni muitakin siunauksia. Alankomaissa asuva poikani ei uskonut minusta kuulemiaan kertomuksia vaan astui Surinamin koneeseen nähdäkseen minut omin silmin. Hän oli niin onnellinen tavatessaan minut terveenä, että hän osti minulle pääkaupungista kauniin talon, jossa nyt asun. Millaisen muutoksen olenkaan kokenut: aikaisemmin olin pennitön demonien orja, nyt olen Jehovan palvelija, josta huolehditaan hyvin!
Yksitoista vuotta kasteeni jälkeen minulla on vielä muita syitä olla kiitollinen. Osakseni tulleiden monien siunausten innoittamana kolme lastani ja yksi vävyni kiinnostuivat myös Raamatun totuudesta ja lopulta vihkivät elämänsä Jehovalle. Lisäksi olen kerran toisensa jälkeen kertonut demonismia koskevan kokemukseni, kun veljet ja sisaret ovat vieneet minut mukaansa Raamatun tutkijoiden luo, joilla ei ole ollut rohkeutta irtautua demonien vallasta. Tällä tavoin noistakin kauhun vuosista on ollut jotakin hyötyä Valtakunnan saarnaamistyössä.
Sanat eivät riitä ilmaisemaan kiitollisuuttani Jehovaa, Jumalaani, kohtaan. Olen totisesti nähnyt hänen kaikkivaltiaan kätensä toimivan puolestani. Jehova on todella ollut hyvä minulle! – Vrt. Psalmi 18:18–20.
[Kuva s. 8]
Vapautuessaan spiritismistä Lintina van Geenen oppi, että ’Jehovan nimi on vahva torni’
[Kuva s. 9]
Surinamin takamaata, jossa monet ihmiset ovat spiritismin orjuudessa