Konferenssi Kansainyhteisön vaurauden tasaamiseksiko?

Herätkää!-lehden Sambian-kirjeenvaihtajalta

MIKÄ tapahtuma sai Englannin kuningattaren, Elisabet II:n matkustamaan yli 8000 kilometrin päähän Lontoossa sijaitsevasta asunnostaan?

Mikä tapahtuma sai isäntämaan käyttämään siihen 36 miljoonaa markkaa, vaikka maan johtajat myönsivät, että se on parhaillaan vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa?

Vastauksen näihin kysymyksiin tarjoaa Kansainyhteisön 22. konferenssi, joka pidettiin 1.–7. elokuuta viime vuonna Lusakassa Sambiassa.

Kansainyhteisö ja sen konferenssi

Kansainyhteisö on 39 itsenäisen maan muodostama kansainvälinen yhteisö, jonka yhteinen väkiluku on arviolta miljardi ihmistä eli noin neljäsosa koko ihmiskunnasta. Sen jäsenet väittävät sen olevan rauhalle, vapaudelle ja oikeudenmukaisuudelle omistettu järjestelmä. Koska se on kasvanut vanhasta Brittiläisestä imperiumista, kaikki jäsenet tunnustavat kuningatar Elisabet II:n Kansainyhteisön vertauskuvalliseksi pääksi.

Tärkein yhteistyöelin Kansainyhteisön jäsenten välillä on pääministerien kokous – Kansainyhteisön konferenssi. Näistä on viisi viimeistä pidetty kahden vuoden välein. Tämä konferenssi on ainutlaatuinen siinä, että toisin kuin monet muut kansainväliset konferenssit se ei tee sitovia päätöksiä, vaan pyrkii luomaan yksimielisyyttä. Se on epävirallinen siinä mielessä, ettei siellä ole puhujakoroketta eikä siellä pidetä virallisia puheita. Pääministerit istuvat pöydän ääressä mukanaan vain kaksi neuvonantajaa ja käyvät todellista vuoropuhelua.

Mihin kansainvälisiin kysymyksiin tämä 22. konferenssi keskittyi?

Kansainyhteisön pääsihteeri Guyanan Shridath Ramphal sanoi televisiohaastattelussa, että kaksi huomattavaa kysymystä olisivat eteläisen Afrikan ja varsinkin Zimbabwe-Rhodesian ja Namibian apartheid-ongelma ja maailman taloudelliset vaikeudet.

Poliittisia kysymyksiä

Tansanian presidentti Julius Nyerere avasi eteläisen Afrikan tilannetta käsitelleen keskustelun ja sanoi, että Zimbabwe-Rhodesian ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan kolme asiaa: ensimmäiseksi Englannin tulee laatia demokraattinen perustuslaki; toiseksi tulee järjestää kansainvälisesti valvotut vaalit, joissa kaikki selkkauksen osapuolet ovat mukana, kolmanneksi Kansainyhteisön pitäisi luoda jälleenasutusohjelma ja -rahasto niitä valkoisia varten, jotka haluavat lähteä maasta siinä tapauksessa, että jotakin vähemmistöpuolta edustava musta hallitus saisi vallan. Nämä ehdotukset hyväksyttiin ja niitä laajennettiin konferenssin loppupuolella julkaistussa yhdeksänkohtaisessa virallisessa tiedonannossa. Englannin pääministeri Margaret Thatcher kannatti tiedonantoa ja ilmoitti, että Englannin hallituksen tarkoituksena on edetä nopeasti kohti välittömiä tavoitteitaan itsenäisyyttä varten tarvittavan perustuslain laatimiseksi.

Muina poliittisina aiheina keskusteltiin esimerkiksi Indokiinan aseellisista selkkauksista ja siitä, että selkkauksilla on suuri vaara levitä laajemmalle alueelle; ilmaistiin syvä huoli kansainvälisen pakolaisongelman maailmanlaajuisesta kasvusta; ilmaistiin vakava huolestuminen Kyproksen tilanteesta; annettiin täysi tuki Belizen väestön hartaille toiveille pikaisesta ja turvallisesta itsenäistymisestä; luotiin katsaus Lähi-idän vakavaan tilanteeseen ja mainittiin erityisesti palestiinalaiset; pantiin pahoitellen merkille se, ettei Intian valtameren muuttamisessa rauhan vyöhykkeeksi ollut edistytty paljonkaan, vaan päinvastoin suurvaltojen sotilaallinen läsnäolo oli siellä todellisuudessa kasvanut.

Ongelmista keskusteltiin, esitettiin näkökantoja, ilmaistiin huolestuminen ja tehtiin ehdotuksia. Mutta saatiinko ongelmia todellisuudessa ratkaistuksi? Nauttivatko ne, joiden olosuhteita tarkasteltiin, nyt todellisesta rauhasta, vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta?

Taloudellisia kysymyksiä

Rikkaiden ja köyhien maiden välistä taloudellista epätasapainoa arvosteltiin raha-asioista puhuttaessa voimakkaasti. Papua-Uuden-Guinean pääministeri Michael Somare syytti kehittyneitä maita siitä, että ne keskittyvät etupäässä omiin etuihinsa. Lisäksi todettiin, että inflaatiosta, yleisestä lamasta, korkeasta työttömyydestä ja muista seikoista johtuvat ongelmat olivat siirtyneet kehitysmaihin. Tämän ongelman valaisemiseksi konferenssille kerrottiin, että kehitysmaat olivat velkaa öljyntuottajille yli 160 miljardia markkaa, samalla kun teollisuusmaiden alijäämä oli kutistunut kahdeksaan miljardiin markkaan. Miten voitaisiin vaikuttaa tätä suuntausta vastaan?

Ehdotettiin esitettäväksi OPEC-maille, että ne ohjaisivat osan pääomastaan kehitysmaihin, joista eräiden talous oli energiakriisin vuoksi romahduksen partaalla, sen sijaan että ne kanavoisivat öljydollareitaan teollistuneisiin talousjärjestelmiin, kuten ne parhaillaan tekevät. Sovittiin toisestakin toimintalinjasta tämän ongelman voittamiseksi siten, että muodostetaan kansainvälinen energiantutkimuslaitos yhtenäistämään vaihtoehtoisten voimanlähteiden tutkimista. Koska myös uskottiin, että Kansainyhteisön teknisen yhteistyön rahasto auttaisi poistamaan rikkaiden ja köyhien maiden välistä epäsuhtaisuutta, päästiin yksimielisyyteen siitä, että tähän rahastoon kootaan 32 miljoonaa markkaa.

Esitettiin viisi aluetta, joilla suuremmat jäsenmaat voisivat auttaa kehitysmaita. Niitä olivat auttaminen talouden monipuolistamisessa edistämällä raaka-aineiden tehokkaampaa itse paikalla tapahtuvaa jalostamista, maiden auttaminen teknisten taitojensa lisäämisessä, sen turvaaminen, että pienet saarivaltiot pääsevät vapaasti markkinoille omilla tuotteillaan, rahavirtojen kasvattaminen ja auttamismenetelmien yksinkertaistaminen ja taloudellisen ja teknisen avun antaminen, jotta niiden riippuvuus tuontiöljystä vähenisi ja ne voisivat kehittää vaihtoehtoisia energialähteitä.

Mutta soveltavatko suuremmat maat todella näitä ehdotuksia käytäntöön? Antaako niiden historia mitään syytä uskoa siihen, että ne tosiaan pitävät epäitsekkäästi huolta toistensa eduista?

Mitä sillä saavutetaan?

Päättäjäispuheessaan puheenjohtaja totesi olleen ’tyydytystä tuottavaa, että alussa ilmaistut pelot ovat päättyneet toistemme näkökantojen parempaan ymmärtämiseen’ ja että konferenssissa oli vallinnut ystävällinen ilmapiiri ja vilpitön henki.

Mutta mitä kaikilla puheilla, keskusteluilla, vakuutuksilla ja suusanallisilla sopimuksilla saavutettiin? On välttämätöntä siirtää päätökset toimintaohjelmaksi, sillä, kuten puheenjohtaja sanoi, kokous ei olisi historiallisesti merkittävä, jollei se johtaisi historiallisiin muutoksiin.