Maailman nälkäiset miljoonat – voidaanko heidät ruokkia?

Herätkää!-lehden Filippiinien-kirjeenvaihtajalta

AASIAN ja Afrikan nälkäisen maalaisväestön pulmat olivat päällimmäisenä niiden mielessä, jotka saapuivat Filippiineille erääseen ryhmäkokoukseen kesäkuussa 1977. Nälkää näkevät miljoonat olisivat ehkä ilahtuneet todetessaan sen optimismin, joka huokui joistakin puheista.

Kysymyksessä oli Maailman elintarvikeneuvoston kolmas istunto. Neuvostoa on kuvailtu ”Yhdistyneiden Kansakuntien korkeimmaksi poliittiseksi elimeksi elintarvikeasioissa”. Mikä on sen päämäärä? ”Että vuosikymmenen kuluttua yksikään lapsi ei mene vuoteeseen nälkäisenä, että yksikään perhe ei ole huolissaan seuraavan päivän leivästä ja että aliravitsemus ei ehkäise yhdenkään ihmisen tulevaisuutta ja kykyjä.”

Mikä sai meidät olemaan läsnä tässä kokouksessa huomioitsijoina? Ensiksikin nälkä vitsaa kahdeksatta osaa ihmiskunnasta, ja jokaisen myötätuntoisen ihmisen tulisi olla huolissaan tällaisesta asiaintilasta. Toiseksi kyseinen ongelma on yhteydessä Raamatun ennustuksiin. Jeesus ennusti, että ”nälänhätä” tulisi olemaan näiden päivien yhtenä tunnusmerkkinä. (Mark. 13:8) Jo tällaisen kokouksen tarve oli valaiseva esimerkki hänen sanojensa täyttymyksestä.

Ja vihdoin olimme tietoisia siitä, että monet pitävät Yhdistyneitä Kansakuntia ihmisen parhaana tulevaisuudentoivona. Maailman vaikeudet voidaan heidän mielestään mahdollisesti voittaa ainoastaan ylikansallisella tasolla. Niinpä me halusimme nähdä, miten tämä järjestö työskenteli selviytyäkseen erikoisongelmasta, joka oli niin vakava, että se sai Yhdysvaltain edustajan sanomaan: ”Jos me yhdessä työskentelevinä ihmisinä ja kansakuntina emme pysty takaamaan riittävää ruokavaliota kaikille ihmisille, niin muut taloudelliset ja poliittiset päämäärämme käyvät merkityksettömiksi . . . ’rauhallista maailmaa, joka on yhdeltä kolmasosaltaan rikas ja kahdelta kolmasosaltaan nälkäinen, ei voi kauan olla olemassa’.”

Kansainvälinen ratkaisuyritys

Maanantaiaamuna 20. kesäkuuta 1977 olimme läsnä konferenssin avajaisissa yhdessä 36 maan edustajien, vierailevien arvohenkilöiden, tarkkailijoiden ja monien muiden seurassa. Avajaiset pidettiin Manilan konferenssikeskuksen ylellisissä, ilmastoiduissa tiloissa. Katsellessamme ympäri salia näimme osanottajia sekä rikkaista että köyhistä maista, idästä ja lännestä. Tämä oli todella kansainvälinen yritys elintarvikeongelman ratkaisemiseksi.

Neuvostolla ei tietenkään ollut valtaa antaa jäsenmaita sitovia lakeja. Sen sijaan olimme tarkkailemassa poliittista elintä, joka pyrki muotoilemaan sen mielestä tehokkaita suunnitelmia. Sitten se yrittäisi saada jäsenmaiden hallitukset noudattamaan näitä suunnitelmia käyttämällä Yhdistyneitten Kansakuntien poliittista arvovaltaa.

Syitä optimismille

Neuvoston puheenjohtajaksi valittu Filippiinien edustaja kosketti optimistista kieltä sanoessaan: ”Maailmassa, jossa on tullut muotiasiaksi vaipua epätoivoon, meillä on nykyään toivo. Olemme kokoontuneet aikana, jolloin sadot ovat olleet hyviä, jolloin varastot ovat runsaat. Me voimme iloita Maanviljelyksen kehittämissäätiön perustamisesta, jonka varat ovat miljardi dollaria. Yhä useammat maailman johtajat ovat hyväksymässä sen karun tosiasian, että nälkä ja köyhyys ovat aikamme tärkeimpiä huolenaiheita.”

Joistakin kuivuuskausista huolimatta hyvät sadot olivat tosiaankin johtaneet siihen, että varastoissa oli noin 50 miljoonaa tonnia enemmän elintarvikkeita kuin välittömästi tarvittiin. Vaikka väestö onkin suuresti lisääntynyt, niin näyttää siltä, että jokaista ihmistä kohti on nykyään keskimäärin yksi viidesosa enemmän elintarvikkeita kuin vuonna 1950.

Suuria ongelmia

Konferenssissa esitettiin kuitenkin ankaria muistutuksia. Tilanne näytti keskimäärin hyvältä. Mutta miljoonat ja taas miljoonat nälkää näkevät tai aliravitut ihmiset eivät saaneet osuuttaan tarjolla olevista elintarvikkeista. Tämä toi mieleen kuvauksen miehestä, jonka pää oli uunissa ja jalat jääkaapissa. Hänen keskimääräinen lämpötilansa oli täydellinen!

Vaikka siis ihmisillä olisikin runsaasti ruokaa saatavissa, niin he voivat nähdä nälkää maiden välisten tai jossakin maassa vallitsevien jakeluongelmien takia. Ennen konferenssia esimerkiksi tohtori Bihar Maailman terveysjärjestöstä huomautti, että jotkin aliravitsemuksesta kärsivät maat todellisuudessa veivät elintarvikkeita ulkomaille. Köyhillä ei noissa maissa ollut rahaa ostaa ruokaa, vaikka sitä oli saatavilla.

Kanadan edustaja varoitti ylijäämästä, joka oli mainittu yhdeksi optimismin syyksi. Hän selitti, että maanviljelijät eivät tuottaisi elintarvikkeita enempää kuin markkinoille mahtuisi. Jos esimerkiksi vehnää olisi liikaa, niin hinnat romahtaisivat. Maanviljelijät eivät enää haluaisi kylvää niin paljon kuin aikaisemmin, ja tämä voisi johtaa pulaan. Maanviljelijöitä pitäisi suojella alhaisilta hinnoilta runsauden aikoina, ja elintarvikkeita tuoville maille pitäisi turvata riittävien varastojen saanti huonoinakin satovuosina.

Sen jälkeen sattuneiden tapahtumien valossa Kanadan edustajan varoitus oli todella paikallaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain saaman suuren vehnäsadon vuoksi on ehdotettu, että vuonna 1978 maanviljelijät jättäisivät kylvämättä 20 prosenttia nykyisestä vehnänviljelysalastaan.

Vuoden 1972 kriisi

Useimpien edustajien mielessä häilyy uhkaavana vuoden 1972 muisto – kriisivuoden joka lopulta johti Maailman elintarvikeneuvoston luomiseen. Ennen tuota vuotta maailman elintarviketuotanto oli kohoamistaan kohonnut. Vaikka erillisiä vaikeuksia olikin ollut, niin jonkin maan huono sato oli aina voitu korvata jossakin toisessa maassa saadulla runsaalla sadolla. Mutta vuonna 1972 huono sää johti huonoihin satoihin Kiinassa, Neuvostoliitossa, Etelä-Aasiassa ja Sahelin alueella Afrikassa. Maailman elintarvikevarastoissa oli yhtäkkiä 30 miljoonan tonnin vajaus. Vehnän hinta lähes kolminkertaistui. Laivojen rahdit kohosivat jyrkästi. Monissa maissa ihmiset näkivät suoranaista nälkää, ja kaikki kärsivät hintojen kohoamisesta. Ensi kertaa nähtiin selvästi, miten herkäksi maailman elintarviketilanne oli tullut.

Tämä kriisi johti lopulta Maailman elintarvikekonferenssiin, joka pidettiin Roomassa marraskuussa 1974 Yhdistyneitten Kansakuntien suojeluksessa. Siellä tehtiin useita päätöksiä ja perustettiin Maailman elintarvikeneuvosto auttamaan näiden päätösten tarkoitusperien toteuttamisessa ja lievittämään maailmanlaajuista elintarvikeongelmaa.

Edistys on kuitenkin sen jälkeen ollut hidasta. Vain harvoja olennaisia parannuksia on tapahtunut. Tavoitetta köyhemmille maille tarkoitetusta elintarvikeavusta ei ole saavutettu. Köyhille maille suositeltuun elintarviketuotannon kasvuun ei ole päästy. Aliravitsemusongelman ratkaisemisessa on edistytty vain vähän. Kansainvälinen kaupankäyntipolitiikka näyttää yhä toimivan vastoin köyhien maiden etuja.

Huolestuttava suuntaus

Eräs toinenkin kova pähkinä oli edustajien purtavana. 43 maalla todettiin olevan huomattavia vaikeuksia, ja ne asetettiin elintarvikeavun saamisessa etuoikeutettuun asemaan. Ennen toista maailmansotaa monet näistä maista olivat kuitenkin tuottaneet niin paljon elintarvikkeita, että ne veivät maasta ylijäämävarastojaan. Aina vuoteen 1950 saakka ne tuottivat niin paljon, että ne pystyivät ruokkimaan oman väestönsä. Mutta sitten tilanne muuttui. Ne eivät enää pystyneet ruokkimaan itseään. Miksi? Osaksi se johtui nopeasti kasvavasta väestöstä. Lisäksi nämä maat siirsivät investointejaan maanviljelyksestä teollisuuteen, ja monet maatyöläiset muuttivat kaupunkiin.

Näin elintarvikkeita vievät maat alkoivatkin tuoda niitä maahansa. Aluksi se ei ollut vaikeata. Rikkaammissa maissa viljantuotanto oli lisääntymässä. Ne myivät usein ylijäämävarastojaan köyhemmille maille alhaiseen hintaan tai lahjoittivat elintarvikkeita. 1960-luvun lopulla näiden köyhempien maiden tuonti oli 23–27 miljoonaa tonnia viljaa. Vuonna 1975 luku oli jo yli 45 miljoonaa tonnia, ja vuoteen 1985 mennessä se voi nousta 80:een tai jopa 90 miljoonaan tonniin! Tämä muodostaisi todellisen ongelman, sillä köyhemmillä mailla ei ole varaa ostaa niin paljon elintarvikkeita. Ja vaikka ne pystyisivätkin siihen, niin on epäiltävää, onko saatavissa riittävästi laivoja niiden kuljettamiseen.

Ongelmaa mutkistaa lisäksi suunnaton asevarusteluun uhrattava rahamäärä, joka voitaisiin käyttää maapallon nälkäisten miljoonien ruokkimiseen. On merkille pantavaa, että alun perin Maailman elintarvikekonferenssi oli päättänyt vaatia asevarustelumenojen vähentämistä. Mutta tätäkään päätöstä ei ole juuri toteutettu vuoden 1974 jälkeen.

Toimintasuunnitelma

Viisipäiväisten keskustelujen jälkeen Maailman elintarvikeneuvosto päätyi laajaan suunnitelmaan, johon kuului 22 kohtaa. Joidenkin toimenpiteitten tarkoituksena oli elvyttää köyhempien maiden elintarviketuotantoa, mikä lopulta tekisi ne omavaraisiksi ja lopettaisi elintarvikkeiden maahantuonnin lisääntyvän ongelman. Toiset kohdat käsittelivät välitöntä elintarvikepulan ongelmaa siitä kärsivissä maissa, ja niissä esitettiin ehdotuksia elintarvikeavun saamiseksi säännöllisemmäksi ja tehokkaammaksi. Ravitsemusta ja kaupan tasapainottomuutta koskevia vaikeuksia käsiteltiin niin ikään.

Yhtenä suosituksena oli kansainvälisen viljavaraston luominen. Tämä järjestely edistäisi elintarvikkeiden saannin turvaamista maailmassa ja estäisi vuoden 1972 tilanteen katastrofaalisen toistumisen. Se kannustaisi maanviljelijöitä tuottamaan elintarvikkeitaan runsaudenkin aikoina. Näin elintarvikkeita voitaisiin hyvinä aikoina varastoida pula-aikoina käytettäväksi.

Kaikkia näitä kohtia pidettiin erittäin tärkeinä. Jugoslavian edustaja huomauttikin, että ’Neuvoston oli ratkaisevan tärkeää tehdä todellinen läpimurto’. Elintarvikevaraston perustamista koskevasta ehdotuksesta sanottiin eräässä sanomalehtiuutisessa: ”Sillä, mitä näille 40–50 miljoonalle vehnätonnille tapahtuu tänä vuonna, on suurempi vaikutus maailman elintarviketurvaan kuin millään muulla yksittäisellä tapahtumalla, joka on ihmisen vallassa ja johon Maailman elintarvikeneuvosto voi vaikuttaa.”

Nälkäiset tullaan ravitsemaan

Konferenssin tulokset voi vain aika näyttää. Se voisi hyödyttää lukemattomia miljoonia nälkäisiä ihmisiä. Mutta tiellä on monia esteitä. On esimerkiksi sellaisia tekijöitä kuin huonojen satojen mahdollisuus, jatkuva väestönkasvu, joidenkin kansallishallitusten tehottomuus ja viljelyskelpoisten maa-alueiden hidas eroosio. Nämä seikat eivät ole Maailman elintarvikeneuvoston hallinnassa.

Kuunnellessamme konferenssin asiantuntijoita olimme selvillä siitä, että ihmiset, joita nämä edustajat yrittivät auttaa, eivät epäilemättä tienneet mitään näistä keskusteluista. Oli myös ilmeistä, että tänne kokoontuneet asiantuntijat joko eivät tienneet tai eivät ajatelleet pysyvää ratkaisua konferenssissa keskusteltuihin ongelmiin. Raamattu ilmaisee Jehova Jumalan kasvattavan ”kasvit ihmisen tarpeeksi”. Ja hän lupaa antaa ”leivän nälkäisille”. (Ps. 104:14; 146:7) Neuvoston käsittelemät elintarvikepulat ovat itsessään osatodisteena siitä, että Jehova Jumala tuo pian valtakuntansa välityksellä uuden järjestelmän, jossa ei ole nälänhädän kaltaisia ongelmia. Silloin Jumala ’avaa kätensä ja tyydyttää kaikkien elävien toiveen’. – Ps. 145:16, UM; Matt. 24:3, 7.