Metsästys ja kalastus – vanhaan malliin
KENTIES useimpien kalamiesten varusteisiin kuuluu verkko tai onkivapa. Metsästykseen käytetään tavallisesti kivääriä. Mutta Filippiinien eteläosassa asuvan mandayaheimon jäsenenä minut opetettiin metsästämään ja kalastamaan ravinnoksi ilman tuollaisia välineitä!
Minua ruvettiin valmentamaan viisivuotiaana. Monista ihmisistä käyttämämme menetelmät saattaisivat tuntua alkukantaisilta, mutta perheemme sai runsaasti lihaa ja kalaa metsän omasta ruokakomerosta. Samoja menetelmiä käytettiin todennäköisesti tuhansia vuosia sitten, kun Jumala sanoi Nooan ajan vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunnalle: ”Kaikki, mikä liikkuu ja elää, olkoon teille ravinnoksi.” – 1. Moos. 9:2, 3.
Kalastusta viidakkotyyliin
Esimerkiksi me emme kalastaneet onkivavoilla tai verkoilla. Mitä me sitten käytimme? Usein vain käsiämme! Isäni opetti minua pyydystämään kaloja, äyriäisiä, hummereita tai taskurapuja käsilläni joenuoman kivien ja ruohostojen ympäriltä. Opin käyttämään myös bambukoria tai piikikästä koria. Illalla me panimme niihin syötin, ja toivon mukaan niistä löytyi aamulla saalista.
Heimomme käytti kalastuksessa usein jousta ja nuolta. Opin kyyristelemään veden yllä riippuvalla oksalla ja matkimaan tiettyjen kalojen ääntä. Kun ne tulivat pintaan, ammuin nuolen ja sukelsin noutamaan saalistani.
Me pyydystimme kaloja myös siten, että kaivoimme joentörmään noin 60 senttimetriä leveän, 75 senttimetriä pitkän ja 30 senttimetriä syvän kolon. Sen suulle me teimme aidan bambusäleistä. Aidassa oli pieni ovi, joka oli tehty niin, että kalan uitua sisään etsimään ravintoa se ei päässyt ulos.
Eräässä toisessa kalastusmenetelmässä tarvittiin 5–10 ihmisen yhteistoimintaa. Me rakensimme lammikon päähän tai jokeen eräänlaisen aitauksen, sen jälkeen kahlasimme hitaasti vedessä kohti sitä ja pieksimme vettä koko ajan kepeillä. Kaloja, kilpikonnia ja jopa pieniä krokotiilejä ryntäsi aitaukseen. Niin, me söimme krokotiilejäkin!
Suuret ankeriaat uivat usein puunrunkojen, juurien, oksien tai lehtien alla. Pyydystääksemme niitä me vain tökimme pitkällä keihäällä kaikkea tällaista ajelehtivaa roinaa. Jos siellä oli ankerias ja me osuimme siihen, se nousi pintaan.
Pimeinä iltoina me houkuttelimme saalista valolla. Kun saalis tuli lähelle, me tapoimme sen sopivalla aseella.
Viidakkometsästäjän taidot
Isäni opetti minulle myös metsässä metsästämisen taidot. Metsästys oli meille tärkeää, sillä sen avulla perheemme saattoivat syödä. Opin nopeasti sen, että viidakkometsästäjä ei käytä tallattuja polkuja, koska eläimet karttavat niitä. Siksi meidän oli opittava etenemään aluskasvillisuuden läpi, ja piikit ja lehdet repivät meitä samalla kun koetimme karttaa sääskiä, muurahaisia, mehiläisiä ja käärmeitä.
Koska eläimen jälkien seuraaminen voi kestää yli vuorokauden, opin löytämään turvallisia nukkumapaikkoja ja tekemään nuotioita ruoan kypsyttämiseksi. Minun tarvitsi tietää, mitkä kasvit, hedelmät ja marjat olivat turvallisia syödä ja milloin lintujen pesissä olisi munia. Minulle selvisi myös, miten rottinkipalmuista ja muista kasveista voi saada juomavettä. Viidakon tuntemus saattoi siis merkitä eroa täyden ja tyhjän vatsan välillä ja jopa elämän ja kuoleman välillä!
Miksi alkuasukasmetsästäjät eivät eksy viidakkoon? Koska meitä opetetaan lukemaan tuulen suunta ja käyttämään aurinkoa ja tähtiä suunnan löytämisessä.
Aistejakin täytyy kehittää, tarkka näkö on olennaisen tärkeä saaliseläimen erottamiseksi kasvimättäistä. Kuulo on myös tärkeä, jotta voisimme havaita liikuskelevat eläimet. Pystyinhän jopa haistamaan, milloin lähistöllä oli apinoita, sikoja, lintuja, lepakoita tai käärmeitä!
Metsästäjänä – ja metsästettynä
Joskus metsästys oli yhteistyötä. Koko kylä levittäytyi suureen piiriin, lähestyi rakennettua aitausta joka puolelta, etsi pensas pensaalta villisikoja ja peuroja ja ajoi niitä sitä kohti. Heti kun saalis oli aitauksessa, kylän päällikkö jakoi saaliin perheitten koon mukaan.
Peuraa metsästettiin myös polttamalla pieni alue metsästä ja odottamalla. Koska peurat nuolevat mielellään puutuhkaa, ne tulivat auringon laskiessa maistelemaan sitä. Valo houkutteli niitä metsästäjän luo.
Isäni opetti minut matkimaan taitavasti eläinten kutsuhuutoja. Aivan samoin kuin me matkimme kalojen ääniä, me myös piilouduimme lähelle hedelmäpuuta ja kutsuimme erilaisia lintuja. Kun ne tulivat lentäen kutsuhuudon luo, me ammuimme niitä jousillamme ja nuolillamme, mikä ei ole helppo tehtävä.
Villien kanojen pyydystämiseksi me panimme kesyn kukon oksilla ja lehdillä naamioituun aitaukseen. Metsästäjä matki kukon kiekumista, ja kesy kukkomme vastasi. Lähistöllä olleet villit kukot ottivat sen vastauksen haasteena, ja ne tulivat juosten ja tähyilivät tappelua. Niiden mentyä aitaukseen ne olivat meidän.
Metsästäjän oli oltava toisinaan varovainen. Me emme olleet ainoita ateriaa etsiviä viidakon asukkaita. Esimerkiksi joskus me kuulimme kiekuvan äänen, aivan kuin villi kukko olisi kiekunut. Mutta todellisuudessa musta käärme koetti houkutella kukon omaksi ateriakseen, eikä se pitänyt siitä, että ihmiset häiritsivät sen metsästystä.
Metsästän ja kalastan edelleen
Olen ollut monia vuosia poissa viidakosta. Mutta heimolaisia asuu edelleen viidakossa, ja he käyttävät vanhoja taitoja ja perinteitä.
Koska olen ollut metsästäjä, arvostan suuresti metsästystaitoja. Mutta olen iloinen siitä, että olen nyt voinut osallistua lähes 30 vuotta toisenlaiseen ’metsästykseen ja kalastukseen’. Vaimoni ja minä olemme käyttäneet taitojamme elämää antavassa työssä, metsästäneet niitä, joiden sydän on vilpitön Jumalaa kohtaan ja jotka haluavat palvella häntä. Onneksi se ”saalis”, jonka me nyt pyydystämme, saa mahdollisuuden ikuiseen elämään vanhurskaassa uudessa järjestyksessä. (Matt. 13:47, 48) – Lähetetty.