Musiikkini pitäminen sille kuuluvalla paikalla
KUN olin Philadelphiassa Yhdysvalloissa 8-vuotias poika, tunsin olevani jotenkin erilainen. Eräänä päivänä otin partaterän ja tein sillä sormeeni haavan. Kuvittelin, että jos minusta vuotaisi verta samalla tavalla kuin muista vuoti, olisin lopulta tuomittu samaan kohtaloon: minulle kävisi niin kuin samassa korttelissa asuneelle naapurillemme, joka kuoli ja pantiin arkkuun. Katselin, miten verta pursusi esiin. Sanoin itsekseni: ”Benny Golson, sinäkin kuolet.”
Seuraavat ehkä viisi vuotta olivat sellaista aikaa, jolloin mieleni tuli yksin ollessani aika ajoin levottomaksi kuoleman suhteen. Katselin käsiäni ja liikuttelin niitä, kuuntelin ääntäni lausuessani sanan pari ja katselin itseäni peilistä. Pelkäsin, sillä tiesin, että jonakin päivänä minua ei enää olisi.
En halunnut kuolla. Halusin elää. Mutta näytti siltä, että minun oli nyt juostava kilpaa ajan kanssa, koska minulle määrätty aika ei ollut valtavan pitkä.
Musikaaliset taipumukset
Koska ilmaisin kiinnostusta musiikkiin, äitini alkoi antaa minulle pianotunteja ollessani 9-vuotias. 14-vuotiaana opettelin soittamaan myös tenorisaksofonia. Ihastuin tähän soittimeen. Joka kerta kun Lionel Hampton tuli Earle Theateriin, olin siellä imeäkseni itseeni jokaisen sävelen ja toivoin, että voisin soittaa niin kuin hänen mainostettu saksofonistinsa Arnett Cobb.
Suunnilleen noihin aikoihin, toisen maailmansodan aikana, meitä oli useita kunnianhimoisia teini-ikäisiä muusikkoja, jotka harjoittelimme paljon yhdessä. Erään tällaisen kotonani pidetyn soittoillan aikana eräs tuttava, paljon vanhempi ihminen, sanoi: ”Jonakin päivänä kaikki te tupakoitte, juopottelette ja käytätte huumeita.” Olin närkästynyt ja sanoin hänelle, että musiikki olisi meille kaikki kaikessa. Mutta hän toisti, mitä oli sanonut, ja jatkoi: ”Odota niin näet.”
Hänen minussa herättämästään suuttumuksesta tuli eräänlainen puolustusmekanismi. Olin päättänyt olla ”puhdas” muusikko, ja vaikka saatoinkin välttyä noilta paheilta, monet entisistä ystävistäni, myös ne jotka olivat harjoittelemassa tuona iltana, joutuivat myöhemmin niiden uhriksi. Todellisuudessa jotkut ovat nykyään jopa kuolleita huumeitten yliannostuksen vuoksi.
Urani alkaa
Vuonna 1948 menin Howard-yliopistoon Washingtoniin valmistuakseni opettajaksi. Mutta todellisuudessa rakastin yhä musiikkia. Unelmoin paljon siitä, että minusta tulisi kansainvälisesti tunnustettu muusikko ja antautuisin kokonaan saksofonin soittamiseen. Mutta auttaisivatko psykologiaa, julkista puhumista ja muita sellaisia aiheita käsittelevät luennot minua soittamaan paremmin torveani tai luomaan uusia sävelmiä? Eräänä päivänä lähdin yliopistosta enkä koskaan ole palannut sinne.
Tunsin olevani valmis kamppailemaan maailman kanssa, sillä olin soittanut paljon yliopistoalueen ulkopuolella paikallisissa yökerhoissa. Sain 7 dollaria kustakin yhtyeelle tekemästäni sovituksesta (17 kappaletta), ja yhtyeet soittivat kaiken mitä sävelsin. En välittänyt rahasta, sillä halusin vain saada kokemusta.
Palattuani kotiin Philadelphiaan minulle tarjottiin suositun laulajan ”Bullmoose” Jacksonin yhtyeeseen liittymistä. Tadd Dameron soitti pianoa. Hän oli yksi sovittajaihanteistani. Tunsin, että olin vihdoinkin onnistunut.
Musiikkisaavutuksia
Kun myöhemmin olin eräässä toisessa yhtyeessä, tein jazzsävellyksiä vapaa-aikanani. Matkustaessamme kaupungista toiseen annoin niitä muusikoille näissä eri paikoissa.
”Hei, Benny, muistatko sen sävellyksen, jonka vein mukanani New Yorkiin?” kysyi John Coltrane, yksi näistä muusikoista, minulta eräänä päivänä kadulla. ”Miles piti siitä niin paljon, että me levytimme sen.”
Olin iloisesti yllättynyt, sillä Miles Davis oli tärkeimpiä jazzlevytyksiä tekeviä taiteilijoita. Tuo levytys, ”Stablemates”, teki minusta jazzsäveltäjän.
Sen jälkeen näytti siltä kuin jokainen olisi halunnut minun säveltävän ja sovittavan musiikkia heitä varten. Sen vuoksi tein sävellystyötä joka päivä. Pyrin ilmentämään tiettyä vakaumustani, jonka mukaan laulujen, jopa jazzin, pitäisi olla melodisia. Myöhemmin tuosta vakaumuksesta tuli tavaramerkkini, ja se mahdollisesti johti siihen, että menestyin jazzsäveltäjänä. Suunnilleen näihin aikoihin aloin saada myös tunnustusta tenorisaksofonistina.
Vuonna 1956 ”Dizzy” Gillespie soitti ja pyysi minua liittymään yhtyeeseensä. Hän oli juuri palannut Yhdysvaltain ulkoministeriön kustantamalta kiertueelta Lähi-idästä ja oli aikeissa lähteä samanlaiselle matkalle Etelä-Amerikkaan. Ollessani hänen kanssaan voitin ensimmäisen sijan Downbeatin kansainvälisessä jazzäänestyksessä ”uutena tenorisaksofonistitähtenä” ja ”uutena sovittajatähtenä”. Lopulta Gillespien yhtye hajosi, ja minä päätin jäädä New Yorkiin voidakseni hankkia lujan jalansijan musiikkielämän verkostossa.
Jotakin mihin halusin uskoa
Ollessani New Yorkissa Jehovan todistajia kävi asuntoni ovella. Mielestäni he olivat antaumuksellisia ihmisiä mutta tuhlasivat aikaansa. Kenellä olisi aikaa lukea uskonnollisia lehtiä? Heitin omat lehteni roskiin heidän lähdettyään. Mieleeni jäi kuitenkin se, miten kohteliaita ja siistejä he olivat.
Eräällä viikolla, työskennellessäni Apollo Theaterissa New Yorkissa, huomasin näyttämön sisäänkäynnin luona pariskunnan, joka piti käsissään lehtiä. Kun näin, että ne olivat Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, sanoin itsekseni: ”Voi, ei! Ei enää täällä.” Mutta huomasin myös sen, että kaikki muusikot, joista monia maailma oli melkoisesti kovettanut, olivat ystävällisiä ja kohteliaita heille. En voinut käsittää sitä. Myöhemmin sain tietää, että aviomies, Paul White, oli ollut viihdealalla ja tunsi henkilökohtaisesti monia esiintyjistä. Hän ja hänen vaimonsa keskittyivät puhumaan viihdealan ihmisille Jumalan tarkoituksista.
Lopulta he lähestyivät minua. Olin valmis kuuntelemaan, mistä he puhuisivat, yksinkertaisesti siitä syystä että olin hyvin utelias. Silloin tajusin, miksi muut olivat niin kunnioittavia ja kohteliaita. Nämä olivat ystävällisimpiä ja lempeimpiä ihmisiä, joita olin koskaan tavannut. Mutta he puhuivat sellaisesta mikä kuulosti minusta silkalta mielikuvitukselta – koko tämän asiainjärjestelmän päättymisestä ja sen korvaamisesta uudella asiainjärjestelmällä, jossa ihmiset eläisivät ikuisesti onnellisina maan päällä. – 2. Piet. 3:13; Ilm. 21:3, 4.
Halusin uskoa siihen, jos se vain olisi totta. Mutta voisiko se olla totta? En ollut koskaan kuullut pastori Lewisin puhuvan sellaisesta Philadelphian Faith Tabernacle -kirkossa. Näin Paul ja Ida Whiten uudelleen Chicagossa ollessani soittamassa Regal Theaterissa. Myöhemmin he puhuivat minulle Miamissa Floridassa. Ajattelin, että ”nämä ihmiset ovat todella antaumuksellisia tai hulluja tai molempia”.
Toinen muusikko auttaa
Joitakin vuosia myöhemmin Art Farmer ja minä muodostimme ”The Jazztet” -nimisen yhtyeen. Vihdoin pasunisti Tom McIntosh liittyi meihin. Saimme myöhemmin tietää, että hän tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Hän puhui oppimastaan kaikille näkemilleen ihmisille – yhtä lailla tarjoilijoille, kerhonomistajille, WC:n siivoojille, muusikkotovereille ja taiteen suosijoille. En muista, että olisin koskaan nähnyt hänen intonsa heikentyneen, eikä hän ollut koskaan hämmentynyt.
Me matkustimme usein farmariautolla eri kaupungeissa olleitten esiintymispaikkojen välejä. Tomin liityttyä matkaseurueeseemme keskustelunaiheemme muuttuivat dramaattisesti raamatunaiheisiksi. Jostakin syystä pojat halusivat aina osoittaa Tomin olevan väärässä. Mutta hän turvautui Raamattuun ja sanoi: ”Katsokaa itse.”
Pian toverit närkästyivät Tomiin, koska Raamattu osoitti kerran toisensa jälkeen hänen olleen oikeassa. He jopa äänestivät siitä, ettei hän saisi enää puhua käsityksistään. Mutta sen jälkeen kävi kummallisesti. Tom oli kertonut heille niin paljon, että he tulivat uteliaiksi, ja niinpä he ottivat säännöllisesti puheeksi raamatullisia aiheita ja tekivät tavallisesti aluksi kysymyksiä. Farmariautossa käydyt raamatulliset keskustelut eivät siis koskaan loppuneet.
Sinä aikana jona Tom kuului ryhmään, hän kertoi minulle sellaista, mikä oli soiva jatkuvasti mielessäni kauan sen jälkeen kun hän oli eronnut meistä. Hän sanoi: ”Teet oikein monessa asiassa, mutta sinulle ei koidu siitä mitään hyötyä.” Hän tarkoitti sitä, että minun pitäisi mukauttaa elämäni kaikkiin Jumalan vaatimuksiin eikä vain joihinkin niistä, jos aikoisin hyötyä Hänen ikuisen elämän lahjastaan. – Room. 6:23; Joh. 17:3.
Tunsin nyt, että minun pitäisi tietää, mikä oli Jumalan tahto. Kun ryhmä sitten hajosi hieman myöhemmin, vaimoni Bobbie ja minä aloimme tutkia Raamattua Tomin kanssa New Yorkissa. Tutkistelujemme välityksellä opin ymmärtämään asioita, joita olin kauan miettinyt ja joista olin ollut jopa huolissani. Se pelästynyt pikkupoika, joka olin ollut, oli väärässä: kuolemalta voitaisiin välttyä. Sain tietää, ettei ihmisiä alun perin tarkoitettu kuolemaan, vaan elämään ikuisesti maallisessa paratiisissa. Ja Jeesuksen Kristuksen uhrikuoleman kautta avattiin tie ihmisille, jotta he voisivat vihdoin nauttia ikuisen elämän odotteesta. – Joh. 3:16.
Uusi elämäntapa
Hieman myöhemmin, vuonna 1967, me muutimme Los Angelesiin. Halusin säveltää elokuvia ja televisiota varten. Monet vakiintuneet muusikot ja ystäväni olivat jo siirtyneet länsirannikolle, ja he pyysivät jatkuvasti minua tulemaan sinne. Minä menin.
Los Angelesissa olin kiinnostunut yksinomaan asemani vakiinnuttamisesta viihdealalla. Panin saksofonin tilapäisesti syrjään ja keskitin kaiken tarmoni elokuvamusiikin säveltämiseen. Aikaa myöten sävelsin musiikkia muiden muassa televisiosarjoihin Mission Impossible ja The Partridge Family samoin kuin merkittäviin elokuviin. Menestyin aineellisesti, mutta minulla ei näyttänyt olevan aikaa mihinkään muuhun. Kun tulimme Los Angelesiin, puhuin ensin jatkuvasti siitä, että niin pian kuin saisin jalansijan me etsisimme Jehovan todistajia. Niin ei koskaan tapahtunut. Mitä enemmän hankin aineellista, sitä enemmän halusin sitä, aivan niin kuin Raamattu sanoo Saarnaajan 5:9:ssä. – Matt. 16:26.
Kun sitten eräänä päivänä palasin kotiin, vaimoni tuli minua ovella vastaan ja sanoi: ”Tiedätkös mitä! Todistajia kävi täällä tänään.” Hän sanoi heidän palaavan seuraavalla viikolla. Myöhemmin saimme tietää Tom McIntoshin pyytäneen, että luoksemme lähetettäisiin joku, jolla olisi samanlainen harrastus – tietenkin musiikki. Al Kavelin ja hänen vaimonsa tulivat, ja Al oli ollut menestyvä yhtyeenjohtaja.
Elvytetyn tutkistelumme avulla me lopulta aloimme kasvattaa todellista arvostusta pyhiä asioita kohtaan. Aikaa myöten sekä vaimoni että minä omistimme elämämme Jehova Jumalan palvelukseen, ja vertauskuvasimme sen vesikasteella. Kasvettuani kristilliseen kypsyyteen minut vihdoin nimitettiin vanhimmaksi seurakuntaan.
Tasapainon säilyttäminen
Rakastan musiikkia. Olen aina rakastanut sitä. Ja rukoilen jatkuvasti, että voisin säilyttää oikean kristillisen tasapainon tuon rakkauden suhteen. Tajuan, että riippumatta siitä, miten hyvin soitan instrumenttiani tai miten hyvin sävellän jonkin laulun tai miten erinomaiseksi jonkin elokuvan musiikki osoittautuu tai mitä tahansa muita menestyksiä tuleekin, niin yksikään niistä tai edes kaikki ne yhdessä eivät tee minua arvolliseksi elämään Jumalan uudessa järjestelmässä. Nyt on kulunut yli kaksitoista vuotta siitä kun omistin elämäni Jehovan palvelukseen, ja voin todistaa sen, että ihmisen täytyy pysyä varuillaan säilyttääkseen hengellisyytensä.
Esimerkiksi kasteestani ei ehtinyt kulua kauan, kun aloin jäädä pois kristillisistä kokouksista. Musiikkini alkoi jälleen työntää tieltään tärkeämpiä hengellisiä etuja. Mutta eräs kristitty vanhin kiinnitti ystävällisesti huomiotani siihen mitä oli tapahtumassa, ja kiitollisena hänen avustaan korjasin tilanteen. Raha ja maine musiikkimaailmassa ei ollut enää minulle tärkeintä. Merkitseekö tämä sitä, että luovuin työstäni muusikkona ja säveltäjänä?
Ei se sitä merkitse. Tajuan, että tällainen työ voi altistaa ihmisen huonolle ympäristölle – monet muusikot ovat kietoutuneet huumeisiin ja moraalittomuuteen. Mutta voidaanko kuvitella mitään sellaista ansiotyötilannetta, jossa ei olisi häivääkään epärehellisyydestä, turmeluksesta, moraalittomuudesta, alkoholismista, uhkapeleistä tai vastaavasta? Näitä ja jopa huumeita on nykyään kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Niitä ei voi välttää käytännöllisesti katsoen missään työpaikassa.
Jos kristityn hengellisyys alkaa samanaikaisesti kärsiä hänen työnsä vuoksi, hänen huomionsa pitäisi kiinnittää siihen aivan niin kuin minun huomioni kiinnitettiin siihen. Ryhdyin tarpeellisiin toimenpiteisiin hengellisyyteni turvaamiseksi. Ja muusikkona minulla on ollut tilaisuuksia puhua monille viihdealalla työskenteleville, joille muut todistajat eivät voisi koskaan kertoa Jumalan valtakuntaa koskevaa sanomaa.
Musiikki on ollut pitkään vähemmän tärkeällä sijalla elämässäni kuin aiempina vuosina. Etu palvella Jehovaa on arvokkain omaisuuteni. Hän haluaa kansansa olevan onnellinen, ja minä olen onnellinen. Sitä paitsi luotan siihen, että jos saan elämän palkinnon hänen uudessa järjestelmässään, olen ikuisesti onnellinen, olipa minulla sitten saksofoni tai ei. – Lähetetty.