”Vain sinä ja minä, äiti”

Voivatko yksinhuoltajien lapset voittaa tämän vaikeuden? Voivatko he osaltaan tehdä kodista onnellisemman?

”ISÄ jätti meidät ja äiti on ollut hyvin sairas. Hän voi nyt paremmin mutta meillä menee huonosti. Me tarvitsemme isää, sillä me tuskin selviydymme muuten. Joskus meillä on vain vähän tai ei lainkaan ruokaa, koska suurin osa rahoista kuluu laskujen maksuun ja kodin korjauksiin. Minun on paha olla nähdessäni miten yksinäinen äiti on. Miten meidän oikeastaan käy? Me pelkäämme.”

Tämä tuskainen kirje oli kiihkeä vetoomus eräältä 14-vuotiaalta pojalta, josta on tullut yksi miljoonista yksinhuoltajan kasvattamista nuorista.

Ellet ole itse kokenut tällaista tilannetta, et voi täysin käsittää, millaisia psyykkisiä vammoja isän tai äidin äkillisestä poislähdöstä – kenties iäksi – aiheutuu. Vaikka monet perheet menettävät huoltajan kuolemantapauksen johdosta, suuresta enemmistöstä lapsia tulee puoliorpoja joko hylkäämisen, avio- tai asumuseron vuoksi. Vuonna 1978 noin joka seitsemäs suomalainen perhe oli sellainen, jossa oli vain isä tai äiti. On arvioitu, että 40 prosenttia kaikista nykyään elävistä amerikkalaisista lapsista viettää osan elämästään yksinhuoltajaperheessä. Tilanne pahenee kautta maailman.

Tällaisessa tilanteessa, jota muuan nuori kuvaili ”pettymysten, haavojen ja huolten muuriksi”, on ongelmien voittaminen todellinen haaste nuorelle. Mitä hän voi tehdä sopeutuakseen uusiin olosuhteisiin? Jos lapsesta tulee paha, onko se aina isän tai äidin vika? Miten paljon tällainen nuori voi vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa? Seuraavat tosielämästä olevat kokemukset voivat auttaa sinua saamaan vastaukset näihin kysymyksiin.

Mikä voi pahentaa tilannetta?

”Jos en saa tehdä sitä, muutan isän luokse – hän antaa minun tehdä!” uhkasi eräs teini-ikäinen hänen äitinsä kurittaessa häntä. Tällaiset uhkaukset eivät ole harvinaisia. Muuan 14-vuotias tyttö myönsi avoimesti: ”Minulla on myös enemmän vapautta. Isä antaa minulle vapaammat kädet kuin äiti. . . . Äidit koettavat joskus kasvattaa lapsensa tavalla, joka heistä tuntuu parhaalta, mutta isät antavat lasten olla paremmin siten kuin nämä haluavat.” Tietenkään ei aina ole näin.

Mutta tuottaako se, että ’saa olla siten kuin itse haluaa’, aitoa tyydytystä? Moni nuori huudahtaa sen kummemmin ajattelematta: ”Kyllä tuottaa!” Näin huudahti myös eräs 16-vuotias, joka myöhemmin oppi ajattelemaan eri tavalla.

Tämän pojan vanhemmat olivat eronneet, ja hänet ja hänen veljensä annettiin äidin holhoukseen. Kristitty äiti oli luja ja laati ”kotisäännöt”, joihin sisältyi muiden muassa se, että poikien piti olla kotona tietyn kellonlyömän jälkeen, ja vaati poikia noudattamaan niitä. Mutta 16-vuotiaan mielestä äiti oli liian tiukka. Hän halusi olla vapaa, ja niinpä hän lähti. Hän muutti asumaan isänsä luokse, joka heti antoi hänelle runsaasti aineellisia lahjoja: uuden auton, uuden kellon ja muuta. Hän oli nyt vapaa. Mutta pian tämä vastalöydetty vapaus aiheutti ongelmia.

Ne moraaliperiaatteet, joita hän oli aiemmin pitänyt arvossa, hävisivät. Vapaat sukupuolisuhteet johtivat hänet pahaan kahakkaan erään mustasukkaisen poikaystävän kanssa. Hän karkasi monta kertaa isänsä kodista siellä vallinneen kireän ilmapiirin vuoksi. Isä oli myös mennyt uusiin naimisiin. Koska pojalla oli kiire päästä eroon tällaisesta ilmapiiristä, hän avioitui hätäisesti, ja hänen ja hänen nuoren vaimonsa elämä oli yhtä juhlasta juhlaan kiertämistä. Melkein joka ilta he istuivat lukuisissa baareissa. Hän varmasti ’oli siten kuin hän itse halusi’.

Istuessaan eräänä iltana baarissa hän alkoi tarkastella vakavasti itseään siinä mielessä, millainen hänestä oli tullut. ”Mitä minä teen elämälläni; mitä minulle on tapahtumassa; minne olen oikeastaan menossa?” hän ajatteli. Pian hänen vaimonsa jätti hänet. Hänen elämänsä meni palasiksi. Hän tajusi, missä oli turvallista, ja palasi äitinsä luo haluten nyt elää noiden samojen sääntöjen mukaan, jotka olivat aiemmin ärsyttäneet häntä. Hän tajusi nyt niiden olleen hänen omaksi parhaakseen. Onneksi hän käsitti seuraavan Raamatun sananlaskun (29:15) pitävän paikkansa: ”Kuriton poika on äitinsä häpeä.”

Todellisia poikia ja tyttäriä

Bogotássa Kolumbiassa eräs 16-vuotias tyttö osoittautui todelliseksi tyttäreksi. Isä jätti perheensä pikku Yvonnen ollessa 3-vuotias, ja äiti sai ponnistella ilman miehensä antamaa taloudellista apua pitääkseen huolta hänen ruumiillisista ja tunneperäisistä tarpeistaan, samalla kun hän koetti juurruttaa häneen kristillisiä periaatteita. 13-vuotiaana tyttö sairastui halvaannuttavaan tautiin. Hän kuitenkin toipui äitinsä hoidossa. Sitten yhtäkkiä tytön ollessa 16-vuotias isä ilmaantui uudelleen – nyt menestyvänä liikemiehenä.

Isä ryhtyi heti oikeustoimiin saadakseen tytön holhoukseensa. Yvonne ja hänen äitinsä kutsuttiin oikeuteen, jossa isä syytti: ”Hän on laiminlyönyt tyttäreni hyvinvoinnin ja kasvatuksen!”

”Kun olin sairas ja kun tarvitsin hoitoa, missä oli isäni?” vastasi Yvonne lempeästi. Mietittyään hetken äidin hänelle opettamia moraaliperiaatteita hän jatkoi: ”Äitini on antanut minulle parasta kasvatusta, mitä olisin koskaan voinut saada.”

”Mutta haluan antaa tyttärelleni kaikki ne edut, jotka hän tarvitsee viettääkseen onnellista elämää”, vetosi isä. Hän jatkoi: ”Hän voi saada täydellisen korkeakouluopetuksen haluamalleen uralle, hyviä vaatteita, osallistua kutsuille ja seuraelämään – kaikkea mitä hän tarvitsee menestyäkseen. Ja minä pystyn tarjoamaan sen.”

Melkoinen tarjous! Äiti ei varmasti voinut kilpailla rahalla. ”Katsokaa, mitä te riistätte tyttäreltänne!” tiuskaisi tuomari tuijottaessaan avutonta äitiä.

”Yvonne on nyt iso tyttö. Hän saa itse päättää”, vastasi äiti. ”Jos hän haluaa mennä isänsä kanssa, en estä häntä.”

Epäröimättä Yvonne sanoi kuuluvasti: ”Isä, arvostan sitä, mitä sinä haluat tehdä hyväkseni, mutta elämäni äidin kanssa on jo hyvin onnellista ja tyydyttävää. Minulla on kaikki se aineellinen, jota todellisuudessa tarvitsen.” Sen jälkeen hän mietti omaa elämäntyötään, toisten auttamista hengellisesti koko ajallaan, ja sanoi: ”Minulla on paljon enemmän kuin aineellista: minun elämälläni on nyt todellinen tarkoitus. Se on jotakin sellaista, mitä ei voida ostaa rahalla.” Kyyneleet silmissä äiti sulki tyttärensä syliinsä, samalla kun isä luopui vaatimuksestaan ja ryntäsi ulos oikeussalista.

Detroitissa Yhdysvalloissa kuolemaan johtanut onnettomuus jätti erään kristityn lesken huolehtimaan yksin kolmesta teini-ikäisestä tytöstä. Yksi tytöistä on täysin avuton halvaantunut.

Miltä sinusta tuntuisi, jos joutuisit syöttämään 18-vuotiasta, vaihtamaan hänelle vaippoja, kylvettämään ja pukemaan hänet sekä kuljettamaan hänet uskonnollisiin kokouksiin ja niistä pois? Se ei ole helppoa, ja isä oli aiemmin ollut suureksi avuksi äidille. Olisiko äidin nyt pakko panna tyttö johonkin hoitolaitokseen?

”Me pidämme hänestä huolta, äiti”, vastasivat muut tyttäret. Ja näin tapahtui. ”Olen voinut pitää tytön vain siksi, että toiset tytöt ovat auttaneet minua”, sanoi äiti.

On monia muita esimerkkejä, joissa yksinhuoltajien lapset ovat huolehtineet taloustöistä ja tukeneet tuntuvasti vanhempiaan. Siitä ei ole hyötyä ainoastaan yksinhuoltajalle vaan myös lapselle, kuten tunnettu lapsipsykologi tri Lee Salk kirjoittaa: ”Jotkut yksinhuoltajat ovat selviytyneet hyvin... He sanovat: ’Minulla on tänään niin monenlaista tehtävää, että olisi suureksi avuksi, jos voisit kattaa pöydän tultuasi kotiin koulusta. Ja ehkä voisit myös käydä kaupassa ostamassa tomaatteja ja munia ja leipää – silloin minä varmasti selviäisin paljon helpommalla tultuani kotiin.’ Lapset pitävät tällaisesta. Se saa heidät tuntemaan itsensä tärkeiksi. Heidän itsekunnioituksensa kasvaa kovasti, kun he voivat tehdä jotakin sellaista, mikä hieman helpottaa isän tai äidin elämää, ja kun heille ollaan kiitollisia siitä.” Näin sekä lapsen että perheen elämä kohentuu.

Kukaan nuori ei pidä siitä, että häntä pidetään lapsena. Vaikka nuoret ehkä ovatkin iältään nuoria, useimmat heistä haluavat ajatella, että he ovat aikuistumassa ajattelutavassaan.

Tavallisesti yksinhuoltajien lapset kasvavat tunneperäisesti nopeammin kuin ne lapset, joilla on molemmat vanhemmat. Mistä tämä usein johtuu? Aikakauslehtiartikkelissa ”Avioero: myönteinen puoli” sen kirjoittaja Jane Adams sanoo: ”Avioerolasten on pakko olla riippumattomia – yksinhuoltaja ei yksinkertaisesti voi olla niin valpas, käytettävissä oleva ja avulias kuin vanhemmat yhdessä. . . . Tiedän, että molemmat lapseni, jotka ovat hieman toisella kymmenellä, osaavat valmistaa melko ravitsevan aterian. Molemmat voivat auttaa yhteisen kotimme kunnossapidossa ja kotiaskareitten hoidossa: pyyhkiä pölyjä, pestä pyykkiä, silittää omat vaatteensa, korjata särkyneen ikkunan. He siivoavat jälkensä, koska heidän on pakko – kukaan muu ei siivoa niitä.”

Kun he kypsyvät ajattelussaan, he ovat suureksi avuksi yksinhuoltajavanhemmilleen. Esimerkiksi erään kristityn avioeroäidin oli kasvatettava viittä poikaa ja yhtä tyttöä. Vaikka hänestä huolehdittiinkin taloudellisesti, alkoi kehittyä ongelmia. ”Kohtelin lapsia lempeämmin, koska jouduin mielestäni kilpailemaan heidän isänsä kanssa, jolla oli vierailuoikeudet. En halunnut menettää heitä”, hän myönsi.

Mutta yksi hänen pojistaan ällistytti hänet sanomalla: ”Äiti, sinä pilaat lapset hemmottelulla! Äiti, katso mitä he tekevät – he tarvitsevat ’vitsaa’. Sinun täytyy olla luja. Kun sanot ’kyllä’, sen on oltava ’kyllä’, ja kun sanot ’ei’, sen on oltava ’ei’.” Tällaista kypsää neuvoa noudatettiin nopeasti, ja miten suuresti tilanne muuttuikaan tässä kodissa! – Sananl. 22:15; Jaak. 5:12.

Sellaiset nuoret, jotka ’ovat panneet pois lapsen ominaispiirteet’ kypsymällä ajattelussaan ja käytöksessään, muistelevat aina myöhemmin kiitollisina nuoruusvuosiaan. Eräältä nelivuotiaalta pojalta kuoli isä. Silloin elettiin taloudellisesti ahtaita aikoja, ja moni ihmetteli, miten äiti selviytyisi yksin yhdentoista lapsen kasvattamisesta! – 1. Kor. 13:11.

Sukulaisia tuli, ja he olivat valmiita jakamaan lapset huolehtiakseen näistä. ”Ei”, sanoi hieman ylpeä äiti, ”me kaikki pysymme yhdessä, vaikka meidän pitäisi nähdä yhdessä nälkää!”

Nyt tämä nelivuotias poika on aikuinen, ja hän kirjoitti: ”Muistelen tätä elämäni vaihetta, ja tajuan sen olleen huomattavimpia tapahtumia, mitä minulle on koskaan sattunut. Me aloimme perheenä vetää yhtä köyttä voidaksemme selviytyä.”

Aluksi he valmistivat voileipiä ja välipaloja ja luvan hankittuaan myivät niitä rautatieasemilla. Viimein äiti perusti pienen ravintolan. Edellä mainittu poika sanoi: ”Muistan hyvin ne ajat: kun ravintolaan tuli joku, joka halusi munavoileivän, minut lähetettiin takaovesta ruokakauppaan ostamaan yhtä munaa.”

Nyt tämä kristitty mies ei ole ainoastaan onnistunut oman perheensä kasvattamisessa vaan on perustanut miljoonien dollarien liikevaihtoon yltävän kauppaketjun. Hän kirjoitti menneitä muistellessaan: ”Olen kiitollinen Jumalalle näin suurenmoisesta äidistä.”

Sinut tunnetaan omista teoistasi

Edellä olevat esimerkit osoittavat varmasti sen, ettei yksinhuoltajien lasten välttämättä tarvitse olla vaikeitten olosuhteittensa avuttomia uhreja. Vaikka isän tai äidin menetys epäilemättä voi vaikuttaa ja vaikuttaakin dramaattisesti lapsen elämään, monet nuoret ovat yhtä mieltä sananlaskun (20:11) kanssa, joka sanoo: ”Teoistansa [ei vanhempiensa asemasta] tuntee jo poikasenkin, onko hänen menonsa puhdas ja oikea.”

Niin sanotun hajonneen kodin ei tarvitse kieroonnuttaa lapsen elämää. Nuoret, jotka pyrkivät auttamaan vanhempiaan ja ottavat vastaan sopivaa moraalista ohjausta ja kuria tällaiselta yksinhuoltajalta, voivat menestyä elämässään. Eikä heillä ole vain itsekunnioitusta, vaan heille kehittyy myös sisäinen mielenrauha, joka niin surkeasti puuttuu monilta nykyajan nuorilta. Tällaiset nuoret voivat osaltaan edistää lämminhenkistä perhe-elämää. Toiminnallaan he voivat todellakin sanoa: ”Vain sinä ja minä, äiti – mutta yhdessä me voimme tehdä elämästä rikkaan ja mielekkään.”