Tappajavalaissa on paljon hyvääkin
Artikkelin laatinut eräs Herätkää!-lehden toimituskunnan jäsen
Olin saanut sen perusteella, mitä olin lukenut, pelottavan kuvan Orcinus orcasta, tappajavalaasta eli miekkavalaasta. Sen jälkeen näin sen ilmielävänä Kaliforniassa San Diegon meriakvaariossa, eikä se ollut lainkaan häijy!
”SILLÄ on sian ruokahalu, suden julmuus, buldogin rohkeus ja kaameimmat leuat, mitä merieläimillä on.” Näin eräs hakuteos kuvaili tappajavalaan eli miekkavalaan. Se voi kasvaa kymmenen metrin pituiseksi ja painaa kahdeksan tonnia. Sen leuoissa on noin 50 miehenpeukalon kokoista hammasta, jotka menevät lomittain toistensa väliin niin kuin ketunrautojen hampaat. Ne metsästävät joukolla, hyökkäävät itseään kaksikymmentä kertaa kookkaampien valaitten kimppuun ja syövät ne suihinsa. Delfiinit ja hylkeet nielaistaan kokonaisina. Erään miekkavalaan mahalaukusta löytyi kolmentoista delfiinin ja neljäntoista hylkeen jäännökset; erään toisen mahalaukusta 32 täyskasvuista hyljettä. Lisäksi ne syövät monenlaisia kaloja, kalmareita, merilintuja, merisaukkoja, joskus haita ja silloin tällöin mustekaloja. Kun ne näkevät lintuja tai hylkeitä jäälautalla, ne sukeltavat syvälle ja syöksyvät ylöspäin särkien noin metrin vahvuisen jään, niin että niiden uhrit putoavat mereen.
Miekkavalaalla ei ole luonnollisia vihollisia. Se ei tiedä, mitä pelko on. Ne ovat kauheita, pelottavia hirviöitä – sellaisen kuvan minä sain niistä sen perusteella, mitä olin lukenut.
Sen jälkeen menin San Diegon meriakvaarioon katsomaan näitä saaliinhimoisia tappajia ja minusta ne olivat kuin isokokoisia kotikissoja. Kumarruin niiden altaan reunan yli, ja yksi miekkavalas, jonka nimi on Kandu, nousi vedestä suoraan syliini halattavaksi. Vaimoni kumartuessa reunan yli Kandu suuteli häntä poskelle. Meriakvaarion valaitten pääkouluttaja John Spafford olisi sanonut toisin: ”Kandu kosketti hänen poskeaan kielellään.” Tietenkin hän olisi oikeassa. Hän varoitti haastattelussamme toistuvasti antropomorfismista eli siitä, että ”eläimille annetaan inhimillisiä ominaisuuksia”.
Saavuttuamme meriakvaarioon sen suhdetoiminta-asioita hoitava Diane Taramasco otti meidät vastaan. Hän saattoi meidät Shamu Stadiumille, jossa John Spafford ja kolme muuta valmentajaa opettivat Kandua hiomaan hyppytekniikkaansa sen ponkaistessa ilmaan selkä edellä. Nyt oli sopiva aika ensimmäiselle kysymykselleni:
”Miten te opetatte niille näitä temppuja, jos temput nyt sitten on oikea sana?”
”Me sanomme niitä käyttäytymiseksi”, John selitti. ”Me sanomme niitä käyttäytymiseksi, koska ne sovitetaan niiden luonnolliseen käyttäytymiseen. Opetuksessa on kaksi vaihetta. Ensin tulokas saa totutella ympäristöönsä – oppia käyttämään kaikusuunnistuskykyään avomeren asemesta meriakvaariossa, sopeutumaan toisiin eläimiin, joita on neljässä toisiinsa yhteydessä olevassa altaassa, syömään tuoretta pakastekalaa sen sijaan että se saisi itse pyytää elävää saalista ja niin edelleen. Siihen kuluu monta kuukautta, jopa vuosi, mutta sitten meillä onkin valpas, kiinnostunut eläin, joka on valmis yhteistoimintaan kouluttajien kanssa. Tässä vaiheessa me opetamme sille noin puolentoista vuoden ajan sitä käyttäytymistä, jota taitoesityksissämme tarvitaan.”
”Vaihteletteko te valmennusohjelmaa valaitten persoonallisuuden mukaan?” kysyin.
”Ehdottomasti. Me emme ole tekemisissä miekkavalaitten vaan persoonallisuuksien kanssa. Jokainen valas osoittaa sen, mikä sitä kiinnostaa ja minkä tekemisestä se pitää eniten. Me emme aseta määräaikoja emmekä oppimääriä. Me annamme kunkin eläimen osoittaa, miten nopeasti ja miten pitkälle se haluaa mennä.”
”Miten te nimenomaan saatte ne tekemään jotkin näistä hämmästyttävistä tempuista . . . anteeksi, käyttäytymään sillä tavoin?”
”Alatte oppia”, hän sanoi hymyillen. ”Itse valmennus on hyvin yksinkertaista. En mielelläni sanoisi näin, mutta se on totta: se ei ole paljon vaikeampaa kuin koiran opettaminen. Me käytämme niin sanottuja lisäkannustimia. Ensimmäisenä on ravinto. Kun ne tekevät jotakin haluttua, niille annetaan kala. Aluksi me käytämme ravintoa, ja myöhemmin muita lisäkannustimia: taputtelua, raaputuksia, pilliä ja leikkejä.
”Minäpä selitän valmennusta tarkemmin: Olen sanonut, että periaatteessa se ei ole paljon vaikeampaa kuin koiran opettaminen, siinä käytetään lisäkannustimia ja niin edelleen. Mutta yksi eroavuus mutkistaa tilannetta. Koiraan voi tarttua kiinni, sen voi panna istumaan, sille voi puhua terävästi ja sitä voi pitää taas pystyssä, jos se laskeutuu mahalleen. Kuitenkin valas on vedessä ja ihminen on maalla. Se on liian iso ihmiskäsin ohjailtavaksi. Sitä ei voi torua ja hallita. Sen täytyy toimia luonnollisesti, ja kun se tekee jotakin sellaista, mitä halutaan käyttää näytöksissä, sitä kannustetaan edelleen käyttäytymään tuolla tavalla. Vaikeinta on tehdä tilanteet valaita kiinnostaviksi ja kiehtoviksi. Sillä täytyy olla hauskaa.”
Olin aiemmin aamulla nähnyt valasesityksen, iltapäivällä näin sen jälleen, eikä esitys ollut samanlainen. Valmentaja sanoi, että heidän on pakko muuttaa esityksiä tai valaat ikävystyisivät. John sanoi tästä vielä näin:
”Jos jokaisessa esityksessä kaikki tapahtuu samalla tavalla, valaat tietävät, mitä tulee seuraavaksi, ja ne tekevät sen sitten tottuneesti omin neuvoin. Käyttäytymisen taso rapistuisi ilman valmentajien antamaa jatkuvaa työpanosta ja lisäkannustusta. Mutta sen lisäksi valaat ikävystyisivät. Ne ovat hyvin älykkäitä eläimiä, ja niiden kiinnostuksen täytyy pysyä hereillä, jotta ne olisivat yhteistoiminnassa ihmisen kanssa. Siksi me emme kangistuta niitä kaavoihin, vaan vaihtelemme tapahtumien järjestystä, vaihdamme valmentajia, muutamme ympäristöä ja pidämme tilanteet erilaisina, jotta ne ajattelisivat jatkuvasti ja olisivat kuin varpaillaan odottaen, mitä seuraavaksi tulee. Meillä on kymmenkunta menetelmää innostavan ympäristön luomiseksi, jotteivät ne ikävystyisi.”
”Mainitsit edellä pillin yhtenä lisäkannustimena. Miten sitä käytetään?” kysyin.
”Menkäämme sinne, missä Mike opettaa nuorta kolmivuotiasta naarasta. Mikellä on pilli suussaan, ja hän haluaa valaan tulevan luokseen, niin että sitä voi koskettaa. Tällä hetkellä kalat ovat ainut lisäkannustin, jonka se tuntee, ja Mike koettaa luoda uusia lisäkannustimia: taputtelua, leikkejä ja muuta mielenkiintoista. Kun se tulee taputeltavaksi ja saa kaloja, Mike puhaltaa pilliinsä. Pian se oppii, että pillin soidessa se saa kaloja. Lopulta se tajuaa vihellyksen kertovan, että se on suoriutunut hyvin ja että se voi odottaa lisäkannustinta. Myöhemmin itse pillistä tulee lisäkannustin.
”Kun tulit tänne, muistat, että me olimme opettamassa Kandua hyppäämään selkä edellä. Se ei lyönyt pyrstöllään oikealla hetkellä, eikä sen tuloreitti ollut oikea. Me emme puhaltaneet pilliin. Me lähetimme sen takaisin ilman lisäkannustinta ja kopautimme maalitaulua. Se tuli uudelleen väärällä tavalla mutta löi pyrstöllään niin kuin pitikin. Sen lyötyä pyrstöllään me puhalsimme pilliin kannustaaksemme sitä edelleen. Kun se myöhemmin oppii reitin oikein, me puhallamme heti pilliin. Pilli on arvokas apuväline. Sen avulla me voimme kannustaa sitä edelleen siinä nimenomaisessa käyttäytymisen osassa, jonka me hyväksymme.”
John selitti meille muitakin menetelmiä. Vedessä on kaiutin, joka lähettää valaille erilaisia signaaleja. Yksi piippaus merkitsee sitä, että sen pitää päästää puhiseva ääni, useampi piippaus voi merkitä hyppyjen tekemistä, toisenlaiset piippaukset voivat tarkoittaa: tule tänne ja niin edelleen. Nuori valas voi tietää maalitauluun kopautuksen merkitsevän sitä, että sen on käyttäydyttävä niin ja niin, mutta valmentaja haluaa sen käyttäytyvän halutulla tavalla pelkästään sen avulla, että hän osoittaa kädellään maalitaulua. Viittaus siis edeltää kopautusta, ja pian valas käyttäytyy oikein pelkästä viittauksesta. Eräs kolmivuotias valas söi kaloja mutta ei kalmareita. Se sylkäisi toistuvasti kalmarit suustaan ja pyysi kita ammollaan kaloja. Se ei saanut kaloja. Sitten se erään kerran nielaisi kalmareita ja sai heti kaloja! Se oppi, että sen täytyy syödä yhtä hyvin kalmareita kuin kaloja. Mieleeni tulivat vanhemmat, jotka panevat lapsensa syömään pinaattia ennen kuin antavat hänelle jäätelöä.
Kysyin: ”John, miten pitkään olet ollut työssä täällä?”
”Kuusi vuotta.”
”Diane selitti, että tulokkaat joutuvat aluksi leikkaamaan kalaa. Leikkasitko sinä kalaa?”
”Leikkasin. Se ei ole tenhoavaa, mutta se kuuluu tähän työhön. Me teemme, mitä tarvitaan, jotta eläimet pysyvät terveinä.”
”Mittaatteko te niiden ruumiinlämmön?”
”Lämpömittareita voidaan käyttää, mutta on olemassa toinenkin tehokas keino. Me panemme käden niiden puhallusreiän päälle ja voimme tuntea niiden hengityksen lämmön ihollamme.”
”Kutsutteko te aika ajoin lääkärin paikalle?”
”Meillä on tavallinen lääkäri ja kaksi eläinlääkäriä.”
Namu, suuri naarasmiekkavalas, keskeytti meidät hyppäämällä vedestä ja liukumalla altaan reunalle pyrstö koholla.
Olin lukenut, että luonnossa ne liukuvat jäälauttojen päälle pyydystääkseen hylkeitä. ”Miten paljon Namu syö?”
”Se syö tänään noin 100 kiloa kalmareita, makrillia ja silliä. Se on 6,5 metriä pitkä, painaa neljä tonnia ja tulee vielä kolmanneksen pitemmäksi.”
”Onko miekkavalaitten opettaminen erilaista kuin delfiinien opettaminen?”
”Miekkavalaat ovat helpompia. Ne eivät pelkää kerrassaan mitään ja tulevat heti ihmisen luokse, kun taas delfiinit ovat aluksi varuillaan. Lisäksi delfiineillä on keskenään sosiaalisia vaikeuksia, ne lörpöttelevät ja touhuavat toistensa kanssa. Niiden keskittymiskyky on huonompi. Miekkavalas on älykkäin merieläin. Jotkut, jotka ovat opettaneet sekä miekkavalaita että simpansseja, pitävät valaita älykkäämpinä. Se riippuu kummankin ympäristöstä, ja meidän mielestämme miekkavalaat ovat älykkäämpiä ympäristössään kuin simpanssit omassa ympäristössään.”
”Olen lukenut, että seitsemän tonnin painoisella norsulla on 5,5 kilon aivot, kun taas nuoren tonnin painoisen miekkavalaan aivot painavat yli 6 kiloa”, sanoin.
”Meillä oli tapana, että Kandu vietti noin 20 sekuntia jonkun yleisöstä valitun kanssa”, John sanoi. ”Sen jälkeen me panimme tämän ihmisen ja kaksi muuta ihmistä tasanteille ja Kandu valitsi yhdeksän kertaa kymmenestä sen ihmisen, jonka se oli tavannut. Haastan ihmisen olemaan tappajavalaan kanssa 20 sekuntia ja sen jälkeen valitsemaan tuon valaan kahdesta muusta valaasta.”
”Älä vain pyydä minua! Minusta ne kaikki näyttävät samanlaisilta”, huudahdin. ”Mainitsit edellä leikit. Kertoisitko niistä tarkemmin?”
”Me yritämme tehdä niiden esityksistä kuin leikkejä pitääksemme niiden mielenkiinnon hereillä. Ne keksivät myös omia leikkejään. Kerron yhden esimerkin: Meillä on veden alla sähkösummereita, joita me käytämme signaalien antajina. Koska valaat leikkivät niiden kanssa joskus kovakouraisesti, me otamme ne esitysten jälkeen pois. Valaat tekevät siitä leikin. Sukeltaja menee hakemaan summeria, ja valas peittää sen ruhollaan. Sukeltaja on tekevinään jotakin muuta, ja valas ui pois, mutta vahtii summeria kuin Musti luuta. Kun sukeltaja liikahtaa kohti summeria, valas on yhdessä vilauksessa sen päällä ennen häntä. Kumpikin pitää tästä leikistä.”
”John, haluaisitko kertoa vielä jotakin yleistä?”
”Mikäpä siinä. Mielestämme niillä ei ole hajuaistia ja kenties on makuaisti, on kehittynyt tuntoaisti, ei äänijänteitä, mutta ne lähettävät ääniä puhallusreikänsä kautta ja kuulevat siten, että niiden alaleuka ja korvat vastaanottavat värähtelyjä. Niillä on hyvin kehittynyt kaikusuunnistuskyky – joissakin esityksissä valas silmät peitettynä löytää vedessä kelluvan pienen muovirenkaan ja palauttaa sen meille. Niillä on mahtavat voimat. Hyvin lyhyen pyrähdyksen jälkeen Shamu ponnahduttaa koko ruhonsa vedenpinnan yläpuolelle osuakseen seitsemän metrin korkeudessa ilmassa riippuvaan palloon.”
Olin lukenut siitä. Ne voivat hypätä kaksitoista metriä ilmassa, ja National Geographic -aikakauskirjassa oli kuva valaasta, joka sinkosi pyrstöllään satoja kiloja painavan merileijonan kymmenkunta metriä ilmaan. Ne voivat sukeltaa yli 300 metrin syvyyteen.
”John, kiinnytkö sinä niihin? Ajatteletko niitä ollessasi poissa?”
”Kyllä ajattelen ja kaiken aikaa. Kaipaan niitä ollessani lomalla. Pidämme kovasti valaistamme ja kunnioitamme niitä valaina. Me emme yritä esittää niitä sellaisina, että niillä olisi inhimillisiä taipumuksia. Me emme pane niille hattuja. Ne ovat valaita ja ovat ihmeellisiä. Esittäkäämme ne valaina.”
Miekkavalaat ovat suurenmoisia. Ne tappavat syödäkseen ja elääkseen. Mutta muista, että niiden uhrit tekevät samoin. Mitkään niistä eivät myöskään ole kasvissyöjiä! Kun niiden ruokahalu on tyydytetty, ne ovat kuin isokokoisia kotikissoja. Näytöksessä eräs seitsenvuotias tyttö raaputti yhden miekkavalaan suuresta kidasta näkyvää kieltä sen omistajan iloksi. Ja ilomme oli täydellinen: olimme nähneet meriakvaarion, saaneet hyvän vastaanoton, niin, ja olihan Kandu antanut meidän halata sitä, ja se – suo anteeksi, John, en minä osaa sitä toisinkaan sanoa – se oli suudellut meitä.
LÄHDIN MERIAKVAARIOSTA mietteliäänä. Mieleeni tulivat seuraavat psalmistan sanat: ”Kuinka moninaiset ovat sinun tekosi, Herra! Sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt, maa on täynnä sinun luotujasi. Merikin, suuri ja aava – siinä vilisee lukemattomat laumat pieniä ja suuria eläviä.” (Ps. 104:24, 25) Mikroskooppisesta planktonista valtaviin valaisiin – määrättömästi!
Mietin, miten ihminen pantiin alussa Eedenin puutarhaan ”viljelemään ja varjelemaan sitä”, ja eläimistä annettiin määräys: ”Vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet”. (1. Moos. 2:15; 1:28) Mikä luottamustehtävä! Mikä suurenmoinen työmääräys Luojaltamme! Tuli pitää huolta maasta, sen kasveista ja eläimistä – ei vain koiran- ja kissanpennuista vaan kaikista eläimistä, ”pienistä ja suurista elävistä”. Jopa pelottavista mutta silti silmiä hivelevän kauniista miekkavalaista!
Tämä ja muutakin liikkui mielessäni ajatellessani niitä ihmeitä, jotka ovat odottamassa tottelevaista ihmiskuntaa puhdistetussa paratiisimaassa Jumalan valtakunnan alaisuudessa, mistä on sanottu, että ”hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus on asuva”. – 2. Piet. 3:13; Jes. 45:18; Saarn. 1:4.
[Huomioteksti s. 18]
Sen täytyy syödä kalmareita saadakseen kaloja, samoin kuin vanhemmat panevat lapsensa syömään pinaattia, jotta hän saisi jäätelöä
[Huomioteksti s. 19]
”Miekkavalas on älykkäin merieläin”
[Huomioteksti s. 20]
”Me yritämme tehdä niiden esityksistä kuin leikkejä pitääksemme niiden mielenkiinnon hereillä”
[Kokosivun kuva s. 17]