Irti arjesta

Miten eräs pariskunta löysi takamaitten kauneuden ja rauhan

VAIMONI ja minä emme olleet nähneet ainuttakaan ihmistä lähes vuorokauteen laskeutuessamme korkeimmalta upeaa Yosemiten laaksoa reunustavalta vuorenhuipulta Kaliforniassa Sierra Nevadan vuoriston sydämessä. Mieliala oli korkealla meillä molemmilla, niin, me olimme riemuissamme käytyämme Cloud’s Restin huipulla, loivarinteisen vuoren, joka kirpeässä, kirkkaassa ilmassa kohoaa noin 3000 metrin korkeuteen.

On myönnettävä etteivät useimmat ole yhtä innokkaita kiipeämään vuorille tai patikoimaan kuin minä. Mutta käytyämme itse tuolla vuorella voimme sanoa, että meidän tapauksessamme se kyllä kannatti. Vain muutamaa päivää aiemmin olimme olleet alhaalla laaksossa jonottamassa leiriytymispaikalle, ruokakauppaan ja leirintäalueen kassalle, suihkuun ja kylpyhuoneeseen ja aika ajoin jopa istumapaikalle. Oli elokuu, jolloin Yosemiten kansallispuiston Yosemiten laaksossa on parhain sesonki – ja meille alkoi tulla mieleen kotikaupunkimme New Yorkin elämän kiihkeä syke.

Pois, pois!

Niin paljon kuin me nautimmekin ajanvietemahdollisuuksista, ravintoloista, opetusohjelmista ja tämän maalauksellisen laakson erinomaisesta kauneudesta, meidän oli aika jättää se.

Seuraavana aamuna me nousimme bussiin, joka lähti hitaasti nousemaan mutkittelevaa Tiogan solatietä, joka ainoana tienä halkoo tätä 3100 neliökilometrin laajuista puistoa. Me nousimme bussista hyvin viehättävän Tenayajärven luona, ja tiedän että vaimoni olisi mielellään leiriytynyt sen rannalle. Muistutin kuitenkin häntä lempeästi suunnitelmistamme. Meillähän oli tarkoitus mennä lounaaseen pitkin Tenayan kanjonin reunaa, kääntyä etelään kuuluisalle John Muirin polulle ja sen jälkeen seurata Mercedjokea Yosemiten laaksoon.

Olimme valmistautuneet hyvin retkellemme. Kylmää vuoristoilmaa silmällä pitäen meillä oli untuvamakuupussit ja -takit. Lisäksi meillä oli kahdessa alumiinirunkoisessa rinkassa kolmeksi päiväksi kuivattua ruokaa, keitto- ja ruokailuvälinepakkaus, ensiapuvälineitä, karttoja ja pieni keitin. Löysimme Forsythin solapolun ja aloimme kavuta pitkin kuivia, pölyisiä polkuja, jotka mutkittelivat ylös Sunrisevuoren kylkeä.

Myöhemmin tuona iltapäivänä olimme Sunrise ja Cloud’s Rest -vuorten välisellä 2700 metrin korkeudella olevalla tasanteella ja saavuimme ihastuttavan järven luo ja mäntymetsän ympäröimälle kauniille niitylle. Se oli niin houkutteleva, että meidän oli pakko pysähtyä. Niinpä me pystytimme leirin, täytimme kenttäpullomme verkalleen virtaavasta purosta ja valmistimme sen jälkeen maukkaan stroganovin pakastekuivatuista aineksista.

Vihdoin, tuntia ennen auringonlaskua, kävelin ympäröivässä metsässä ristiin rastiin, kunnes löysin mielestäni parhaimman puunoksan, johon voisin ripustaa ruokatavaramme. Se on tärkeätä siksi että täkäläiset karhut ovat nokkelia, ja ne olivat aiemmin vetäneet minua nenästä.

Voitamme karhut viekkaudessa

Olin kuullut näistä karhuista patikoidessani kymmenen vuotta aiemmin kahden ystäväni kanssa Little Yosemiten laaksossa. Puistonvartijat olivat neuvoneet meitä ripustamaan ruokatavaramme puihin, mutta kokemattomina me ajattelimme, ettei meidän kannata ripustaa niitä kovin korkealle.

Kun me kolme tuona yönä makasimme teltoissamme, pehmeä laahaava ääni sai meidät valpastumaan. Millaisen yllätyksen koimmekaan, kun katsoimme ulos ja näimme kolmen suuren mustan karhun katselevan kuono pystyssä repuissamme olevia herkkuja! Yksi niistä ryntäsi puuhun, johon reput oli sidottu. Hetkessä ruoat olivat hajallaan pitkin männynneulasmattoa. Riidellen osuuksistaan nämä hurjat yölliset ”eväsretkeläiset” raastoivat auki jokaisen tölkin, paketin ja käärön, jonka ne saivat kynsiinsä. Seuraavana aamuna meidän oli turha yrittää keittää perunanpuolikasta – se oli kaikki, mitä karhuista oli jäänyt!

Kun vaimoni ja minä nyt lepäsimme saman tähdittyneen taivaan alla, toivoin että olisin oppinut jotakin välissä olleina vuosina. Tällä kertaa reppumme lojuivat maassa tyhjinä ja vetoketjut auki. Ruokatarpeemme olivat kahdessa nailonpussissa, jotka riippuivat vahvaan puunoksaan sidotusta lujasta narusta 5,5 metrin korkeudessa. Ja – pysyäksemme poissa taistelutantereelta – ne oli ripustettu 60 metrin päähän leiristämme.

Tuona yönä me heräsimme hätkähtäen. Metsän täydellisen hiljaisuuden oli rikkonut nälkäinen karhu, joka oli päättänyt saada ilmaisen aterian. Leiristämme käsin saatoimme kuulla puun alaoksan narisevan karhun painosta sen yrittäessä epätoivoisesti kynsiä pusseja. Yrittäessään kurkottaa pidemmälle se astui liian pitkälle. Oksa katkesi ja karhu mätkähti maahan. Miten tuskaisen murinan se päästikään!

Metelistä päätellen sen olisi voinut luulla kaataneen koko puun – ja saaneen varmasti ruokamme – ja mieleeni välähtelivät muistot Little Yosemitessä kokemastani tappiosta. Tunsin itseni pettyneeksi. Ilman ruokaa meidän olisi käännyttävä takaisin.

Mutta sinun olisi pitänyt nähdä minut aamulla. Mentyämme puun luo ja nähtyämme, että ruokatarpeet riippuivat yhä turvassa ja ehjinä, olin niin iloinen, että kiljuin ja huusin ja läimäyttelin polveani. Me molemmat tanssimme edestakaisin kuin lapset. Aamiainen oli koruton: kuumaa maitoa, mysliä, kuivattuja hedelmiä ja teetä, ja kiitimme siitä Luojaamme palavassa rukouksessa.

Yosemiten takamailla

Sen jälkeen nousimme Cloud’s Restille. Jos vuoria halutaan luokitella, niin Cloud’s Restiä voitaisiin pitää helppona vuorena. Valitulla reitillä ei ollut kalliojyrkänteitä kavuttavana eikä kivikkoa, jossa olisi kompastellut. Sitä paitsi en halunnut toistaa sitä virhettä, jonka olin tehnyt kuherruskuukautemme aikana vain kaksi vuotta aiemmin.

Olimme tuolloin lähteneet nousemaan maailman korkeimpiin kuuluvien Yosemiten putousten sivussa kiemurtelevia jyrkkiä polkuja. Päivä oli kulunut jo pitkälle ja halusin päästä huipulle ennen iltahämärää. Mutta palattuamme seuraavana päivänä laaksoon olimme hyvin surkeassa kunnossa, ja jalkamme olivat kertakaikkisen kipeät. Seuraavat neljä päivää me kävelimme kankein jaloin kuin robotit irvistellen kivusta.

Tällä kertaa tilanne oli toinen. Me seisoimme maailman suurimpiin kuuluvan yhtenäisen graniittisen kallioluiskan päällä, joka viettää 1370 metriä Tenayan kanjonin pohjalle – ja me tunsimme itsemme virkeiksi. Ensi kertaa näimme lintuperspektiivistä Yosemiten laakson lännessä ja rosoisen High Sierran, ylävuoriston, idässä.

Saamme kiittää myös kuuluisaa luonnontieteilijää John Muiria siitä, että koko tämä alue erotettiin kansallispuistoksi vuonna 1890. Saatoimme ymmärtää, miksi hän kuvaili puistoa seuraavasti: ”Kahden maailman melodisimman joen, Tuolumnen ja Mercedin, latvavedet; lukemattomat järvet ja vesiputoukset ja tasaiset silkinhohtoiset metsäaukeamat; mahtavimmat metsät, uljaimmat graniittikupolit . . . ja 3700–4000 metrin korkeuteen kohoavat paljaskylkiset ja terävähuippuiset lumiset vuoret, joiden pitkää rintamaa valtavat kanjonit ja amfiteatterit paikka paikoin hajottavat; puutarhat niiden aurinkoisissa ulkonemissa, lumivyöryt kiitämässä jyristen alas niiden pitkillä valkoisilla rinteillä, synkät, kohisevat ja vaahtoavat vesiputoukset mutkittelevissa, rosoisissa rotkoissa ja jäätiköt niiden varjoisissa syvennyksissä.”

Valitettavasti meidän oli pakko jättää tämä upea paikka. Tuona iltana me patikoimme Little Yosemiten laaksoon ja nukuimme sikeintä unta, mitä olemme koskaan tällaisella retkellä nukkuneet. Virkistyneinä lähdimme aamulla seuraamaan John Muirin polkua, jolta näkee mainiosti, miten ”melodinen” Mercedjoki soittaa puhdasvireisesti virratessaan kivien ja siirtolohkareitten yli ja tehdessään kaksi näyttävää hyppyä 181 metrin korkuisesta Nevadaputouksesta ja 97 metrin korkuisesta Vernalputouksesta. Mikä mahtava näky!

Retkemme päättyy

Päästyämme Yosemiten laaksoon olimme, väsyneitä, nälkäisiä ja jalkamme olivat kipeät. Mutta kyllä kannatti! Liikunta oli elvyttänyt elimistöämme. Mielemme oli vapautunut stressistä. Kiitollisuutemme rakkaudellista Luojaamme kohtaan, joka on tehnyt meitä varten tällaisen kauniin maan, oli kasvanut.

Oli aivan niin kuin John Muir oli sanonut kauan sitten: ”Kapua vuorille saadaksesi niiden hyvän sanoman. Luonnonrauha on virtaava sinuun niin kuin auringonpaiste puihin. Tuulet puhaltavat sinuun omaa raikkauttaan ja myrskyt energiaansa, samalla kun huolet varisevat kuin syksyn lehdet.” – Lähetetty.