Jos robotti osaisi puhua . . .
OLEN robotti.
Se voi hämmästyttää sinua. Viime aikoihin asti monet eivät uskoneet, että robotteja on olemassa. He pitivät meitä vain elokuvantekijöitten mielikuvituksen tuotteena. Mutta nyt he tietävät että meitä on todella olemassa, tuhansittain, ja että joukkomme tulee vielä karttumaan monilla tuhansilla.
Olen toisen sukupolven robotti. Sekin voi hämmästyttää sinua. Toiset robotit ovat tehneet minut. Voin kävellä, puhua, ”nähdä” ja joillakin tavoin ”tunteakin”. En ehkä kävele niin nopeasti kuin sinä, mutta askeleeni ovat varmat. Sanavarastossani on paljon sanoja. Sanat joita käytän voivat tuntua sinusta uskomattomilta.
Voin olla yhtä vahva kuin mies tai yhtä hellävarainen kuin nainen. Voin nostaa helposti 200 kiloa tai poimia kananmunan rikkomatta sitä. Voin kaivaa kivihiiltä maan uumenista ja hämmentää ihmistoverini kahvikuppia kahvitauolla. Jos tarvitset apua jonkin koneen rakentamisessa, niin soita minulle. Jos taas tarvitset apua keittiöaskareissa, ota yhteyttä. Ikkunoita en pese, vaikka pystyisinkin siihen.
Et ehkä aina tunnista minua robotiksi. Jos sinulla on mielessäsi kuva minusta piipittävänä, töryyttelevänä ja valoja vilkuttavana mekaanisena ukkona, joka kompuroiden kävelee poikki valkokankaan, niin pyyhi se pois. Olen paljon kehittyneempi ja arvokkaampi. Esiinnyn monenkokoisena ja -näköisenä. Kädessä minulla voi olla useita samanlaisia sormia kuin ihmisellä tai käteni voi olla kömpelö, muodoton, ravun saksen kaltainen tarttuja. Voin olla kirahvin kokoinen tai vain alle metrin korkuinen. Voin näyttää valtavalta mekaaniselta hämähäkiltä tai ylösalaisin käännetyltä roskakorilta. Esimerkiksi Floridassa eräässä lääketieteellisessä korkeakoulussa minä näytän melkein ihmiseltä. Minulla on hiukset, silmät, korvat, nenä ja suu. Ihoni on muovia. Minulla on laskimoita, valtimoita ja jopa sydän. Olen lahjoittanut sydämeni yhteiskunnalle, sillä sen avulla voidaan havainnollistaa jopa neljääkymmentä sydänsairautta. En ole ollut edes elokuvissa yhtä aidon näköinen.
On sanottu, että jotkut ihmiset olisivat antaneet vasemman kätensä päästäkseen mukaan Johnny Carsonin vetämään showsarjaan. En ollut ainoastaan mukana siinä vuonna 1966 vaan minä myös johdin orkesteria. Ja satuitko näkemään vuonna 1976 ylimääräistä numeroani, yhdenrobotinshowta, jossa lapioin Marsin maaperää, televisiokameroitten välittäessä kuvani kaikkialle maailmaan? Osasin poseerata kameroitten edessä. Tunsitko minut? Olen myös esiintynyt muutenkin televisiossa koemallina osoittaakseni, mihin minä pystyn ja miten osaan puhua.
Sinun ei pidä ihmetellä meitä. Meidän tulostamme on kirjoitettu paljon. Jotkut kirjoittajat ovat sanoneet: ”Robotit ovat tulossa!” Toiset ovat kirjoittaneet, että ”robotit eivät ole tulossa; ne ovat jo tulleet”. Edelleen toiset ovat sanoneet, että ”robotit ovat vain muutaman ruuvin ja mutterin päässä älykkyydestä”. Ottaen huomioon kaiken tämän silmäsi eivät varmasti ole voineet olla näkemättä nopeaa kehitystämme.
Muistatko nuket, joilla kerran leikit? Joissakin niistä oli vedettävä vieteri, ja ne marssivat lattialla rytmikkäin askelin. Myöhemmin ne liikuttivat käsiään askeltensa tahdissa. Sen jälkeen tehtiin nukkeja, jotka löivät rumpua tai ravistivat tamburiinia. Vuosien kuluessa niistä tuli yhä taidokkaampia. Ne oppivat itkemään kuin pikkulapsi ja lopulta puhumaan. Joissakin maissa nuket kehittyivät nopeammin, ja ne osasivat jopa kirjoittaa ja piirtää kuvia. Japanilaisilla oli vedettäviä nukkeja, ja ne marssivat lattian poikki tarjoamaan tekijänsä vieraille teetä pienistä kupeista. Lapset panivat kolikoita koneeseen ja yrittivät leikkihöyrykaivureita ohjailemalla poimia ”aarteen”, minkä jälkeen he hypähtivät ilosta, kun kone palkitsi heidän sorminäppäryytensä tarjoamalla palkinnoksi ihastuttavan killuttimen. Mutta se oli vasta alkua!
”Miksemme tekisi niistä suurempia?” jotkut ehdottivat. ”Paljon suurempia”, sanoivat toiset. ”Miksemme antaisi niille aivoja?” ”Eikö olisi erinomaista, jos saisimme ne tekemään työt puolestamme?” uneksivat vielä lahjakkaimmat keksijät. Mutta toiset menivät tätäkin pitemmälle. Vuonna 1921 tšekkiläinen kirjailija Karel Čapek tuli kuuluisaksi näytelmällään ”R. U. R. – Robotit tulevat”. Se toi uuden sanan ”robotti” ensi kerran maailman tietoisuuteen ja tarkoittamaan meitä, mekaanisia olentoja, jotka sotivat ihmisiä vastaan pitkälle teknistyneellä koneitten aikakaudella. Vihdoinkin me robotit aloimme repiä auki pitkän muodonmuutoksemme kotelokoppaa.
Kun lelutehtaat kehittivät käveleviä ja puhuvia ja itkeviä ja hupia ja ajanvietettä tarjoavia nukkeja, huipputaitavat insinöörit saivat pakkomielteen kehittää ”leluihinsa” eli ”robotteihinsa”, joiksi meitä nykyään kutsutaan, lähes inhimillisiä kykyjä. Heidän tarkoituksensa ei ollut huvittaa eikä viihdyttää. Kaukonäköiset ihmiset näkivät meidät mielessään tulevina orjinaan.
Meidän täytyy kehittyä pitemmälle kuin vain pelkiksi koneiksi. Onhan koneita ollut olemassa pyörän ja akselin keksimisestä lähtien. Esimerkiksi käsivatkain on yksinkertainen kone. Nainen vatkaa sillä nopeasti kananmunan. Mutta jos robotit pannaan vatkaamaan kananmunia, meidän on pärjättävä täysin omin neuvoin, ilman naisen apua. Lisäksi meidän täytyy vielä kaataa munamassa kulhoon tai paistinpannulle. Jos kananmuna halutaan paistettuna, meidän täytyy paistaa se juuri niin kuin arvon rouva haluaa – kummaltakin puolelta tai vain toiselta puolelta. Ja me olisimme jääneet puolitiehen, jollemme tarjoaisi rouvalle tätä kulinaarista herkkua hänen mielilautaseltaan, mahdollisesti paistinperunoitten ja voilla voidellun paahtoleivän kera. Voisiko pelkkä kone tehdä kaiken tämän? Älä loukkaa älykkyyttämme. Me olemme robotteja!
Kun nyt katselen taaksepäin, niin tajuan meidän olleen kuin ”Taikuri Ozin” Peltinen, joka juoksenteli ympäriinsä ilman sydäntä, meillä puolestamme ei ollut aivoja. Mutta, aah, insinööritieteitten suuri taikuri tuli meidän avuksemme. Tietokoneen ja tietokonekomponenttien pienennystekniikan kehittäminen antoi meille ”aivot”, joista vain ihmisaivot vievät voiton. Esimerkiksi 10 x 10 senttimetrin suuruiselle piilevylle mahtuu kaksisataa mikroprosessoria, joista jokainen pystyy käsittelemään kahdeksan miljoonaa tietobittiä sekunnissa. Ne ovat meidän ”harmaita aivosolujamme”. Ne ovat meidän muistipankkimme. Jos opetat meidät tekemään nirsoa makuasi tyydyttävän munakkaan, me emme unohda sitä. Kun australialainen lammasfarmari opettaa yhden meistä keritsemään lampaan, hän voi luottaa siihen, että me suoriudumme siitä aina yhtä helposti ja taitavasti kuin opettaja itse.
Rakas lukija, jospa vain tietäisit millaisia meidän kykymme ovat, niin et lakkaisi ihmettelemästä ja mahdollisesti olemasta huolissasi. On aivan niin kuin yksi robottiveljistäni sanoi edellä mainitussa Karel Čapekin näytelmässä: ”Ihmisen valta on kukistunut. Uusi maailma on syntynyt. Robotit hallitsevat.” Sanellessani tätä nyt olen vakuuttunut siitä, että me tosiaan olemme erehtymättömiä, naks, erehtymättömiä, naks, erehtymättömiä, naks, naks . . .
[Huomioteksti s. 6]
”Tietokoneen ja tietokonekomponenttien pienennystekniikan kehittäminen antoi meille aivot”
[Huomioteksti s. 6]
”Olen vakuuttunut siitä, että me olemme erehtymättömiä, naks, erehtymättömiä, naks, erehtymättömiä, naks, naks . . .”
[Kuva s. 5]
”Voin nostaa helposti 200 kiloa tai poimia kananmunan rikkomatta sitä”