Miten katolinen kirkko on aiemmin suhtautunut Raamattuun

KIRJASSA A Guide to Catholic Reading sanotaan kiintoisasti: ”Useimmat vanhemman sukupolven katolisista maallikoista ovat yhtä mieltä siitä, että useimmat katoliset papit ja nunnat paheksuivat Raamatun lukemista ilman asianmukaista valvontaa. Onneksi tilanne on muuttunut täysin ja nykyään katolilaisia kannustetaan, kehotetaan ja pyydetään kaikkialla lukemaan tätä kirjojen kirjaa.”

Kieltämättä katolisen kirkon suhtautuminen Raamattuun on ”muuttunut täysin” muutamassa vuosikymmenessä. Viimeisten 30 vuoden aikana on ilmestynyt useampia nykykielisiä katolisia raamatunkäännöksiä kuin menneinä vuosisatoina yhteensä. Mutta mitä merkitsee 30 vuotta sellaisen kirkon historiassa, joka väittää olevansa peräisin apostoliselta ajalta? Millainen on ollut katolisen kirkon historia kuluneina vuosisatoina? Onko se rakastanut Raamattua saattamalla sen katolilaisten ulottuville ja kannustamalla heitä sen lukemiseen? Vai onko se vihannut Raamattua rakastavia?

Ennen Kaarle Suurta ja hänen jälkeensä

Rehellisyyden vuoksi on sanottava, että Rooman kirkko kannatti ensimmäisenä Pyhän Raamatun kääntämistä kansankielelle. Eikä pidä unohtaa, että varhaiskristittyjen aikana kansankielenä puhuttiin kreikkaa. Tällaisena tilanne pysyi vuosisatoja senkin jälkeen, kun luopumus oli alkanut apostolien kuoltua. Tämä voidaan nähdä siitä tosiasiasta, että Nikeassa vuonna 325 pidetyssä ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa ei puhuttu latinaa vaan kreikkaa ja kuuluisa Nikean uskontunnustus, jota pidetään katolisen uskon ”järkkymättömänä perustuksena”, laadittiin kreikaksi.

Kun Rooma ja Byzantion (Konstantinopoli) alkoivat neljännellä vuosisadalla kilpailla siitä, kummasta tulisi kirkon uskonnollinen pääkaupunki, kielikysymyskin tuli ajankohtaiseksi. Konstantinopolin patriarkan alainen kirkon itäinen osa käytti liturgiassaan kreikkaa, ja sillä oli kreikankielinen koko Raamattu (Heprealaisten kirjoitusten Septuaginta-käännös ja Kreikkalaiset kirjoitukset). Mutta lännessä tavallinen kansa ei puhunut kreikkaa vaan latinaa. Raamatusta oli olemassa erilaisia muinaislatinalaisia käännöksiä, mutta yhdelläkään niistä ei ollut virallisen käännöksen asemaa. Niinpä neljännen vuosisadan loppupuolella Rooman piispa Damasus määräsi Hieronymus-nimisen oppineen valmistamaan tällaista latinankielistä virallista raamatunkäännöstä.

Hieronymus ei käyttänyt klassista latinaa vaan tavallisen kansan puhumaa latinaa. Lopulta hänen käännöksensä tuli tunnetuksi nimellä Vulgata (editio vulgata ’yleinen laitos’). Siitä tuli katolisen kirkon virallinen Raamattu yli tuhanneksi vuodeksi, ja se pysyi sellaisena kauan senkin jälkeen kun latina oli muuttunut kuolleeksi kieleksi. Tärkeätä on kuitenkin se, että latinalainen Vulgata oli alun perin kansankielinen Raamattu.

Rooman maailmanvallan ja roomalaisella ajalla vallinneen maallisen koululaitoksen hajottua katolisen kirkon ylempi papisto pääsi monopoliasemaan opetuksen alalla. Se laiminlöi surkeasti tilaisuutensa, ja seurauksena olleesta yleisestä tietämättömyydestä tuli pimeän keskiajan tuntomerkkejä.

700-luvun lopulla keisari Kaarle Suuri valitti valtakuntansa kansan ja alemman papiston suorastaan rikollista valistumattomuutta. Häntä on sanottu ”keskiajan opetuksen isäksi”. Hän kokosi hoviinsa oppineita, kuten englantilaisen teologin Alkuinin, joka tarkisti ja korjasi Hieronymuksen Vulgatan vääristyneen tekstin. Kaarle Suuri määräsi rakennettavaksi luostareihin kirjoitushuoneita (scriptoria) käsikirjoitusten jäljentämistä varten. Hänen pyrkimyksensä opetuksen kehittämiseksi hyödyttivät etupäässä papistoa ja aatelistoa, sillä nämä käsikirjoitukset olivat latinaksi ja siihen aikaan tavalliset ihmiset Euroopassa eivät puhuneet enää latinaa.

Murusia tavalliselle kansalle

Tosin Toursissa Ranskassa vuonna 813 pidetty kirkolliskokous päätti Kaarle Suuren vaikutuksesta, että tavalliselle kansalle tarkoitetut saarnat tulee kääntää paikalliselle kielelle. Mutta tällaista säädöstä ei julkaistu itse Raamatun kääntämiseksi kansaa varten. Perusteluksi Katolinen tietosanakirja sanoo:

”Siihen aikaan kaikki kirjat olivat käsin kirjoitettuja, ja koska ne olivat kalliita, useimmilla ihmisillä ei ollut varaa hankkia niitä. Ja vaikka suuri yleisö olisikin voinut hankkia kirjoja, se ei olisi osannut lukea niitä, sillä opetus oli noina tietämättömyyden aikoina vain harvojen etuoikeus. Pappeja ja munkkeja lukuun ottamatta tuskin kukaan osasi lukea.” (Catholic Encyclopedia) Mutta keiden syytä oli, että kansa pysyi luku- ja kirjoitustaidottomana? Ja miksi vasta kuningas Kaarle Suuri sai roomalaiskatolisen kirkon kehittämään opetusta, vaikkakin vain alemman papiston keskuudessa?

Sen sijaan että katolinen kirkko olisi suosinut kansan opettamista ja paikallisille kielille tehtäviä raamatunkäännöksiä, se kannusti valmistamaan ’tietämättömille tarkoitettuja kirjoja’: kuvaraamattuja (kuten Biblia pauperum ’köyhäin Raamattu’), raamatunhistorioita, pyhimysnäytelmiä, patsaita ja veistoksia ja kirkkoihin raamatunaiheisia seinä- ja lasimaalauksia. Tällaisia olivat ne muruset, joiden katolinen papisto salli pudota siltä Raamatun tuntemuksen yltäkylläiseltä hengelliseltä pöydältä, jonka ääressä se itse ja harvalukuiset etuoikeutetut kuninkaat ja aateliset olivat.

Arvaamattomat seuraukset

Kaarle Suuren opetuskampanjasta oli arvaamattomia seurauksia roomalaiskatoliselle kirkolle. Kaarle Suuren kuoltua – sitä mukaa kuin opetus levisi alemman papiston ja aateliston keskuudessa ja latinankielisiä käsin kirjoitettuja Raamattuja kiersi heidän käsissään – papit, munkit, kuninkaat, kuningattaret, läänitysherrat ja aatelisnaiset alkoivat tehdä kysymyksiä siitä, millainen katolinen oppi on verrattuna Raamattuun. He myös vaativat äänekkäästi kansankielistä Raamattua, ja siinä vaiheessa Rooman kirkko antoi luvan kääntää osia Raamatusta pappeja ja aatelisia varten.

Joistakuista niistä jotka lukivat Raamattua – eräistä papeistakin – tuli uskonpuhdistusta edeltäneitä toisinajattelevia. Heitä olivat esimerkiksi Berengarius Toursilainen (kuoli 1088), Pietari Bruysläinen (kuoli 1140) ja Henrik Lausannelainen (kuoli vankilassa vuoden 1148 jälkeen), kaikki ranskalaisia pappeja, jotka korottivat Raamatun katolisten opinkappaleitten yläpuolelle ja saivat kärsiä sen takia.

Sitä paitsi se, että tavallinen kansa kuuli saarnat omalla kielellään ja näki Raamatun aiheisiin perustuvia (latinaksi kirjoitettujen) kuvaraamattujen kuvia ja erilaisia uskonnollisia taideteoksia, lisäsi sen halua päästä tutustumaan Raamattuun. Raamatun osien ”epävirallisia” käännöksiä alkoi kierrellä ihmisten käsissä, ja valdolaisten tapaiset toisinajattelevien ryhmät alkoivat saarnata Raamatun totuuksia Ranskassa, Italiassa, Espanjassa ja muissa Euroopan maissa. Tähän Rooma ei ollut valmistautunut. Niinpä 1100- ja 1200-luvulta eteenpäin katolisen kirkon suhtautuminen Raamattuun muuttui täysin. Rooman mielestä se oli nyt vaarallinen kirja, minkä seuraavat historialliset tosiseikat osoittavat.

[Kuva s. 4]

Rooman piispan Damasuksen määräyksestä Hieronymus käänsi Raamatun tavallisen kansan puhumaksi latinaksi

[Kuvat s. 5]

Kaarle Suuren opetusohjelma hyödytti etupäässä papistoa ja aatelistoa

[Kuva s. 6]

Kun toisinajattelevat alkoivat saarnata Raamattua, kirkon suhtautuminen siihen muuttui