”Kunpa olisin pitänyt päiväkirjaa!”
MITEN monesti olenkaan toistanut tätä itselleni niinä 14 vuotena, jotka olen ollut Perussa lähetystyöntekijänä.
Muistan hyvin ensimmäisen täällä viettämäni vuoden – WC-pöntöstä löytyi rotta, kylpyammeesta skorpioni ja vuoteessani oli kirppuja. Onneksi useimmat näistä eläimistä tiesivät oikean paikkansa, ja me aloimme pian tottua elämään, joka on osoittautunut erittäin mielenkiintoiseksi.
KIELEN OPISKELU. Muistan kuulleeni, miten pikkulapset lausuivat väärin epäsäännöllisiä espanjalaisia verbejään, ja ajatelleeni tyydytystä tuntien: ”No, mehän emme sitten ole ainoita!”
KUN MAA JÄRISEE. Maanjäristys oli minulle uusi kokemus. Elävimmin muistan erään vuonna 1974 sattuneen maanjäristyksen. Toverini ja minä olimme kapean välikön päässä sijaitsevassa vanhassa savitiilirakennuksessa. Järistyksen alkaessa me kaikki kolme halusimme mennä turvaan oviaukkoon. Se oli noin 75 senttimetriä leveä, mutta niin oli valitettavasti emäntäkin! Koska hän täytti oviaukon, me saatoimme vain työntää päämme piiloon ovenkehän sisäpuolelle. Olimme iloisia siitä, ettei päällemme pudonnut mitään.
HENKILÖKOHTAINEN ULKONÄKÖ. Minuun teki vaikutuksen se, miten kiinnostuneita latinalaisamerikkalaiset ovat ulkonäöstään ollessaan yleisillä paikoilla – kenelläkään ei ole papiljotteja päässä eikä sortseja jalassa. Todella huoliteltu ulkonäkö tietenkin maksaa, eikä kaikilla ole sellaiseen varaa. En koskaan unohda erästä keski-ikäistä miestä, jonka näin eräänä päivänä bussissa. Ajattelin itsekseni koko ajan: ’Tuon miehen tukka näyttää jotenkin omituiselta.’ Ilmeisesti siinä ei ollut mitään omituista hänelle, sillä hän näytti mitä tyytyväisimmältä. Lopulta matkustajavirta työnsi minut hänen rinnalleen, ja saatoin nähdä, että hänen ohut tukkansa olikin todellisuudessa mustaa kengänkiilloketta, jota hän oli levittänyt koko kaljulle päälaelleen!
HEIDÄN ELÄIMENSÄ. Kukapa ei pitäisi eläimistä? Koska monet kaupungeissa asuvista perulaisista ovat kotoisin maaseudulta, lähes joka talon katolla tai takapihalla on kani- tai kanakoppi tai marsuhäkki. Puhuessani eräänä päivänä tukevan naisen kanssa pienessä sekatavarakaupassa sanoin hänelle, että kuulin jatkuvasti kananpoikien piipitystä mutta en nähnyt niitä missään. Missä hän piti niitä? Hyvin ylpeänä hän työnsi kätensä rehevään poveensa ja veti esiin kaksi kananpoikaa. Hän selitti hymyssäsuin pitävänsä niitä lämpimässä.
ENNAKKOLUULOTTOMUUS RUOKIEN SUHTEEN. On tärkeää tutustua uusiin tapoihin ja ruokiin ja suhtautua niihin ennakkoluulottomasti. Kuka haluaisi maistaa raakoja merisiilejä? Tai kenties lampaanhammaskeittoa tai sipuleitten ja sitruunan kera tarjottavia pässin kiveksiä? Todellisuudessa suurin osa ruoasta ei ole näin eksoottista. Mutta ruokalajiensa maun ja monipuolisuuden puolesta Peru erottuu kaikista muista Latinalaisen Amerikan maista. Eräs suosittu ruokalaji on ocopa – keitettyjä perunoita ja jauhetuista ja paahdetuista pähkinöistä, väkevästä paprikasta, tuorejuustosta, mausteista ja kermasta tehtyä kastiketta. Herkullista!
Jotkut pohjoisamerikkalaiset tulevat Latinalaiseen Amerikkaan ja alkavat kaivata luumujaan, aprikoosejaan, vadelmiaan, kirsikoitaan ja muita lauhkean ilmaston tuotteita. Mutta palattuaan kotimaahansa he muistelevat yhtä kaihoisasti tuoreita makeita ananaksia, runsaita vaaleanpunaisia ja oranssinvärisiä papaijahedelmiä, mehukkaita mangohedelmiä, voisia avokadoja ja monenlaisia tuoreita vihanneksia, joita saa ympäri vuoden. Täällä ei tarvitse säilöä eikä pakastaa!
TANSSITYYLEJÄ JOKA MAKUUN. Perulaiset tanssivat hyvin mielellään. Melkeinpä ihmettelen, jollei yhdellä heidän monista geeneistään ole nimenä rytmi. Taaperrusiästä alkaen lapset alkavat hytkytellen ilmaista musikaalisia tunteitaan, eivätkä myöhemmät vuodet saa heitä taantumaan. Yhdessäolohetkinä vanhoilla on yhtä hauskaa kuin nuorilla. Ja tanssityylejä löytyy joka makuun: on nopeatahtisia paso doble -tansseja, miellyttäviä perulaisia valsseja, salsa-musiikkia, huayno-nimisiä tömistelytansseja tai vuoristolaisten musiikkia. Ja ihmiset tulevat iloisiksi nähdessään, että olet oppinut jotakin heidän musiikistaan, tanssimaan sen tahdissa tai laulamaan sitä.
Kerran olin käymässä erään vaatimattoman perheen luona heidän pienellä maatilallaan, ja tutkittuamme Raamattua he päättivät, että minun täytyy tanssia yksi huayno-kappale heidän matkalevysoittimensa säestämänä. Mutta esityksen piti näyttää aidolta. Niinpä he toivat minulle pitkän intiaanihameen, sen jälkeen hartiaviitan ja suuren hatun. He eivät olleet vielä tyytyväisiä ulkonäkööni vaan työnsivät hattuni reunan alle kaksi hevosenjouhista tehtyä mustaa palmikkoa, ja sen jälkeen sain tanssia ja tömistellä. He nauroivat katketakseen; he nauroivat kunnes heidän jalkansa pettivät ja heidän oli pakko istuutua. Ensi kerran tavatessamme he olivat olleet kovin ujoja, ja minut teki onnelliseksi se, että nauttiessani heidän tavoistaan me pääsimme lähemmäksi toisiamme. Ja miten paljon onnellisemmaksi minut tekikään se, että monista tämän perheen jäsenistä tuli Jehovan kastettuja todistajia!
KÖYHYYDEN ANTAMA OPETUS. Elettyäni maassa jossa ihmiset ostavat aina kaikkea paljon kerrallaan, olin hyvin hämmästynyt tarkkaillessani näiden erittäin köyhien ihmisten ostotottumuksia, ja opin antamaan arvoa heidän säästäväisyydelleen. He ostavat kuusi hiusneulaa kerrallaan, sata grammaa jauhoja tai suolaa tai kahvia, yhden kananmunan, kupillisen öljyä. Paperipusseja ja vanhoja sanomalehtiä ei heitetä pois; niille löytyy tuhat käyttötarkoitusta ennen kuin ne kuluvat hajalle. Omalla polkupyörällä ajaminen, rullaluistelu, musiikkitunnit, uimakoulu tai kirjan lainaaminen kirjastosta ovat sellaisia yksinkertaisia iloja, joista miljoonat lapset eivät koskaan pääse nauttimaan.
Miten paljon täällä onkaan sellaisia lapsia, jotka eivät koskaan pääse kouluun siksi että heidän vanhemmillaan ei ole varaa lähettää heitä niihin tai joiden on mentävä kouluun tyhjin vatsoin, mikä tekee oppimisen hyvin vaikeaksi! Toisten on opiskeltava seisaaltaan, koska pulpetteja ei riitä kaikille. Muistan erään perheen; tytär meni mustissa nahkakengissään aamulla kouluun, ja hänen veljensä pani ne iltapäivällä jalkaansa mennessään luokkaan. Monilla ei tietenkään ole edes yhtä kenkäparia.
Ihmiset eivät pidä muodinmukaisuutta tärkeänä; he ovat täysin tyytyväisiä siihen, että heillä on jotakin sellaista mistä on heille hyötyä, ja he kekseliäästi korjaavat sen yhä uudelleen. Miten monia asioita pidinkään lapsena itsestään selvinä!
MATKUSTAMISEN TARJOAMA JÄNNITYS. Matkustaminen oli joskus hermoille käypää. Yhdeksän vuotta sitten teimme unohtumattoman matkan. Se alkoi kello 17. Bussin täytyttyä me poikkesimme huoltoasemalle tankkaamaan. (Näin mattimyöhäisetkin ehtivät vielä bussiin ennen kuin se lähtisi kaupungista.) Lähdettyämme kaupungista auto pysähtyi aika ajoin poimimaan lisää matkustajia, jotka kävivät istumaan keskikäytävälle. Viereeni puupenkille istahtanut nainen sattui olemaan mielisairas, jota poliisi oli saattamassa kotikylään. Hänestä tuli rasittava matkakumppani. Parin tunnin kuluttua hänet saatettiin ulos bussista, ja me saavuimme poliisin tarkastusasemalle. Täällä etelään matkalla oleva liikenne odottelee puoleen yöhön asti pohjoiseen menevän liikenteen tuloa. Tie on liian kapea kaksisuuntaiselle liikenteelle.
Puolenyön aikaan matkamme jatkui Andien vuoristossa kiemurtelevaa tietä, mutta pian vastaamme tulikin hitaasti liikkuva pohjoiseen menevä kuorma-auto. Molemmat autot koettivat kääntyä yhtä aikaa samasta mutkasta. Kuorma-auto kolhaisi bussiamme ja alkoi kallistaa meitä tien reunan yli rotkon puolelle. Jostakin pimeästä alapuoleltamme kuului Mantarojoen kohina. Apumies oli ulkona vakuuttamassa kuljettajalle, että tien reuna kestäisi bussin painon. Jotkut matkustajat pyysivät päästä pois bussista, mutta kuljettaja käski kaikkien pysyä paikoillaan. Ilmeisesti hän halusi meidän toimivan painolastina. Jotenkin molemmat autot onnistuivat keinottelemaan mutkasta, ja matkamme jatkui.
Parin tunnin kuluttua kohtasimme kuorma- ja henkilöautojonon, jonka maanvyörymä oli pysäyttänyt. Jäimme jonon jatkoksi ja saimme odottaa kauan – tarkalleen sanottuna kuusi tuntia. Kun este oli lopulta saatu raivatuksi, jokainen kuljettaja halusi saada menetetyn ajan kiinni ja olla ensimmäisenä valtatiellä, ja niinpä me saimme vielä olla monta tuntia mukana varsinaisessa rallissa. Kotoamme Huancayosta on määränpäähämme Ayacuchoon matkaa ainoastaan 350 kilometriä, mutta meiltä kului siihen 16 tuntia.
Olimme niin huojentuneita päästyämme turvallisesti perille, ettemme voineet kuvitella että kotimatka olisi vielä pahempi. Mutta säästääkseni sinua en kerro siitä.
Minulla on tosiaan eläviä muistoja elämästä vuorilla, eukalyptuspuitten tuoksusta kirpeässä vuoristoilmassa, alpakanvarsojen hyväilemisestä, intiaanisävelten unohtumattomasta äänestä, viljellyistä ruskeista ja vihreistä rinteistä ja vuorten kullanvärisistä huipuista. Ja siinä sivussa katumellakoista, ulkonaliikkumiskielloista ja yöllisistä ammuskeluista, trooppisista taudeista, naurusta tehtyämme virheitä espanjan kielessä, rakkaimmista ystävistä ja surullisista jäähyväisistä ja mikä tärkeintä niin monista uskoa vahvistavista siunauksista, joita Jehova antoi meille meidän kertoessamme hänen Valtakuntansa hyvää uutista. Nämä muistot palaavat lakkaamatta mieleeni. Mutta muut tapahtumat ja vaikutelmat ovat kadonneet mieleni sopukoihin. Siksi toteankin hieman surullisena: ”Kunpa olisin pitänyt päiväkirjaa!” – Lähetetty.