Urani tanssijana

CHA-CHA-CHA, tango, samba, rumba ja muut eksoottiset rytmit tekivät jo varhain vaikutuksensa minuun. Ne synnyttivät minussa vastustamattoman halun nousta tanssimaan. Pian muutettuani 18-vuotiaana Hollannista Kanadaan asetin päämääräkseni ammattitanssijaksi tulemisen.

Urani alkuvaiheessa tapasin tanssijattaren, josta tuli partnerini. Lopetin toisen työni, ja noin vuoden ajan otimme tunteja ja harjoittelimme. Koska halusimme päästä tällä alalla huipputuloksiin, niin tajusimme, että meidän oli lähdettävä Lontooseen, koska mestaritanssijoita valmennettiin siellä.

Olin saanut päähäni ajatuksen tulla Kanadan mestariksi seuratansseissa. Totesin melko pian, etten suinkaan ollut ainoa, jolla oli sama kunnianhimoinen päämäärä. Lontoossa tapasin tanssipareja kaikkialta maailmasta, ja he kaikki harjoittelivat ahkerasti tullakseen parhaiksi omassa maassaan.

Meillä oli onni saada valmentajiksemme silloiset maailmanmestarit sekä monia entisiä maailmanmestareita. Tanssimme usein seitsemänä päivänä viikossa, 5–8 tuntia päivässä. Kehittääksemme ja säilyttääksemme vaadittavan ruumiillisen voiman, kestävyyden ja notkeuden me noudatimme ankaraa ruokavaliota ja tiukkaa harjoitusohjelmaa.

Kovan yrittämisemme paineesta johtui, että partnerillani ja minulla oli monia väittelyjä tanssilattialla siitä, kuka kulloinkin teki virheitä. Meillä oli tapana nimitellä ja sadatella toisiamme. Olin ollut melko sävyisä mies, mutta persoonallisuuteni muuttui täysin. Kun menetin malttini, niin saatoin lyödä partneriani ja jopa vetää häntä tukasta pitkin lattiaa.

Intensiivinen valmennuksemme jatkui nelisen vuotta. Palasimme Englannista vuonna 1965, jolloin olimme saavuttaneet niin korkean tason, että kuuluimme parhaimpiin tanssijoihin Kanadassa. Voitimme Kanadan mestaruuden samana vuonna. Mutta silti en ollut tyytyväinen.

Menimme takaisin Englantiin puoleksi vuodeksi saamaan lisävalmennusta. Ajan mittaan voitimme Kanadan mestaruuden kolme kertaa vakiotansseissa ja latinalaisissa tansseissa. Kilpailimme myös Yhdysvalloissa ja voitimme jokaisen kilpailun, johon osallistuimme. Voitimme pareja, jotka aikaisemmin olivat voittaneet Pohjois-Amerikan mestaruuksia jopa viisi kertaa. Olin voittanut jo yli 150 pokaalia ja mitalia ja osoittautunut yhdeksi Amerikan parhaista tanssijoista, mutta en vieläkään ollut tyytyväinen enkä onnellinen.

Hermoni olivat huonossa kunnossa alituisesta jännityksestä, ja luonteeni oli vielä pahempi. Partnerini ja minä emme tulleet toimeen keskenämme. Ainoana syynä siihen, miksi me pysyimme yhdessä seitsemän vuotta, oli sen tajuaminen, että päästäksemme parrasvaloihin ja kunniaan, mitä me halusimme, meillä ei ollut valinnanvaraa. Päätin että oli aika ryhtyä ansaitsemaan ja nauttimaan työni hedelmistä.

Toinen partneri

Yksi Kanadan johtavista tanssikouluista palkkasi minut valmentamaan tanssinopettajia muutamiksi tunneiksi viikossa. Siellä tapasin tulevan vaimoni. Koska hän oli vasta-alkaja, häntä ei päästetty minun luokilleni. Sain kuitenkin silloin tällöin tilaisuuden puhua hänen kanssaan. Me rakastuimme ja menimme naimisiin neljän kuukauden kuluttua tapaamisestamme, vuonna 1968.

Aikomuksenani oli siihen aikaan jatkaa tanssimista partnerini kanssa. Vaimoni teki kuitenkin selväksi, että hänkin halusi tanssia. Tätä en ollut ottanut lukuun. Se merkitsi kaiken alkamista alusta, koska kun mies on jo valmennettu, niin lahjakkaaltakin tytöltä vie noin kaksi vuotta saada hänet kiinni. Mutta olisiko vaimossani mestarin aineksia?

Annettuani hänelle peruskoulutuksen tanssitekniikassa lähdimme Lontooseen. Siellä tanssin maailmanmestarit vahvistivat mielipiteeni: hänellä oli tarvittava kyky, tarmo ja lahjakkuus. He ennustivat, että hänestä tulisi vielä parempi kuin aikaisemmasta partneristani. Kaksi vuotta me raadoimme tanssilattialla. Ja heidän ennustuksensa toteutui!

Saatoin tuskin odottaa kilpailuihin menoa hänen kanssaan. Meillä oli täysi myötätuuli. Olin jo saanut nimeä itselleni aikaisemmilla saavutuksillani. Olimme täysin kilpailuvalmiita, niin ainakin ajattelin. Mutta sitten hän sanoi, ettei häntä kiinnostanut lainkaan mihinkään kilpailuihin osallistuminen.

Tämä tuntui minusta oudolta, koska tiesin miten paljon hän nautti tanssimisesta. ”Miksi?” kysyin moneen kertaan. Vastatakseni tähän kysymykseen meidän on palattava aikaan, jolloin ensiksi tapasimme.

Uskontokysymys

Nimi ”Jehovan todistajat” oli noussut esiin kerran hyvin aikaisin seurustellessamme. Tuleva vaimoni oli sanonut silloin, ettei hän voinut tavata minua, koska hänellä oli raamatuntutkistelu. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin olin kuullut tästä uskonnollisesta ryhmästä. Mutta tapaus unohtui pian.

Kaksi vuotta kului, ja eräänä päivänä vaimoni kertoi minulle, että hän aikoi jälleen ryhtyä tutkimaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa. En kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, sillä ajattelin sen olevan vain ohimenevä päähänpisto. Sitä paitsi olin ollut roomalaiskatolilainen koko ikäni, eikä se ollut koskaan vaikuttanut mitenkään tanssimiseeni.

Mutta pian vaimoni ryhdyttyä jälleen tutkimaan aloin nähdä muutoksia. Siihen aikaan minihameet olivat muotia, ja pidin niistä. Vaimoni oli käyttänyt yksinomaan niitä, mutta yhtäkkiä hänen hameittensa ja pukujensa helma putosi polven tasolle. Kuinka kiusaantunut olinkaan seisoessani hänen kanssaan 30–90 oppilaan luokkien edessä! Mutta annoin perään. Ota huomioon, että hänen oli luvattava minulle olla kertomatta kenellekään, miksi hän oli muuttanut pukeutumistyyliään.

Seuraavina olivat kiusalliset tilanteet seuraelämässä: ei seisomaan nousemista kansallislauluja soitettaessa, ei joulua eikä uudenvuodenkutsuja. Hänen teoilleen antamansa selitykset eivät siihen aikaan tyydyttäneet minua. Aloin jo hieman suuttua. Ajattelin, että noiden todistajien täytyi olla todella hullua joukkoa. En kuitenkaan ollut kovin huolissani. Vaimoni opetti ja tanssi yhä enemmän kuin koskaan.

Hitaasti aloin käyttää lempeää taivuttelua lannistaakseni häntä. Järjestin jopa niin, että menimme takaisin Englantiin saadakseni hänet uppoutumaan vieläkin enemmän tanssimiseen, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Heillä oli todistajia Englannissakin. Sitten hän halusi aikaa kokouksiin. Ei kerran viikossa. Vielä mitä – kolme kertaa! Se merkitsi jo opetusajan, rahan, menetystä. Tämä alkoi mennä jo liian pitkälle.

Lempeä taivuttelu ei vaikuttanut. Niinpä yritin toista taktiikkaa, mutta mikään ei näyttänyt onnistuvan. Oikeastaan mitä kovemmin yritin saada häntä luopumaan ”tuosta typerästä uskonnosta”, joksi sitä kutsuin, sitä päättäväisemmäksi hän näytti tulevan. Tavallaan ihailin hänen järkkymättömyyttään, hänen omistautumistaan sille, minkä hän uskoi olevan totuus. Silti en voinut olla hänen kanssaan samaa mieltä. Sitten tuli viimeinen pisara: ei kilpailuja.a

Olin tähän mennessä omistanut kolmetoista vuotta elämästäni tanssimiselle. Olin hiellä ja kovalla työllä saanut aikaan erinomaisen uran, ja olin juuri alkamassa korjata sen hedelmiä. Ja vaimonikin oli tehnyt kovasti työtä. En voinut käsittää sitä. Hän oli tanssinut melkein yötä päivää yli kahden vuoden ajan saavuttaakseen mestaruustason. Nyt kun hän oli saavuttanut tuon päämäärän, jota varten hän oli tehnyt niin kovasti työtä, aikoiko hän vain antaa kaiken valua sormiensa lomitse?

Suunnilleen seuraavan vuoden ajan aiheutin vaimolleni melkoisia kärsimyksiä. Harjoittelutilaisuuksissa hurjistuin toisinaan ja kohtelin häntä hyvin huonosti. Aloin myös liehitellä toisia tyttöjä kostaakseni hänelle. Varoitin häntä koskaan mainitsemasta sanaakaan uskonnostaan kenellekään oppilaistani. Ja aina kun hän sanoi jotakin vastoin katolisia uskomuksiani, raivostuin silmittömästi. Siitä huolimatta hän aikanaan antoi kastaa itsensä yhdeksi Jehovan todistajista. Avioliittomme kärsi ja ero näytti väistämättömältä.

Muutoksen alku

Sitten tapahtui odottamatonta. Nähtyään, ettei enää voinut puhua minulle, vaimoni oli jo jonkin aikaa jättänyt Herätkää!- ja Vartiotorni-lehtiä joka puolelle toivoen, että lukisin niitä. Niin teinkin, joskin aluksi vain silloin tällöin. Sitten huomasin odottavani niitä. Herätkää!-lehdestä lukemani aineisto oli hyödyllistä. Se piti minut melko hyvin ajankohtaisten tapahtumien tasalla ja auttoi minua keskustelemaan oppilaitteni kanssa monista aiheista.

Vaikka aluksi en halunnutkaan myöntää sitä, niin monissa Vartiotornissa käsitellyistä asioista oli järkeä. Aloin nähdä miten totta oli se, mitä se sanoi ihmisten yleisestä asenteesta. Olin kuitenkin ajatellut, että valehtelu, varastaminen, kiroileminen, takana puhuminen, juoruileminen ja viha oli normaaliksi tarkoitettu asiaintila. Tämä ei merkitse sitä, että olisin ollut onnellinen näistä olosuhteista. Mutta en tajunnut, että oli olemassa jotakin parempaa.

Vaimoni käytöksen vaikutus

Nyt aloin huomioida vaimoni käytöstä. Saatoin selvästi nähdä, että hän oli erilainen kuin muut tuntemani avioliitossa olevat tai naimattomat naiset. Hän pukeutui säädyllisesti. Koko sinä aikana, jolloin kohtelin häntä huonosti, hän ei koskaan kapinoinut. Valehtelemista hän ei voinut ajatellakaan, eikä hän koskaan sekaantunut juoruilemiseen. Merkille pantavinta hänessä oli se, ettei hän koskaan keimaillut kenenkään kanssa. Koska hän oli hyvän näköinen tyttö, niin moni mies lähenteli häntä.

Vaikka aluksi olin lukenut kaikki nämä hyvät ominaisuudet suoranaisesti hänen ansiokseen, niin nyt aloin tajuta, että hänen Raamattuun perustuvat vakaumuksensa olivat syynä hänen moraaliseen lujuuteensa ja korkeatasoiseen elämäntapaansa. Aloin hyväksyä sen, ettei hän tanssisi kilpailuissa, ja aikanaan vetäydyin niistä pois itsekin.

Sen tehtyäni monet niin sanotut ystäväni ja kilpailijatoverini, jotka olivat taputelleet minua selkään ja imarrelleet minua, kun olin ”tähti”, alkoivat kohdella minua yliolkaisesti. Joskus halusin kiusallakin palata tanssilattialle ja näyttää heille. Mutta muistin raamatunkohdan, joka osoittaa sellaisen olevan ”turhuutta ja tuulen tavoittelua”. – Saarn. 1:14.

Pystyin nielemään ylpeyteni ja aloin tajuta, että olin kaikki nämä vuodet ollut varsin itsekeskeisellä tiellä. Olin tanssinut vain voittaakseni, saadakseni kunniaa. Vaikka se oli hyödyttänyt minua rahallisesti, niin se ei ollut tuonut minulle henkilökohtaista onnellisuutta.

Todella paremman elämän toteutuminen

Suostuin tutkimaan Raamattua todistajien kanssa. Käytyäni muutaman kerran valtakunnansalissa sekä oltuani Jehovan todistajien kanssa illanvietoissa havaitsin heidän olevan terveellä tavalla erilaisia. He näyttivät onnellisemmilta kuin omaan tuttavapiiriini kuuluvat ihmiset. He puhuivat aina elämästä paratiisimaassa Jumalan valtakunnan alaisuudessa, mikä odote vetosi minuun voimakkaasti. Ja mitä enemmän opin Raamatusta ja sen parempaa maailmaa koskevista lupauksista, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että todistajat ymmärsivät Jumalan sanan totuuden.

Erityisesti minuun vaikutti Torontossa Kanadassa vuonna 1973 pidetty konventti. Siellä oli yli 30000 ihmistä lapset mukaan luettuina. Kuitenkin paikka pidettiin siistinä – roskia ei näkynyt missään. Kaikki työskentelivät yhdessä ja kaikki näyttivät niin onnellisilta. Silloin aloin todella uskoa, että todistajien saarnaama Jumalan valtakunnan alainen maanpäällinen paratiisi saattoi toteutua. En ollut koskaan nähnyt mitään senkaltaista.

Aloin tuntea kiitollisuutta Jehova Jumalaa kohtaan siitä, että hän oli auttanut vaimoani selviytymään noista vaikeista ajoista, joita hänellä oli ollut kanssani. Entäpä jos hän olisi antanut perään tai lähtenyt pois luotani? Sen sijaan hän halusi jäädä. Mitä siunausta se onkaan merkinnyt meille!

Jo ennen kuin menin kasteelle, aloimme kertoa oppilaillemme Valtakunnan hyvästä uutisesta. Raamatuntutkisteluja alkoi heti. Jotkut ilmaisivat hyvin nopeasti vastakaikua. Aikanaan neljä meni kasteelle, ja muita tutkii yhä. Minut on nimitetty avustavaksi palvelijaksi kristilliseen seurakuntaan, jossa käymme, ja vaimollani on silloin tällöin tilaisuus olla osa-ajan tienraivaajana (osallistua jaksoittain saarnaamiseen koko ajallaan). Olemme nyt onnellisempia avioliitossamme kuin koskaan aikaisemmin.

Oikean arvojen tajun saaminen

Tanssimmeko yhä? Kyllä. Vaikka emme ehkä enää olekaan parhaita, niin ihmiset nauttivat yhä katsellessaan suoritustamme, ja pieni tanssikoulumme antaa meille kaikki elämän aineelliset välttämättömyydet. Mutta mikään ammattimainen tanssiminen ei koskaan voisi antaa meille sitä, mitä meillä nyt on, nimittäin hyvää suhdetta Jehova Jumalaan. Tämä tuo meille mielenrauhan ja odotteen paremmasta tulevaisuudesta – ikuisesta elämästä Jumalan uudessa järjestyksessä.

Me emme enää ole kiinnostuneita himmentyvien pokaalien voittamisesta. Silti me olemme kilpailussa, kilpailussa ikuisesta elämästä. (1. Kor. 9:24–26) Haluaisin kysyä kaikilta niiltä, jotka pyrkivät pääsemään ensimmäisiksi missä tahansa taide- tai urheilulajissa: ’Onko pelkkä turmeltuvan pokaalin tai mitalin saaminen kaiken kovan työn ja vaivan, sydänkipujen ja uhrien arvoista? Eikö olisi paljon parempi osallistua kilpailuun, jossa kaikki uskolliset osanottajat saavat palkinnon, kilpailuun joka tuo todellisen mielenrauhan ja sanomattoman onnellisuuden?’

Vaimoni ja minä teimme näin, ja me olemme päättäneet jatkaa juoksuamme, kunnes me saavutamme luvatun maalin, elämän Jumalan valtakunnan alaisuudessa paratiisimaassa. Eikä Raamatun tätä koskeva lupaus ole tyhjä, sillä itse Jehova Jumala, taivaitten ja maan Luoja, on antanut sen. (Ilm. 21:3–5) – Lähetetty.

[Alaviitteet]