Miten suhtautua tasapainoisesti urheiluun ja perheeseen

Miksi urheilu on yhä väkivaltaisempaa?

”TÄMÄ nainen juoksi luokseni huutaen hävyttömyyksiä. Astuin taaksepäin. Hän potkaisi ja raapi minua.” Toinen osapuoli vastasi näin: ”Menin ulos, ja siellä tämä nainen löi minua nyrkillä. Minä potkaisin häntä, ja me molemmat potkaisimme ohi. Vahinko että potkaisin ohi. Minun olisi pitänyt potkaista uudestaan.”

Mistä nyt oli kysymys? Naisten painiottelustako? Ei, vaan kaksi kanadalaista äitiä tappeli jalkapalloturnauksessa kymmenvuotiaitten poikiensa takia.

Se ehkä valaisee yhtä niistä ongelmista, joita joillakuilla lapsilla on urheilussa – nimittäin heidän vanhempansa. On niin kuin eräs äiti kirjoitti lapsensa osallistumisesta nappulaliigan baseball-peliin: ”Me esittelimme sen pojillemme suurena etuna, etuoikeutena . . . Ja kävikin niin, että se tempaisi mukaansa meidät. Tyrkytimme noille poikaparoille omia kilpailuhenkisiä tunteitamme, ja sen jälkeen huomasimme, että he eivät pelanneet omaksi ilokseen vaan jotta me olisimme näyttäneet iloisilta.”

Australiassa ”työnnetään jopa viisi- ja kuusivuotiaita lapsia erittäin stressaavaan, kilpailuhenkiseen urheiluelämään huolimatta siitä monien rugby-, jalkapallo- ja krikettijärjestöjen virallisesta asenteesta, että heidän ei pitäisi aloittaa ennen 10.–12. ikävuottaan”. Australialaisen tri W. W. Ewensin mukaan todisteet olivat ”jokseenkin pitäviä siinä suhteessa, että fysiologisesti, psykologisesti ja sosiologisesti lapsista ei ole vakavassa mielessä urheilijoiksi”.

Miksi sitten vanhemmat ja valmentajat painostavat näin kovasti lapsia? ”Vanhemmat astuvat viivan yli samastuessaan liikaa lapsiinsa tai yrittäessään elää heidän välityksellään”, sanoi newyorkilainen lapsipsykologi tri Leonard Reich. ”Joillekuille vanhemmille se edustaa tilaisuutta, jolloin he voivat palata nuoruutensa päiviin.” Ainut ongelma on, että he helposti soveltavat aikuisten arvosteluperusteita lastensa peleihin. Seurauksena on, että riemukas hupi saa väistyä kaikki nielevän voitontahdon tieltä.

Tasapainon saavuttaminen

On ilmeistä, että vanhempien tulee olla kiinnostuneita lastensa ajanvietteestä, mutta heidän mukanaolonsa siinä pitäisi olla tasapainoista ja rakentavaa. Jääkiekkotähti Bobby Orr selitti: ”Isäni ei koskaan yllyttänyt minua pelaamaan. Pelasin jääkiekkoa siksi, että pidin siitä.” Newyorkilainen yleisurheiluvalmentaja Vincent Chiapetta kertoi, miten hän suhtautui poikaansa: ”Vaikka olinkin mukana yleisurheilussa, en halunnut tehdä hänestä väkisin juoksijaa . . . Osallistuin hänen peleihinsä siksi, että hän oli minun lapseni ja minun vastuullani. Mutta kun näin valmentajan painostavan poikia, sanoin hänelle ottavani poikani pois. Sanoin hänelle, että minulle voittaminen ei ole tärkeintä. Pelihän on vain peliä.”

Entä mitä lapset ajattelevat, jos isä ja äiti pelaavat joskus heidän kanssaan jotakin yksinkertaista ulkopeliä? Rick Rittenbach, yksi kuudesta lapsesta, muistelee: ”Koska meitä oli kuusi lasta, me pystyimme usein pelaamaan esimerkiksi lentopalloa. Ja tiedän meidän kaikkien nauttineen kovasti siitä, kun isä ja äiti tulivat pelaamaan. Ja ilmeisesti hekin nauttivat siitä. Olen varma, että se osaltaan auttoi meitä pysymään yhdessä perheenä.”

Jokin urheiluharrastus voi piristää jokaista iästä riippumatta. Mutta varsinkin lapsille vapaa-ajantoiminnat ovat aina kohokohta, ja kun ne liitetään vanhempien kanssa omattavaan hyvään suhteeseen, hyöty moninkertaistuu. Silloin te muodostatte onnellisen, terveen ja yhtenäisen perheen. Mutta miten tällaiseen voidaan päästä? Tasapainolla. Rentoutumisen tai urheilun pitäisi toimia ajanvietteenä, ei katkerana kilpailemisena saati jakavana taistelukenttänä.

Ruumiillinen valmennus – hyödyllistäkö?

Antaako Raamattu käytännöllisiä ohjeita urheiluun liittyvissä asioissa?

Kiinnittäkäämme ensiksi huomiota seuraavaan perustuvaan raamatulliseen neuvoon: ”Tulkoon järkevyytenne tunnetuksi kaikille ihmisille.” (Filippiläisille 4:5) Tämä osoittaa heti sen, että kaikkiin asioihin tulisi suhtautua tasapainoisesti. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti eräälle nuorelle kristitylle aikansa urheilusta kiinnostuneessa kreikkalaisessa maailmassa: ”Valmenna itseäsi jumalinen antaumus tavoitteenasi. Sillä ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään, mutta jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen.” (1. Timoteukselle 4:7, 8) Uusi testamentti nykysuomeksi kääntää osan tästä kohdasta: ”Ruumiin harjoittamisesta on jonkin verran hyötyä.”

Jos urheilusta on siis vain vähän hyötyä, onko viisasta omistautua sille koko ajallaan? Perustuvatko todelliset elämän arvot urheiluun? Entä jos jokin urheilulaji sotisi esimerkiksi sellaisia tärkeitä kristillisiä periaatteita vastaan kuin ’rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’ tai ’tee toisille siten kuin haluaisit heidän tekevän sinulle’? Entä jos koulutunteihin kuulumattomissa urheiluharrastuksissa joudut tarpeettomasti tekemisiin sellaisten kanssa, jotka eivät noudata kristillisiä periaatteita? Jäytäisikö sellainen hengellisyyttä? Eikö 1. Korinttolaiskirjeen 15:33 vastaa tähän myöntävästi? – ”Älkää eksykö. Huono seura turmelee hyödylliset tavat.”

Vaikka urheilusta onkin virkistyksenä ”jonkin verran hyötyä”, tulee tajuta ne vaarat, jotka siitä voi olla, jos siihen suhtaudutaan liian vakavasti. Raamatussa on eräs tähän sopiva periaate: ”Älkäämme tulko itsekeskeisiksi, herättäen kilpailuhenkeä toisissamme, kadehtien toisiamme.” (Galatalaisille 5:26) Edellisessä artikkelissa osoitettiin, miten kasvanut kilpailuhenki voi johtaa väkivaltaan. Kohtuuton kilpailuhenki vähentää suuresti peli-iloa siksi että lopullisesta tavoitteesta, voitosta, tulee tärkein asia.

Toisten käännösten mukaan osa tästä jakeesta kuuluu: ”Me emme saa haluta tyhjänpäiväistä mainetta.” (Barclay) ”Silloin emme etsi ihmisten suosiota tai kunniaa.” (Elävä uutinen) Nuoria houkuttelevat urheilumenestykseen liittyvät kuvitelmat. He uneksivat tähtenä, voittajana, keskipisteenä olemisesta. Suuren enemmistön unelmat eivät toteudu koskaan. Harvat ”etuoikeutetut” saavat maksaa kovan, usein erittäin kovan hinnan. Entinen amerikkalainen jalkapalloilija Darryl Stingley tietää sen liiankin hyvin. Hän on ollut halvaantuneena kaulasta alaspäin siitä lähtien kun häntä taklattiin rumasti elokuussa 1978.

Siihen, mitä brasilialainen jalkapallotähti Heitor Amorim sanoo, ei varmasti ole paljon lisättävää: ”Ei pidä koskaan unohtaa, että hyvin harvoista tulee tähtiä, jotka saavat kaiken menestykseen liittyvän kunnian. Jokaista menestyvää urheilijaa kohti on tuhansia urheilijoita, jotka pettyvät toiveissaan. He ovat jättäneet opintonsa kesken, ovat epäonnistuneet urheilussa, ja mitä heillä sitten enää on? Heitä kartetaan. Kukaan ei halua nykyään tuntea hävinnyttä.”

Mikä siis olisi varsinaisesti paras neuvo, kun ajatellaan sitä miten urheiluun pitäisi suhtautua? Antakaamme entisen australialaisen amerikkalaista jalkapalloa pelanneen Peter Hanningin (ammattilainen vuosina 1964–1975) vastata tähän kysymykseen: ”Neuvoisin nuoria näin: nauttikaa liikunnastanne. Urheilu on eräs virkistysmuoto, ajankulua joka pitää teidät terveinä ja onnellisina. Mutta ammattilaisurheilu on aivan eri asia. Se vaatii ihmisen kokonaan ja sulkee hänen elämästään kaiken muun pois. Ja maksamanne hinta on kova – kaikki suhteet, joko ihmisiin tai Jumalaan, joutuvat kärsimään. Tulette osaksi imartelun, moraalittomuuden, kateuden, ylpeyden ja ahneuden itseriittoista maailmaa. Ja saatte koko ajan pelätä loukkaantumista, joka voi tehdä teistä invalideja. Ja jokainen jolla on jonkinlainen omatunto, saa pelätä ehkä vielä enemmän sitä, ettei vahingoittaisi vakavasti ketään toista. Oma vammaluetteloni sisältää murtuneen käsivarren, nenän (joka on murtunut neljästi) ja poskipään, nivelkierukan poiston, selkävamman ja kaksi aivotärähdystä. Ja joihinkuihin verrattuna olen selviytynyt melko vähällä!”

Vaikka onkin totta, että ”voima on nuorukaisten kunnia” (Sananlaskut 20:29), tulee myös muistaa, että elämässä suhteet eivät perustu voimaan vaan viisauteen. Nauti siksi urheilustasi tasapainoisesti. Anna sen hauskuttaa sinua, mutta älä anna sen tulla pakkomielteeksi. Anna sen virkistää sinua, mutta älä anna sen hallita sinua.

[Kuva s. 11]

”Ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään.” – 1. Timoteukselle 4:8