Apua ihmisen huonosti kohtelemille eläimille
Laatinut eräs Herätkää-lehden toimituskunnan jäsen
JOTKIN eläimet ovat entisiä lemmikkejä. Toiset eläimet olivat kaltoin kohdeltuja orpoja tai vahingoittuneita. Toiset taas olivat erilaisten viranomaisten talteen korjaamia. Ne kaikki eivät ole pohjoisamerikkalaisia eläimiä; monet ovat avun tarpeessa olevia eksoottisia eläimiä. Joiltakin on vedetty kynnet ja hampaat pois; jotkin ovat kuohittuja, aliravitsemuksen heikentämiä tai entisten omistajien julmuuden takia raajarikkoja. Kaikkia niitä on voitu auttaa Wildlife Waystation -nimisellä eläinleirillä. Sen tunnuslause kuuluu: ”Wildlife Waystation ei ole koskaan käännyttänyt pois avun tarpeessa ollutta eläintä!”
Käyntini siellä viime vuoden elokuussa sai minut vakuuttuneeksi tunnuslauseen paikkansapitävyydestä.
Ajettuamme muutaman kilometrin ylös Little Tujungan kanjonia San Gabrielin vuoristossa Los Angelesin pohjoispuolella valokuvaaja ja minä saavuimme noin 65 hehtaarin laajuiselle eläinleirille. Meidät otti vastaan ruskettunut ja terveennäköinen nuori nainen – Martine Colette, tämän ei-kaupallisen, verovapaan eläintenhoitolaitoksen perustaja ja johtaja. (Vieraita otetaan vastaan vain sopimuksen mukaan.) Ystävällisesti, asiantuntevasti ja selväsanaisesti hän esitteli meille eläinleiriään.
”Tässä on Karjapaimen”, sanoi Martine pysähtyessämme ensimmäisen häkin luo. Siellä oli kaunis iso puuma.
”Tämä eläin oli puolivuotias, kun se löytyi eräästä lemmikkieläinkaupasta aliravittuna ja huonohampaisena – onneksi sillä oli silloin vasta maitohampaat. Nyt se on erinomaisessa kunnossa ja hyväluontoinen.”
”Mutta miksi sen nimenä on Karjapaimen?” kysyin kangerrellen.
Martine nauroi. ”Pienenä se sai jaloitella hevosten kanssa. Se ajoi niitä mielellään takaa. Hevosilla ei ollut mitään sitä vastaan silloin, mutta nyt ne eivät pitäisi siitä.”
Sheenan murheellinen tarina
Hilpeys oli meistä kaukana katsellessamme erästä toista puumaa.
”Sen tarina on murheellinen”, Martine aloitti. ”Miehellä oli tyylikäs asunto – Ludvig XVI:n ajan tyyliin tehtyjä huonekaluja, kynttiläkruunuja, valkoisia silkkisohvia, antiikkiesineitä. Hän näki mielessään vielä yhden ’huonekalun’: tyylikkään eläimen kävelemässä kaiken tämän vaurauden keskellä. Niinpä hän osti puumanpennun. Mutta hän ei tuntenut puuman tapoja. Pentu alkoi tehdä sellaista mitä nyt tällaiset pennut tekevät. Niinpä hän poistatti siltä kynnet. Se kasvoi, mutta se ei vieläkään käyttäytynyt niin kuin hän olisi halunnut. Sen jälkeen siltä vedettiin raateluhampaat. Kun se ei riittänyt, siltä kiskottiin loputkin hampaat. Hän ei ollut vieläkään tyytyväinen, ja siksi se on nyt täällä.”
Martine kumartui lähemmäksi häkkiä ja sanoi pehmeällä äänellä: ”Hei, Sheena.” Iso kissa katseli häntä surullisen näköisenä mutta avasi hetken maanittelun jälkeen suunsa ammolleen. Suussa oli vain ikeniä, ei yhtään hammasta. Sen vieressä oli kupissa jotakin puuromaista seosta. ”Sen ruoka valmistetaan aivan erikseen”, Martine selitti.
Poistuessamme Sheenan luota Martine jatkoi: ”Harvat pystyvät pitämään villieläimiä lemmikkeinä. Useimmilta se ei onnistu. Eivät he tahallaan ole julmia, mutta tietämättömyys, huolenpidon puute, oman minän korostaminen tai mikä tahansa muu kyllä voi johtaa julmuuteen.”
Sanoin: ”Nämä upeat suuret kissat viehättävät monia, ja he niin mielellään pitäisivät niitä lemmikkeinä voidakseen sitten hyväillä niitä. Ymmärrän tätä tunnetta, sillä tunnen itse samalla tavalla. Mutta leijonat eivät ole villakoiria. Niiden paikka on viidakossa, ei olohuoneessa. Jotkut, kuten se mies joka turmeli Sheenan, haluavat ravita omaa minäänsä, korostaa tämän eläimen avulla miehekkyyttään.”
Menimme katsomaan susia.
”Nämä kaksi sutta ovat eräästä eläintarhasta. Tuo tuolla on eläinleiriltä, jonka omistaja oli tapettu. Tämän taas me löysimme kahlehdittuna eräältä pihalta pohjoisesta.” Martine keskeytti välillä puheensa tervehtiäkseen yksittäisiä susia ja kuunnellakseen niiden vastauksia.
”Susista on niin monenlaisia väärinkäsityksiä. Ihmiset, joilla on susia, tekevät kaikki mahdolliset virheet: he rikkovat eläimen sosiaalista käyttäytymistä vastaan, tulevat sen ja sen ravinnon väliin tai sen ja sen puolison väliin. Se reagoi puremalla jotakuta.” Pidettyään tauon hän jatkaa: ”Minun käy susia sääliksi. Ne ovat hyvin energisiä, ne ovat juoksijoita, kilometrinnielijöitä. Tällaiset kahdentoista metrin läpimittaiset aitaukset ovat niille yhtä tyhjän kanssa. Toivottavasti voimme seuraavaksi panna ne noin puolen hehtaarin aitaukseen.”
Nasty vihaa meitä
Seuraavassa häkissä oli kiinalainen leopardi. ”Se on leopardeista suurin”, Martine sanoi. ”Meidän täytyy korjata sen hampaita.” Hän huudahti: ”Hei, Nasty! Hei, poika!” Leopardi avasi kitansa ammolleen ja syöksähti häntä kohti. ”Sen nimi on Dynasty, mutta me kutsumme sitä vain Nastyksi.”
”Onko se lempinimensä [nasty ’häijy’] veroinen?” kysyin.
”On ehdottomasti!”
”Se syöksähtää taas meitä kohti.”
”Dynasty ei luota ihmisiin lainkaan. Se oli ensin eläintarhassa, sitten eläinpuistossa, ja sen jälkeen se tuli meille. Toivottavasti me saamme sen sijoitetuksi johonkin eläintarhaan sen jälkeen kun olemme korjanneet sen hampaat.” Poistuessamme Nasty kumautti vielä kerran häkkinsä kaltereita.
”Tässä on Yrjö Jaguaari”, Martine sanoi. ”Jos sirkuksissa näkee jaguaareja, ne ovat nuoria yksilöitä. Vanhat jaguaarit ovat arvaamattomia. Tai ei”, hän korjasi sanojaan, ”ei niissä ole mitään arvailemista: ne syövät sinut.”
”Tämä tieto kyllä riittää minulle.” Sanoin jaguaarille: ”Oletpa sinä sitten millainen tahansa, Yrjö, niin olet sinä ainakin kaunis!”
”Katsokaa, millainen naama! Katsokaa, millainen naama!” kujersi Martine tuijottaessamme suurta siperiantiikeriä. Sen naama oli hätkähdyttävän kaunis. Hän selitti: ”Tämä lääkäri oli aina halunnut tiikeriä. Se oli ollut hänen mielitekonsa pikkupojasta saakka. Hän osti tämän tiikerin pentuna 3000 dollarilla. Pennun ollessa nelikuukautinen lääkäri vietti suurimman osan ajastaan keittiön lattialla. Heidän telmiessään pentu paiskoi hänet vähän väliä kumoon. Onneksi hän ei ollut itserakas yksilö vaan järkevä mies, ja hän tajusi: ’Jos se jo nelikuukautisena paiskoo minua kuin rukkasta, niin mitä se tekeekään täysikasvuisena?’ Kunnon lääkäri lähetti sen meille.”
”Reesha, Reesha”, hän kutsui tiikeriä pehmeällä äänellä, ja suuret keltaiset silmät napittivat häntä vakaasti tuosta uskomattoman kauniista naamasta. Martinen kiintymyksestä holhotteihinsa ei voinut erehtyä. Hän sujautti kätensä aidan läpi. Reesha pesi sen suurella vaaleanpunaisella kielellään.
”Miten vanha Reesha on?” kysyin.
”Se on vasta pentu – kolmivuotias.”
”Ja miten paljon se painaa nyt?”
”Nyt noin 250 kiloa, myöhemmin 350 kiloa.”
Kauempana oli suuri urosleijona, jota pysähdyimme ihailemaan. Valokuvaaja alkoi virittää kameraansa. Leijona nousi majesteettisesti ja käveli tiehensä. ”Se ei halua, että sitä kuvataan. Kuningas halusi ilmoittaa, että teidän vastaanottonne on päättynyt”, Martine sanoi.
Murheellinen tarina, onnellinen loppu
Seuraavaksi menimme katsomaan kaunista naarasleijonaa. ”Tämän tarina on murheellinen, mutta loppu on onnellinen”, Martine sanoi. ”Pentuna sitä pidettiin pienikokoisessa häkissä pienen uroksen kanssa. Uros kuoli joko nälkään tai johonkin tautiin, ja pentu alkoi syödä sitä tyydyttääkseen nälkänsä. Kun omistaja näki mitä oli tapahtunut, hän kuritti pentua putkenpätkällä. Pentu karkasi hänen kimppuunsa, ja hän löi siltä kaikki hampaat suusta. Tullessaan tänne puolivuotiaana sillä ei ollut minkäänlaista turkkia korvista alaspäin, sillä kukaan ei ollut siivonnut sen häkkiä ja ulostus- ja virtsapolte oli irrottanut siltä karvan. Se vihasi ihmisiä intohimoisesti. Jos sen lähelle meni, se yritti tappaa. Nyt se ei enää pelkää, se on terve ja sillä on ehjät kynnet ja hampaat – siltä oli lyöty maitohampaat suusta.”
Nyt olimme keskellä joka suuntaan levittäytyvää leiriä. ”Kuinka monta eläintä täällä on?” kysyin.
”En tosiaankaan tiedä. En halua laskea. Jos laskisin, voisin tulla siihen tulokseen, ettei minulla ole varaa ruokkia niitä. Olette nyt nähneet isot eläimet, mutta meillä on vielä kymmeniä pesukarhuja ja ketun- ja kojootinpentuja. Ja ken tietää, kuinka monta lintua.”
”Te ette siis rajoita leirinne eläinmäärää, vai kuinka?”
”Emme, emmekä me hoida vain suuria eläimiä. Ne ovat hyvin esillä ja ovat hyvin vaikuttavia, mutta eniten meitä työllistävät pienemmät eläimet.”
Arvaamattomat karhut
Mutta seuraavana oli jälleen suuria eläimiä – kuten valtavan suuri kodiakinkarhu, joka nojasi häkkinsä kaltereita vasten.
”Tämä on Chow. Sen kouluttaja ruokki sitä kerran kaloilla, ja Chow nappasi kalat ja kouluttajan jalan. Voimme ymmärtää, miksi kouluttaja ei enää jaksanut kiinnostua Chowsta, ja niinpä Chow päätyi meille.” Martine jatkoi: ”Mielestäni karhut ovat kaikista lihansyöjistä arvaamattomimpia. Niiden silmien ilme ei muutu koskaan. Isot kissat, sudet ja muut antavat varoituksen. Niiden silmien ilme ja ruumiin kieli muuttuu. Karhut eivät anna minkäänlaista varoitusta, eivät silmillään, eivät ruumiillaan – paitsi tietenkin silloin kun ne hyökkäävät. Ne tulevat noutamaan kalaa, mutta ne voivatkin löylyttää kalan tarjoajan.”
”Voiko kukaan työntekijöistäsi mennä Chown lähelle?”
”Ei kukaan.”
”Se näyttää säyseältä.”
”Ehkä se on säyseä, ehkä ei. Ken tietää? Siitä tulisi hyvä pokerinpelaaja. On meillä sellaisiakin karhuja, joita me emme pelkää, nimittäin mustakarhuja. Me käytämme niitä uimassa lammikossamme, jos niitä haluttaa lähteä.”
”Jos niitä haluttaa lähteä?” kysyin.
”Voi kuulostaa hassulta, mutta jotkin häkkieläimet eivät koskaan haluaisi lähteä häkistään. Se on niiden aluetta, eivätkä ne halua jättää sitä. Se on niiden ’koti’.
”Täällä on muutamia mustakarhuja. Näettekö tuon, jolla on merkki korvassa? Se on viranomaisten panema. Se oli aiemmin kansallispuiston karhuja. Ilmeisesti sen emoa ruokittiin autoista. Kun emo sai tämän pennun, emo opetti sen etsimään makupaloja autoista, työntämään kynnet autonoven ja korin väliseen saumaan ja repäisemään oven irti. Tai repimään autosta auki mitä tahansa muuta mitä siitä nyt saattoi repiä auki. Sille oli opetettu, että jokaisen auton sisällä on makupaloja. Sitten se teki pentuja – nuo kaksi nuorta urosta ovat sen pentuja – ja se opetti niille samat kujeet, jotka emo oli opettanut sille: tutkimaan autoja, repimään niitä auki ja rohmuamaan sisällä olevat makupalat.
”Mutta puistonvartijat paheksuivat tällaista. He pyydystivät tällaisia karhuja ja kuljettivat ne kauas takamaille siinä toivossa, etteivät ne palaisi. Mutta useimmat niistä palaavat, eivätkä ne pidä minään 100–200 kilometrin matkaa, kunhan ne vain pääsevät takaisin autojen ja makupalojen luo. Silloin on kaksi vaihtoehtoa: joko karhuilta henki pois tai niille on löydettävä uusi koti. Useimmiten se tietää niille hengenmenoa. Mutta tämä emo, Honeybear, oli puistonvartijoitten lemmikki. He tunsivat sen emon, olivat nähneet sen pienenä pentuna ja seuranneet sen kasvamista aikuiseksi. Se oli poikkeustapaus, ja niinpä se ja sen pennut päätyivät tänne.” Lopuksi Martine sanoi: ”Puistokarhujen ruokkiminen voi tuntua hyvältä palvelukselta, mutta todellisuudessa se on niille karhunpalvelus.”
Mitä apina näkee, sitä se tekee
Kapusimme rinteessä olevien apinahäkkien luo.
”Vanha sanonta ’mitä apina näkee, sitä se tekee’ ei ole aivan joutavaa puhetta. Tullakseen apinoiksi apinoitten täytyy tarkkailla muita apinoita. Suuri osa niiden puuhista, ravinnonkeruusta nukkumistapoihin ja sukupuolikäyttäytymisestä lauman sisäisiin suhteisiin, on kaikki matkimalla opittua. Katsokaa. Kaikkialla on apinapariskuntia, mutta niillä ei ole ainuttakaan poikasta. Yksikään niistä ei pysty normaaliin suvunjatkamiseen, sillä ne eivät ole koskaan nähneet sitä.”
Tässä vaiheessa Martine pysähtyi antamaan ohjeita eräille työntekijöille.
”Kuinka monta työntekijää sinulla on täällä?” kysyin.
”Tällä hetkellä kymmenen. He tekevät työtä asuntoa ja ruokaa vastaan.”
Hän jatkoi: ”Tämä apina oli täysin karvaton, kun se tuotiin meille. Se oli istunut pienessä häkissä, ja sen omistanut nainen oli viettänyt suurimman osan ajastaan istumalla vieressä. Nainen istui ja söi ja antoi ruokaa apinalleen, joka sekin istui ja söi. Kahdeksan vuotta he istuivat ja söivät. Nainen painoi noin 130 kiloa ja apina 20 kiloa. Apina myös ikävystyi; niinpä kun se ei syönyt, se nyppi karvaa kaikkialta ruumiistaan. Se on ollut täällä nyt neljä vuotta, ja sen karva on suurin piirtein kunnossa.”
Tien toisella puolella rakennettiin parhaillaan jotakin. ”Mikä siitä tulee?”
”Eläinklinikka. Sen valmistuttua kaikkia leirin eläimiä voidaan hoitaa siellä.”
”Oletko sinä eläinlääkäri?”
”En ole. Äitini mielestä se ei ollut sopiva ammatti hennoille nuorille naisille. Hän toivoi, että minusta kasvaisi hieno nainen. Hän pettyi toiveissaan surkeasti, mutta olin kiltti tyttö enkä tehnyt toisin kuin äiti oli sanonut. Ja hän oli sanonut, etten mitenkään voisi olla eläinlääkäri. Niinpä minusta sitten tuli se, mikä minä nyt olen.”
Kiertokäyntimme oli nyt ohi, ja Martine kutsui meidät hänen ja miehensä kotiin, joka sijaitsee leirillä. Hän tarjosi meille kylmää juotavaa, ja se virkisti kovasti tänä lämpimänä elokuisena iltapäivänä.
Mielipiteitten vaihtoa
”Kiinnostivatko eläimet sinua jo lapsena?” kysyin häneltä.
”Aivan pikkutytöstä. Isäni oli diplomaatti, ja me muutimme usein. Sain yksityisopetusta, ja siksi minulla oli vain vähän leikkitovereita. Eläimistä sain seuraa.
”Täällä ihmiset näkevät eläimiä, joiden kuntoutus näyttää mahdottomalta tehtävältä, tai pikkueläimiä, jotka heistä ovat merkityksettömiä, ja he kysyvät: ’Miksi te pidätte täällä tällaisia? Eihän niitä oteta mihinkään eläintarhaankaan. Käyttäkää rahanne johonkin parempaan. Lopettakaa ne. Ja tämä pussirotta, eihän se ole uhanalainen laji, miksi siis tuhlata rahaa siihen?’ Näinhän asia liikemiesmäisesti katsottuna tietenkin on.
”Nykyään niin monien asioitten arvo mitataan rahassa. Mutta Wildlife Waystation ei ole sitä varten, että sillä ansaittaisiin. Tällä on aivan eri tarkoitus. Tämä on hyväntekeväisyyslaitos, joka toimii täysin vapaaehtoisten lahjoitusten turvin. Ja tämä vuorostaan tekee hyvää eläimille. Minne raja pitäisi vetää? Miksi tämä leopardi on tärkeämpi kuin tuo pussirotta tai tämä varpunen vähäpätöisempi kuin pussirotta?”
Sanoin: ”Kysymys rahan säästämisestä tuntuu järkevältä, mutta se on lähtöisin päästä ei sydämestä. Kuitenkin Jehova Jumala itse huomaa varpusenkin putoamisen. Hänen israelilaisille antamansa laki suojeli emolintuja. Se vaati osoittamaan huomaavaisuutta härille ja aaseille. Tuomittu Nimrod oli tyypillinen huvimetsästäjä. Ravinnon vuoksi metsästäminen oli sallittua, mutta veri piti vuodattaa maahan kunnioituksesta elämää kohtaan. Ja eräs sananlasku sanoo: ’Vanhurskas tuntee, mitä hänen karjansa kaipaa, mutta jumalattomain sydän on armoton.’ (12:10) Hyvin usein ’käytännölliset’ ihmiset keskittyvät aineelliseen hengellisen kustannuksella. Hengen turruttaminen hävittää elämästä sen täyteläisyyden. Kun eritellään pohjaan saakka, hengellisyys osoittautuu käytännöllisemmäksi kuin aineellisuus.”
Martine mietti hetken ja sanoi sitten: ”Te näköjään ymmärrätte tämän leirin perimmäisen tarkoituksen. Te ymmärrätte, mitä minä pyrin tekemään.” Hetken kuluttua hän jatkoi: ”Minusta on välttämätöntä, että ihmiset voivat olla kosketuksissa villieläimiin ja että heidän käytettävissään on luonnontilaisia alueita. Mielestäni se on hyväksi ihmismielelle. Jos ne, jotka tappavat villieläimiä huvin tai palkintojen vuoksi, saavat minut raivostumaan, ihmiset sanovat minulle: ’Mitäpä siitä, vaikkei enää olisikaan yhtään puumaa? En ole eläessäni nähnyt puumaa, joten minulle on yhdentekevää, onko niitä enää vai ei!’ Mutta sinä päivänä, jona villieläimet ja luonnontilaiset alueet ovat mennyttä, ne ovat todella ainiaaksi mennyttä, ja me olemme menettäneet arvokkaan perinnön.”
Sanoin: ”Martine, miksi ihmiset haluavat ruokkia puistokarhuja, vaikka siitä on karhuille vahinkoa? Miksi he haluavat villieläimiä lemmikeiksi, kun siitä melkein aina on niille lopulta haittaa? Ihmiset eivät halua vahingoittaa niitä; he vain haluavat olla tekemisissä niiden kanssa. Eläintarhat tarjoavat asianmukaista ruokaa, jota vieraat voivat syöttää eläimille, sillä ne tietävät, että ihmisillä on tällainen voimakas halu. Miksi on näin? Varmasti siksi että meidät on tehty sellaisiksi.”
”En kuulu teidän uskontoonne”, Martine vastasi, ”enkä kuulu mihinkään muuhunkaan uskontoon. Olen nähnyt tässä maailmassa niin monia ristiriitaisuuksia, etten voi hyväksyä sovinnaista uskontoa. Uskon maapalloon ja taivaaseen ja siihen, että Joku tuolla ylhäällä johtaa kaikkea tätä. Minulla on sellainen tunne, että Hän johtaa tätäkin laitosta. Me saatamme tarvita jotakin, meillä ei ole sitä eikä rahaa, jolla voisimme hankkia sitä. Kriittisellä hetkellä sitten tulee joku tuoden juuri sitä mitä me tarvitsemme ja kysyy: ’Voitteko käyttää tätä?’ Ja minä vastaan: ’Voiko ankka käyttää räpyläjalkoja?’”
Kaiken riiston loppu
Sanoin: ”Kuten tiedät, Martine, Jehovan todistajat pitävät kiinni Raamatusta. Me uskomme Jumalan luoneen meidät sellaisiksi, että me haluamme olla tekemisissä eläinten kanssa. Tehtyään ihmisen hän sanoi hänelle 1. Mooseksen kirjan 1:28:ssa: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet.’ Ihminen on epäonnistunut surkeasti tämän vastuun täyttämisessä. Sen sijaan hän on saastuttanut maapalloa ja hävittänyt monia eläinlajeja ja vaarantanut monien muiden lajien olemassaolon. Jumala tulee lopettamaan tämän, sillä hän sanoo Ilmestyksen 11:18:ssa: ’Tullut on aika . . . turmella ne, jotka maan turmelevat.’ [Kirkkoraamattu]”
Tähän toteamukseen käyntimme eläinleirillä sitten päättyikin. Ajaessamme pois valokuvaaja ja minä ajattelimme kaikkea näkemäämme ja kuulemaamme.
Meitä surettivat ne eläimet, joita ihminen oli kohdellut niin huonosti. Meihin oli tehnyt vaikutuksen se, miten kovasti Wildlife Waystationin väki teki työtä auttaakseen niitä. Niin kiitettävää kuin se onkin, se on koko maailmaa ajatellen silti vain pisara sangossa. Miten ihastuttavaa tuleekaan olemaan, kun Jehova tekee kautta maailman lopun siitä riistosta, josta eläimet ja myös ihmiset saavat kärsiä nykyisessä asiainjärjestelmässä! Monet ihmiset nauttivat silloin paratiisimaasta, jonka Jehova on tarkoittanut kiitolliselle ihmiskunnalle, niille, jotka toteuttavat hänen toimeksiantonsa ja huolehtivat sen kasvillisuudesta ja eläimistöstä ja jotka rakastavat lähimmäisiään niin kuin itseään. – Jesaja 11:6–9; 45:18; Psalmit 37:11, 28, 29; Sananlaskut 2:21, 22; Matteus 22:34–40.
Voivatko riistetty maa, sen eläimet ja kansat käyttää tätä luvattua paratiisia? Lainaamme Martinen värikästä vastausta: ”Voiko ankka käyttää räpyläjalkoja?”
[Kuva s. 20]
Martine ja eräs ystävä
[Kuvat s. 21]
Sheena
Dynasty
[Kuva s. 22]
Reesha
[Kuva s. 23]
Honeybear
[Kuva s. 24]
Surullisen näköiset apinat