Toimeen tuleminen villieläinten kanssa
Entinen luonnonpuistossa toiminut kouluttaja selittää, miten tulee ymmärtää niiden eläinten luonnetta, joiden kanssa työskentelee
HÄN pyörähti ilmassa naarasleijonaa vastaan, risti kätensä rintakehänsä ja kasvojensa peitoksi siinä toivossa, että pystyisi torjumaan sen hyökkäyksen. Mutta se oli liian nopea. Se tunki kuononsa hänen suojauksensa läpi ja kaatoi hänet maahan! Sen hampaat raapaisivat hänen takaraivoaan ja irrottivat tukon hiuksia. Hän pääsi jotenkuten jaloilleen ja koetti puikkelehtia pois. Se kaatoi hänet uudelleen, mutta tällä kertaa se pinkaisi pois areenalta.
”Se vain leikki”, sanoi kouluttaja Larry Titus kohauttaen olkapäitään. ”Tavallisesti me päästämme eläimen suuremmalle alueelle ja leikimme sen kanssa, niin että se on sopivassa vireessä ennen tätä temppua”, hän selitti. ”Tällä kertaa sitä pidettiin häkissään viime hetkeen saakka, eikä se ollut valmistautunut esittämään osaansa niin kuin sen olisi pitänyt. Se ei ollut sen vika. Se oli meidän vikamme.”
Tässä luonnonpuistossa, jossa eläimet juoksivat vapaana Afrikkaa muistuttavassa ympäristössä, kävijät kerääntyivät 15 metrin läpimittaisen areenan ympärille näytäntöjä varten. ”Kuvitelkaa, että katselette viidakossa juoksevaa alkuasukasta”, kuuluttaja lausui kovalla äänellä. Kouluttaja syöksähti esiin tunnelista leijona tai tiikeri perässään!
”Ne tulivat noin 50 kilometrin tuntinopeudella, kaatoivat meidät maahan ja leikkivät meillä kuin jääkiekoilla. Se oli rankkaa meille. Siksi me teimme sen vain kahdesti tai kolmasti päivässä ja vuorotellen.”
Larry Titus myönsi eläinten kouluttajan elämän voivan olla rasittavaa. ”Molemmat olkapääni menivät sijoiltaan kahden päivän aikana. Toinen tapaus sattui puuman kanssa – sen, joka esiintyy television automainoksissa. Koulutin sitä surisevan kutsumerkin avulla. Kun käskin sen tulla noutamaan lihaa, se tulikin noutamaan minua. Kiepautin kädessäni ollutta ketjua niin lujaa, että olkapää meni sijoiltaan.”
Seuraavana päivänä häneltä meni toinen olkapää sijoiltaan, kun hän koetti antaa elefantille peräruisketta. Chris, hänen vaimonsa, joka on eläintenhoitaja, tirskui. ”Kerro, miten annat elefantille peräruiskeen.”
”Vesiletkulla. Tämä elefantti ei pitänyt siitä ja potkaisi minut kuuden metrin päähän tallissa.”
Pahiten hän pelästyi ollessaan aloittelija, eläintenhoitaja. Tällöin hän oli Kalifornian vuorilla eräällä suurriistaleirillä, jossa villieläimiä koulutettiin käytettäväksi elokuvissa. Hän kertoo näin:
”Elefanttien tallissa karsinat olivat pilkkopimeitä, kunnes jokin ikkuna avattiin. Menin Squeakien karsinaan. Squeakie oli piikkisika. Puhelin Squeakielle koko ajan, jotta se tietäisi, etten aikonut vahingoittaa sitä. En kuullut Squeakien ääntä vaan syvää murinaa. Sitten näin vihreät silmät. Avasin ikkunan ja näin 3,5 metriä pitkän siperiantiikerin, joka täytti koko peräseinän puolen karsinasta. Tällaisessa tilanteessa ihmisen tekisi mieli huutaa minkä kurkusta lähtee. Mutta tiesin sen verran, että puhelin vain jatkuvasti ikään kuin se olisi ollut Squeakie, samalla kun hivuttauduin takaisin ovelle ja ulos.
”Näillä Kalifornian vuorilla kaksoisveljeni Gary ja minä saimme valmennusta, joka teki meistä eläinten kouluttajia. Leirissä oli 2500–3000 eläintä. Häkit olivat huteria, ja joka päivä jokin eläin karkasi. Leirin johto huomasi, että veljeni ja minä olimme erityisen taitavia karkureitten kiinni saamisessa.
”Kerran ajoimme takaa kengurua. Kuulin, kun se oli tulossa erästä rotkoa pitkin, sukelsin nopeasti piiloon ja sen mennessä ohi hyppäsin sen selkään. Se paineli täyttä vauhtia pitkin kanjonia. Hukkasin paitani ja sain vammoja ja naarmuja kiireestä kantapäähän, mutta se väsyi 20 minuutin kuluttua. Olen ratsastanut strutseilla, kirahveilla, sarvikuonoilla, gnuilla, antiloopeilla – kaikilla, joilla voi ratsastaa. Kun tällaista oli kestänyt viisi vuotta, Gary ja minä aloimme päästä perille villieläinten kouluttamisesta.”
Tappajanvaiston kanssa toimeen tuleminen
Useimmat meistä katselevat leijonaa tai sutta tai jopa jättiläiskotkaa tuntien pelkoa ja kauhua. Ammattimaiset kouluttajat suhtautuvat eläimiin eri tavalla.
Larry selittää: ”Näen niiden luonnollisen villeyden, sen että ne ovat luonteeltaan vaarallisia, mutta eivät tahallisia ja ilkeämielisiä kuten ihmiset. Ja vaikka ne eivät olekaan kesyjä, ne ovat leikkisiä ja ystävällisiä omalla tavallaan. Ne voivat kiintyä ja ovat ystävällisiä niin kauan kuin ihminen ymmärtää, että ne voivat kiintyä ja olla ystävällisiä vain omalla tavallaan. Mutta kun ihminen opettelee tulemaan toimeen niiden kanssa, hänen ei ole koskaan hyvä unohtaa tappajanvaistoa. Sitä me tarkkailimme ensimmäiseksi, kun Tiikerisaarelle tuli uusia eläimiä.
”Tiikerisaari oli aivan lähellä mannerta (Kaliforniaa), ja siellä oli suuri luonnonpuisto – paikka, jossa naarasleijona repi minulta tukon hiuksia. Ihmiset kiersivät saarta veneillä ja katselivat vapaana juoksevia leijonia ja tiikereitä. Olin yksi pääkouluttajista, joiden tehtävänä oli huolehtia siitä, että 15–20 isoa kissaa suoritti temppunsa. Useimmat eläimistä olivat kasvaneet aikuisiksi mantereella näytäntöalueilla. Niiden ollessa nuoria niitä olivat hoitaneet useimmiten naiset, ja toisinaan eläimet oli hemmoteltu – sillä naisethan joskus hemmottelevat pikkuisia. Eläinten kasvettua suuriksi ne lähetetään meille Tiikerisaarelle, ja jos niitä on hemmoteltu, joudumme todellisen ja vaarallisen ongelman eteen.
”Eräänä päivänä sain noin 11 kuukautta vanhan ja 90-kiloisen urosleijonan. Kun eläin tulee Tiikerisaarelle, se täytyy ensiksi saada luopumaan kaikesta omistushalusta. Jos se saa pitää jotakin jonkin aikaa, se tuntee omistavansa sen. Jos ihminen koettaa sen jälkeen ottaa sitä siltä, hän voisi olla hengenvaarassa. Minulla oli eräs keino omistushalun tutkimiseen. Annoin eläimelle jonkin leikkikalun, minkä jälkeen käskin sitä jättämään sen ennen kuin se tuli omistushaluiseksi – omistushalu merkitsee oikeutta sen kappaleiksi repimiseen, ja joskus leikkikaluna voisi olla ihminen.
”Tämän uuden nuoren leijonan nimi oli Dandelion. Annoin sille juuttisäkin. Kun se alkoi leikkiä sillä, käskin sitä jättämään sen. Käskin sitä kolmesti tai neljästi. Se murisi, nousi takajaloilleen, näykki ja puri minua ja löi minua vuorotellen oikealla ja vasemmalla käpälällään. Väistin tai torjuin sen iskut ja taisin lyödä sitä kuonolle. Se sai minut perääntymään useita metrejä puun luo, jossa minulla oli keppi. Tällöin se laskeutui maahan ja meni takaisin juuttisäkkinsä luo.
”En voinut antaa tilanteen jäädä silleen. Otin kepin ja pidin sitä takanani, kun menin takaisin. Sanoin taas: ’Irti!’ Se murisi hampaat irvessä. Sanoin uudelleen: ’Irti!’ Se syöksähti. Kopautin sitä lujaa kuonolle. Siitä oli hyötyä sekä sille että minulle. Jos se ei oppisi tottelemaan, se lähetettäisiin johonkin eläintarhaan, jossa se istuisi häkissä loppuikänsä. Tälle nuorelle leijonalle se voisi merkitä kahtakymmentä vuotta. Tuntia myöhemmin tuli uuden oppitunnin aika. Annoin sille juuttisäkin, mutta se ei suostunut tekemään sille mitään. Odotin seuraavaan päivään.
”Seuraavana päivänä se tuli taas omistushaluiseksi, mutta kolmen ’irti’-komennon jälkeen se jätti säkin. Se oli hyvä, mutta ei tarpeeksi hyvä. Sen oli opittava jättämään se ensimmäisellä kerralla. Me jatkoimme, kunnes se laski sen maahan ensimmäisen ’irti’-komennon jälkeen. Sen jälkeen saatoin olla missä tahansa saarella ja miten kaukana tahansa, ja jos se tuli omistushaluiseksi jonkin suhteen, huusin: ’Irti!’ Dandelionin korvat kääntyivät taakse, ja se lähti pois. Näin oli hyvä. Oli kysymys turvallisuudesta, elossa säilymisestä.”
”Irti”-käskyn totteleminen saattoi merkitä kouluttajan hengen pelastumista. Larryn veljen Garyn oli määrä työskennellä afrikkalaisen uroselefantin kanssa Knott’s Berry -maatilalla Etelä-Kaliforniassa. Sen nimi oli Punky, ja sen kouluttajan näytettyä Garylle Punkyn tuntemat merkit ja käskyt Gary otti härkäkoukun (60 cm pitkän koukkupäisen tammikepin) ja aikoi panna Punkyn näyttämään kaikki temppunsa.
Mutta eläimet ovat kuin lapsia – ne panevat mielellään sinut koetteelle. Punky kiersi kärsänsä Garyn jalkojen ympärille, nosti hänet päänsä päälle ja juoksi leirin läpi. Härkäkoukku putosi maahan ja Gary luuli loppunsa olevan lähellä. Äkkiä elefantti pysähtyi, heitti Garyn maahan ja nosti jalkaansa astuakseen hänen päälleen. Punkyn alkuperäinen kouluttaja ryntäsi paikalle, tarttui härkäkoukullaan jalkaan ja kiljaisi: ”Irti!” Punky käveli tiehensä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Niiden luonteeseen tutustuminen
Kouluttajan täytyy tuntea niiden eläinten luonne, joiden kanssa hän työskentelee. Eräänä päivänä Larry ruokki Harpieta, eteläamerikkalaista harpyijakotkaa, samannimisen elokuvan sankaria. Sillä oli painoa 7 kiloa, korkeutta seistessään 65 senttimetriä ja kynnet, jotka se saattoi kietoa ihmisen ranteen ympärille niin että ne menivät vielä 7–8 senttimetriä limittäin. Se pystyi puristamaan 300 kilon voimalla. Tuona päivänä Larry ruokki sitä kanankauloilla sen istuessa hänen käsivarrellaan. Hän kertoo mitä tapahtui:
”Liikutin hieman kättäni, ja se tiukensi otettaan. Olin tehnyt jonkin virheen. Se ei nieleskellyt ruokaansa kuten tavallisesti, ja jos se tulisi omistushaluiseksi kanankaulan suhteen, se voisi murskata ranteeni. Joka kerta kun liikahdin aivan vähänkin, se puristi kättäni yhä lujemmin. Tätä jatkui 20 minuuttia. Käsivarteni vapisi. Käteni muuttui siniseksi. Yhtäkkiä se nielaisi kanankaulan ja löysäsi puristustaan. Harpielle ei ollut tapahtunut mitään, mutta minä en voinut tehdä kädelläni mitään moneen päivään.
”Kestää vuosia ennen kuin oppii tuntemaan eläinten koulutukseen liittyvät pikku niksit. Eri eläimillä on erilainen luonne. Joitakin eläimiä voidaan kouluttaa nuhtelemalla. Leijona ja tiikeri reagoivat jossain määrin samalla tavalla kuin koira. Niitä voi jopa nuhdella lyönnillä. Mutta sutta tai petolintua ei koskaan lyödä. Ne eivät osoita vastakaikua, jos niitä koettaa saada pakolla oppimaan, eikä niitä pidä yrittää pelotella.
”Olen nähnyt kokeneitten kouluttajien joutuvan suden raatelemaksi, kun he ovat koettaneet lyödä sitä. Kouluttaja voisi lyödä sutta kepillä ja ajatella: ’Eilen löin leijonaa, ja se auttoi.’ Mutta koetapa lyödä sutta, niin se iskee hampaansa sinuun. Susi ei pidä sellaisesta kohtelusta. Eikä petolintua voida nuhdella näpäyttämällä sitä nokalle. Petolinnun kanssa voi olla hyvissä väleissä vain olemalla rauhallinen. Ei äkkinäisiä liikkeitä, ei teräviä sanoja. Sen täytyy tuntea olonsa turvalliseksi sinun seurassasi. Se on ainut keino, joka tepsii, sen lisäksi että sitä ruokitaan.
”Eikä pidä odottaa jokaisen villieläimen osoittavan vastakaikua ihmisen antamalle valmennukselle. Useimmat petolinnuistani pyydystin itse ansoilla erämaasta. Pyydystin 10–12 haukkaa, toin ne kotiin ja otin selvää, mitkä niistä olisivat otollisia koulutettavaksi niiden vahingoittumatta. Sen jälkeen päästin loput menemään.”
Larry ja Chris työskentelivät enimmäkseen leijonien ja tiikereitten kanssa.
”Leijonat ovat juroja”, Larry selitti. ”Ne eivät halua, että niitä häiritään varsinkaan päivän kuumuudessa. Tiikerin kanssa voi painia koko päivän. Mutta jos leijonan kanssa rupeaa kujeilemaan keskipäivällä, siitä syntyy kahakka.”
Kun he molemmat olivat työssä luonnonpuistossa, niin Naji, bengalintiikeri, oli heidän lemmikkinsä.
”Naji oli tyyni, rauhallinen ja hillitty. Se halusi vain kuljeksia ympäriinsä. Se oli todella lauhkea. Se suostui tekemään melkein mitä tahansa, koska se tiesi, että sitä ei pakotettaisi. Se kierteli saarella mielin määrin.”
”Kerro, miten Naji suojeli sinua”, Chris ehdotti.
Larry sanoi: ”Siellä oli toinen tiikeri, jonka nimi oli Bagdad. Bagdad oli erilainen – aggressiivinen, leikkisä ja eräällä tavalla luihu. Se hiipi ympäri saarta ja piileskeli kaikenlaisissa paikoissa. Ihmisen kävellessä ohitse se ryntäsi esiin ja hyökkäsi kimppuun takaapäin. Ihmiset olivat saada sydänkohtauksen katsellessaan sitä, mutta se oli aivan kuin kotikissa, jolla oli muutama sata kiloa ylimääräistä painoa. Se vain tallasi ihmisen alleen kuin pannukakun, löi kantapäänsä yhteen ilmassa ja jatkoi juoksuaan. Jos Naji oli nyt lähistöllä, se porhalsi paikalle, pysäytti Bagdadin, ja ne nahistelivat keskenään. Bagdad juoksi tiehensä, ja Naji tuli luokseni ja pysytteli vierelläni.
”Sitten oli Shantee-niminen siperiantiikerinaaras, joka oli kierosilmäinen. Se juoksi minua vastaan, koko ajan kolmisen metriä ohi kohteestaan, sen jälkeen se teki aivan lopussa ison silmukan ja oli suoraan minun päälläni. Se oli leikkisä. Mitä tahansa halusinkin tehdä, Shantee tuli mielellään mukaan.
”Eräällä toisella siperiantiikerillä, kolme metriä pitkällä, 1,2 metriä korkealla ja 300 kiloa painavalla suurella uroksella, oli eräs lempihuvi. Se piti siitä, että sillä ratsastettiin. Se ilmeni sattumalta. Eräänä päivänä se istuutui näytösareenalla. Kävelin sen luo, hyväilin sitä ja kiersin jalkani sen ympärille. Se säntäsi heti pystyyn, ja minä olin sen selässä. Katselijat puhkesivat aplodeihin – he pitivät sitä temppuna. Se kiersi areenan pari kertaa ja kiiti sen jälkeen pitkin tunnelia kuin raketti. Sittemmin ratsastin sillä puistossa ja kaikkialla, ja porhalsimme ihmisten ohi viivana. Harvat pääsevät ratsastamaan siperiantiikerillä.”
Mutta tämä tiikeri kasvoi liian suureksi, kenties 350 kilon painoiseksi ja 4,5 metrin pituiseksi. Siperiantiikerit ovat suurimpia maapetoeläimiä ja ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta erittäin oikullisia niin että niitä on vaikea oppia tuntemaan. Titukset eivät olisi millään halunneet erota siitä, mutta luonnonpuiston johto lähetti sen lopulta Kiinaan.
Taipumuskoulutus
Larry selitti: ”Emme pitäneet näytäntöjämme eläintarhoissa tai sirkuksissa, vaan Tiikerisaaren luonnollisessa ympäristössä. Tavallisesti me kasvatimme eläimet pennuista. Me annoimme niiden peuhata ja leikkiä, minkä jälkeen me rakensimme näytöksen niiden luonnollisen käytöksen varaan. Minkä tahansa taipumuksen me huomasimmekin yksittäisessä eläimessä, me vahvistimme sitä. Näin ratkaisuvalta jäi noin 90-prosenttisesti eläimelle. Jos se piti kierimisestä ja keppien kanssa leikkimisestä, se oppi, että joka kerta kun se kieri, me ruokimme sitä. Jos se pysytteli mielellään tietyssä asennossa, se palkittiin siitä hyvästä. Tätä menetelmää sanotaan taipumuskoulutukseksi.
”Taipumuskoulutus tuo esiin parhaat puolet villieläimen luonteesta. Tavallinen sirkusnäytös tuo esiin pahimmat puolet. Sirkusareenoilla näkee leijonien ja tiikereiden ärisevän hampaat irvessä ruoskille ja tuoleille ja aseille. Niitä yllytetään raivokkaan näköiseen esiintymiseen. Ihmisesiintyjät haluavat saada eläimet näyttämään vaarallisilta ja tappavilta tehdäkseen vaikutuksen yleisöön.
”Sirkusten kulissien takana olen nähnyt kouluttajien kirkuvan eläimille ja pistelevän niitä saadakseen ne menettämään hermonsa. Olen nähnyt, kuinka niitä ravitaan riittämättömästi ja pidetään nälässä, jotta ne esittäisivät ohjelmanumeronsa hyvin. Jos ne esittivät sen hyvin, niin kenties niitä ruokittiin.”
Nyt Titukset työskentelevät eläinten kanssa itsenäisinä erikoiskouluttajina. Olosuhteet ovat miellyttävämmät.
Larry sanoi: ”Esimerkiksi hoidin eläimiä ’Silence’ (Hiljaisuus) -nimisessä elokuvassa. Siihen tarvittiin karhu, karhunpentu, piikkisika ja kaksi preeriasutta. Käsikirjoituksessa edellytettiin eläinten käyttäytyvän luonnollisesti. Eläinten piti mennä pisteestä A pisteeseen B tai C:stä D:hen. Tein ravintopolun eri lajeille, minkä jälkeen talutin niitä hihnassa polkua pitkin muutaman kerran. Kun en ruokkinut niitä edellisenä iltana, ne olivat innokkaita juoksemaan ravintoreittejä täsmälleen käsikirjoituksen toivomalla tavalla. Yhdessä tapauksessa piikkisian oli määrä ajaa näyttelijä Will Geer ulos mökistä ja kukkulaa alas. Geerin tarvitsi vain pysytellä piikkisian edellä ravintopolulla, ja takaa-ajo oli käynnissä.”
Chris tekee yhteenvedon sekä itsensä että miehensä nykyisistä tuntemuksista ja toiveista:
”Kun seuraa villieläimiä niiden luonnollisessa asuinympäristössä, niin murehduttaa, kun näkee niitä vietävän pois ja vangittavan kuin ihmisrikollisia eläintarhojen ja sirkusten häkkeihin. Kokemuksemme eläinten kanssa olivat meille suureksi avuksi, kun omaksuimme Jumalan sanan totuuden Kristuksen valtakunnan alaisuudessa olevasta maallisesta paratiisista.
”Olimme innoissamme saadessamme tietää Jesajan 11:6–9:ssä mainitusta eläinten olosuhteita koskevasta lupauksesta, jossa ennustetaan, miten kaikki eläinlajit ovat keskenään rauhassa, ja pieni lapsi ohjaa niitä. Se sai meidät halukkaiksi hankkimaan lisää tietoa siitä, mitä Jehovalla oli mielessä ihmiskuntaa varten. Varmaankin Jehova ymmärsi meidän rakastavan hänen suurenmoisia eläinluomuksiaan, kun hän esitti tällaisen loistavan lupauksen.
”Vaikka siitä onkin jo hieman aikaa, kun olemme työskennelleet edellä mainittujen eläinten kanssa, käymme usein katsomassa niitä. Jotkin eläimet, kuten Naji, bengalintiikeri, muistavat meidät.
”Toivomme ja rukoilemme, että Jehovalla voisi olla uudessa järjestyksessään meitä varten sellainen paikka, jossa me saisimme olla tekemisissä eläinten kanssa, koska sekä villi- että kotieläimet voivat tarvita ihmiskunnan huolenpitoa. Odotamme hyvin hartaasti uutta järjestystä ja tiedämme että mitä tahansa me teemmekin Jumalan vanhurskaassa uudessa järjestyksessä, se tyydyttää sydämemme halun.
”Tulimme tuntemaan nämä uutta järjestystä koskevat totuudet Larryn identtisen kaksoisveljen Garyn avulla, joka vuosi sitten nukahti kuolemaan. Hänkin odotti voivansa taas ratsastaa sarvikuonoilla ja hyväillä leijonia, kuten hän ja Larry olivat tehneet yhdessä aiemmin.
”Näette siis meillä olevan hyvin paljon odotettavaa. Miten rakkaudellinen Luoja onkaan, kun hän lupaa sellaisen onnellisuuden koko tottelevaiselle ihmiskunnalle.”
[Kuva s. 10]
’Älä koskaan lyö sutta – se ei pidä sellaisesta kohtelusta’
[Kuva s. 11]
’Harpie – se voi puristaa jopa 300 kilon voimalla’
[Kokosivun kuva s. 12]