Tiikeri! Tiikeri!

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN INTIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

TOHTORI Charles McDougal on tutkinut tiikereitä monia vuosia Royal Chitwanin kansallispuistossa Nepalissa. Hän muistaa, että erään kerran, kun hän oli kävelemässä kapeaa harjannetta pitkin, tiikeri oli tulossa vastakkaisesta suunnasta. Huipulla hän ja tiikeri tulivat jokseenkin vastakkain, ja he olivat vain lyhyen matkan – noin 15 askeleen mitan – päässä toisistaan. Tri McDougal seisoi paikallaan. Sen sijaan että hän olisi tuijottanut tiikeriä silmiin, mitä tiikeri pitää haasteena taisteluun, hän loi katseensa tiikerin lapojen yli. Tiikeri pysyi maahan kyyristyneenä, mutta se ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen. Useiden pitkien minuuttien jälkeen McDougal otti muutaman askeleen taaksepäin. Hän kertoo, että sen jälkeen hän yksinkertaisesti kääntyi ympäri ja lähti kävelemään sinnepäin mistä hän oli tullutkin.

Vuosisadan vaihteessa tiikereitä oli satatuhatta niiden synnyinalueilla Aasiassa mukaan luettuina ne 40000 tiikeriä, jotka asuivat Intiassa. Vuoteen 1973 mennessä näiden suurenmoisten eläinten määrä oli kuitenkin vähentynyt koko maailmassa alle 4000:een, pääasiassa metsästyksen vuoksi. Ihmisestä tuli uhka tiikerin, maailman suurimman kissaeläimen, olemassaololle. Mutta onko tiikeri uhka ihmisille? Millainen eläin tämä suuri kissa todellisuudessa on? Ovatko yritykset pelastaa se sukupuuttoon kuolemiselta tuottaneet tulosta?

Tiikerin perhe-elämä

Tarkkailtuaan vuosien ajan kärsivällisesti tiikereitä luonnontieteilijät ovat saaneet selvemmän kuvan niiden elämästä. Kuvitellaanpa, että tarkkailemme tyypillistä tiikeriperhettä Ranthamborin kauniissa metsissä Pohjois-Intiassa. Uroksen pituus kuonosta hännänpäähän on kolmisen metriä, ja se painaa noin 200 kiloa. Sen puoliso on noin 2,7 metriä pitkä ja painaa noin 140 kiloa.a Pentuja on kolme, yksi uros ja kaksi naarasta.

Lämpötila voi nousta näissä metsissä yli 45 asteeseen, mutta tiikeriperhe pääsee varjoon lehtipuiden alle. Ja ne voivat aina pulahtaa lähellä olevan järven viileään veteen. Kissoja jotka uivat? Kyllä, tiikerit rakastavat vettä! Itse asiassa niiden tiedetään uineen yhteen menoon viitisen kilometriä.

Auringonvalo siivilöityy puiden lävitse tiikerien oranssinhohtaviin turkkeihin, minkä vuoksi ne näyttävät hehkuvan. Mustat juovat kiiltävät, ja kullanruskeiden silmien yläpuolella olevat valkoiset laikut säihkyvät kirkkaina. Tarkkailtuamme pentuja jonkin aikaa meidän on helppo erottaa ne toisistaan niiden erilaisten juovien ja naamakuviointien perusteella.

Tiikerin kasvukausi

Kun emotiikeri odotti pentujaan, se etsi sopivan piilopaikan, joka oli tuuhean kasvillisuuden peitossa. Sieltä perhe katselee alas tasangolle, jossa on muita eläimiä houkutteleva juomapaikka. Naarastiikeri valitsi tämän paikan siksi, että se voisi metsästää ruokaa olematta kovin kaukana pennuistaan.

Pennut saivat syntymästään asti paljon huomiota. Koko sinä aikana, jona pennut olivat pieniä, emo helli niitä käpäliensä välissä, hieroi niitä kuonollaan ja nuoli niitä murahdellessaan samalla pehmeästi. Kun pennut kasvoivat isommiksi, ne alkoivat leikkiä piilosta ja käydä leikkitappeluja. Vaikka tiikerinpennut eivät osaa kehrätä, niin noin vuoden vanhasta lähtien ne puhisevat äänekkäästi, kun niiden emo palaa paikalle.

Pennut uivat ja leikkivät vedessä hyvin mielellään emonsa kanssa. Kuvittele tiikeriä, joka istuu järven partaalla ja pitää häntäänsä vedessä. Silloin tällöin se huiskauttaa hännällään viileää vettä kuumalle ruumiilleen. Ja hännistä puheen ollen pennut eivät koskaan väsy ottamaan kiinni äitinsä häntää, kun tämä heiluttaa sitä puolelta toiselle. Naarastiikeri ei tee näin vain leikkiäkseen pentujensa kanssa; se myös opettaa niitä hyökkäämään. Tätä taitoa ne tarvitsevat myöhemmin, kun ne alkavat metsästää. Pennut kiipeilevät myös mielellään puihin. Mutta täytettyään noin vuoden ja kolme kuukautta, niistä on tullut niin kömpelöitä ja painavia, ettei puihin kiipeily käy enää vaivattomasti.

Isän tehtävä

Viime aikoihin asti on ajateltu, että emotiikeri kasvattaa pentunsa yksin ja että uros tappaisi pennut, jos siihen avautuisi tilaisuus. Useimmista tiikereistä tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Urostiikeri tosin katoaa viidakkoon pitkiksi ajoiksi ja kuljeksii pitkin ja poikin noin 50 neliökilometrin suuruista reviiriään. Mutta se käy myös perheensä luona. Tällöin se saattaa lähteä metsästämään naaraan ja pentujen kanssa ja jopa jakaa saaliin niiden kanssa. Urospentu voi naaraspentuja aggressiivisempana käydä käsiksi ateriaan ensin. Mutta jos se pitää naaraspennut sivussa liian kauan, emo töytäisee sitä kevyesti tai jopa läimäyttää sitä käpälällään, jotta naaraspennut saisivat niille kuuluvan osan ateriasta.

Pennut leikkivät mielellään valtavan kokoisen isänsä kanssa. Lähellä oleva juomapaikka on tältä kannalta erityisessä suosiossa. Isätiikeri menee varovasti takaperin veteen, kunnes se on siinä päätä myöten. (Tiikerit eivät pidä siitä, että vettä roiskuu niiden silmille!) Sitten se antaa pentujensa hieroa kuonojaan itseään vasten, samalla kun se nuolee niiden naamoja. Perhesiteet ovat selvästikin lujat.

Syö ihmisiä?

Kirjoissa ja elokuvissa tiikeri esitetään usein julmana, aggressiivisena eläimenä, joka vaanii ihmisiä ja hyökkää niiden kimppuun ja sitten raatelee ja syö ne. Tämä on kaukana totuudesta. Kaikki tiikerit eivät syö ihmisiä. Kun tiikeri näkee ihmisen metsässä, se yleensä mieluummin vain livahtaa huomaamatta tiehensä. On kiinnostavaa, että tiikeri ei näytä reagoivan millään lailla ihmisen hajuun.

Joissakin olosuhteissa nälkäinen tiikeri on kuitenkin todella vaarallinen. Jos se ikääntyessään menettää hampaita tai jos ihminen on vahingoittanut sitä, se ei ehkä pysty metsästämään normaalisti. Samoin jos ihmisasutus tunkeutuu tiikerin asuinalueille, tiikerin luonnolliset saaliit voivat käydä vähiin. Tällaisista syistä tiikerit tappavat Intiassa vuosittain noin 50 ihmistä; käärmeet tosin tappavat ihmisiä sata kertaa enemmän. Tiikerien hyökkäyksiä sattuu pääasiassa Gangesin suiston suoalueilla.

Tri McDougalin mukaan tiikerit eivät ole niin vaarallisia kuin useimmat ihmiset luulevat. Vaikka tiikeri voikin läheltä yllätettynä hyökätä, ”tiikeri on rauhallinen, tyyni ja maltillinen eläin”, hän sanoo. ”Tavallisesti tiikeri ei hyökkää kohdattaessa – vaikka välimatka olisi melko lyhytkin.”

Tiikerit eivät yleensä hyökkää toistensa kimppuun. Esimerkiksi nuori tiikeri voi harhautua toisen tiikerin reviirille ja törmätä siellä asuvaan urokseen. Seuraa matalaa murinaa, vertahyytävää karjuntaa ja kiihkeää ärinää hampaat irvessä kuonotusten. Mutta kun vanhempi uros osoittaa ylemmyytensä, nuorempi kellahtaa yleensä selälleen niin, että sen käpälät nousevat ilmaan, alistumisen merkiksi, ja yhteenotto on ohi.

Suuren kissan tulevaisuus

Sen sijaan että tiikeri olisi uhka ihmiselle, ihminen on osoittautunut ainoaksi todelliseksi uhkaksi tiikerille. Tällä hetkellä tiikeri yritetään pelastaa sukupuuttoon kuolemiselta. Moniin Aasian maihin on perustettu tiikerin rauhoitusalueita. Vuonna 1973 käynnistettiin Corbettin kansallispuistossa Pohjois-Intiassa erityinen Tiikeri-projekti. Kaikkialta maailmasta virtasi rahaa ja välineistöä Tiikeri-projektia varten. Lopulta Intiaan perustettiin 18 tiikerien rauhoitusaluetta, joiden yhteispinta-alaksi tuli noin 28000 neliökilometriä. Lisäksi vuonna 1978 tiikeri pantiin uhanalaisten lajien luetteloon. Tulokset olivat hämmästyttäviä! Ennen tiikerinmetsästyksen kieltämistä tiikereistä oli tullut piilossa pysytteleviä ja pääasiassa yöllä liikkuvia eläimiä, koska ne pelkäsivät ihmistä. Mutta kun suojelua oli jatkunut joitakin vuosia, tiikerit alkoivat liikehtiä rauhoitusalueilla ja metsästää keskellä päivää!

Tiikeriä uhkaa kuitenkin jatkuva vaara: kansainvälinen kysyntä perinteisille aasialaisille lääkkeille, joita valmistetaan tiikerin ruumiinosista. Esimerkiksi pussillisesta tiikerinluita voi saada Intiassa yli 2000 markkaa, ja kun luut on käsitelty ja ne ovat löytäneet tiensä Kaukoidän markkinoille, hinta on noussut yli 110000 markkaan. Koska on kyse näin suurista rahoista, köyhillä kyläläisillä on suuri kiusaus auttaa tiikerien salametsästäjiä harhauttamalla metsänvartijoita. Aluksi yrityksiä tiikerin pelastamiseksi pidettiin tuloksekkaina. Vuonna 1988 tapahtui kuitenkin käänne huonompaan suuntaan. Nykyään Ranthamborissa vaeltelee vain noin 27 tiikeriä, kun 20 vuotta sitten niitä oli 40. Ja koko maailmassa tiikereitä saattaa olla vain viisituhatta!

Vielä viime vuosisadan lopulle asti tiikerit ja ihmiset elivät Intiassa suhteellisen hyvässä sovussa keskenään. Tuleeko se olemaan mahdollista koskaan uudelleen? Tällä hetkellä kiihtynyt huuto ”Tiikeri! Tiikeri!” voi edelleen kertoa siitä, että maailman suurimmasta kissaeläimestä on tehty havainto. Nähtäväksi jää takaavatko suojeluohjelmat tiikerin turvallisuuden tulevaisuudessa. Raamattu kuitenkin vakuuttaa meille, että jonain päivänä koko maapallo tulee olemaan Eedenin puutarhan kaltainen paratiisi. Silloin ihminen ja villieläimet, kuten tiikeri, elävät rauhassa keskenään maapallolla. (Jesaja 11:​6–9.)

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 17]

Valkoinen tiikeri

Intian kansallisaarre, harvinainen valkoinen tiikeri, on peittyvän mutantin geenin ansiota. Vuonna 1951 pyydystettiin valkoinen urospentu Rewan metsässä Intiassa. Kun se risteytettiin tavallisen värisen naarastiikerin kanssa, syntyi tavallisia pentuja. Mutta kun tuo valkoinen isä risteytettiin yhden näihin poikasiin kuuluneen naaraan kanssa, tämä synnytti neljä valkoista pentua. Huolellisen jalostuksen ansiosta ihmiset voivat monissa paikoissa nähdä paikkakuntansa eläintarhassa tämän kauniin eläimen.

[Kuva s. 16]

Kissoja jotka uivat? Kyllä!

[Kuva s. 17]

Tiikerit eivät ole niin vaarallisia kuin useimmat ihmiset luulevat