Nepalin arvokkaita eläimiä tapaamassa

Herätkää!-lehden Intian-kirjeenvaihtajalta

OLI jo miltei puoliyö. Viidakossa ympärillämme oli pilkkopimeää. Päittemme yläpuolella peittivät korkeat puut tähtitaivaan näkyvistä. Pidimme heikosti valaisevaa soihtuamme lähellä maata nähdäksemme, mihin olimme menossa. Olimme etsimässä tiikeriä! Kompuroidessamme eteenpäin pimeydessä mielessäni käväisi monia kertoja pelottava ajatus: oliko niin, että tiikerikin oli etsiskelemässä meitä?

Olin yhdessä vaimoni kanssa halunnut päästä näkemään joitakin Nepalin arvokkaista, uhanalaisista eläimistä niiden luonnollisessa elinympäristössä, joten olimme tulleet Intian puolelta Kalkutasta Nepaliin, Chitwanin kansallispuistossa sijaitsevaan Tiger Tops -nimiseen viidakkohotelliin. Kyseessä on yli 900 neliökilometrin laajuinen heinän ja kauniitten metsien peittämä suojelualue, joka sijaitsee Terain tasangon pohjoispuolella, mahtavan Himalajan edustalla kohoavien matalampien vuorten keskellä.

Matka viidakkohotelliin

Matka sinänsä oli jo seikkailu. Ensimmäiseksi lensimme Kalkutasta Katmanduun, vuoristoisen Nepalin kuningaskunnan pääkaupunkiin. Saatoimme lennon aikana ihailla Himalajan upeita, taivaisiin kurottavia huippuja, muun muassa 8848 metrin korkuista Mount Everestiä.

Jo nimestä ”Katmandu” voi aistia jotain ikivanhaa ja kaukaista. Yllätyimme löytäessämme perinteisten, kapeitten, mutkittelevien katujen varsilta länsimaisia rakennuksia. Vanhat basaarit käsiteollisuuden tuotteineen käyvät kilpailua hallien kanssa, jotka myyvät ulkomailta tuotuja parfyymeja, säilykkeitä ja stereoita. Jatkuvasta muuttumisestaan huolimatta kaupunki on edelleen lumoava.

Katmandun lentokentällä nousimme 19-paikkaiseen lentokoneeseen, joka lähti viemään meitä Chitwanin laaksoon. Lennettyämme puoli tuntia halki mahtavan näköisen vuoristoalueen, jossa on pengerrettyjä rinteitä ja syviä laaksoja, laskeuduimme Meghaulissa nurmikentälle, ilmeisesti yhdelle maailman pienimmistä lentokentistä. Matkamme ei kuitenkaan ollut vielä päättynyt.

Matkattuamme maastoautoilla ja puusta koverretulla kanootilla saavuimme pienelle raiviolle. Yllätykseksemme pitkästä heinikosta sukelsi esiin kuusi valtavan suurta norsua, ja ne tulivat meitä vastaan. Ne toimisivat kulkuneuvoinamme loppuosan matkastamme viidakkohotelliin. Istuessamme norsujen selässä pehmustetulla lavalla huomasimme norsujen rauhallisen, tasaisen kävelyrytmin suureksi vastakohdaksi kaikille niille erilaisille kulkuneuvoille, joita olimme käyttäneet päästäksemme tänne asti.

Vihdoin saavuimme Tiger Topsiin. Se oli kaksikerroksinen, olkikattoinen bamburuokorakennus, ja se seisoi nelimetristen tolppien varassa. Huoneemme olivat kauniisti kalustettuja. Juuri kun olimme havainneet kyltin, jossa luki: ”Älkää jättäkö ruokaa näkösälle ei-toivottuja vieraita varten”, kuului ulkoa tömähdys. ”Vieraiksemme” oli tullut useita hulmaaniapinoita, jotka mennä koikkelehtivat pitkin kuistikkoamme etsien ihmisten tarjoamia ruokapaloja.

Norsuja tapaamassa

Läheisellä norsuleirillä selitti biologiaan perehtynyt oppaamme meille, miten tärkeä osa norsuilla on hotellin toiminnassa. Leirillä pidetään 12:ta kulkuneuvoina käytettävää norsua. Niistä 10 on naaraita, sillä ne ovat säyseämpiä kuin koiraat. Yksi norsu syö noin 250 kiloa rehua ja juo 200 litraa vettä päivässä. Norsun ylläpito tulee maksamaan noin 10000 markkaa vuodessa, ja norsu elää keskimäärin 65-vuotiaaksi. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävissä englanninkielinen ilmaisu ”valkoinen norsu”, joka tarkoittaa hankalaa ja kallista, hyötyä tuottamatonta omaisuutta. Koska valkoisia norsuja pidettiin pyhinä eläiminä, niillä ei saanut teettää työtä, joten ne olivat melkoiseksi rasitukseksi. Niinpä ammoisina aikoina kuningas pystyi helposti ajamaan epäsuosioon joutuneen hovimiehen taloudelliseen perikatoon antamalla hänelle valkoisen norsun.

Meille kerrottiin, että hoitaja, mahout, voi opettaa norsun tottelemaan monia erilaisia sanallisia käskyjä ja muunlaisia merkkejä. Esimerkiksi kun norsun halutaan liikkuvan eteenpäin, sen selässä istuva mahout tökkää norsua varpaillaan korvien taakse, ja saadakseen norsun liikkumaan taaksepäin hän painaa kantapäänsä eläimen lapoja vasten. Norsun perusteellinen kouluttaminen kestää 5–8 vuotta, minkä jälkeen se havaitsee tällaiset käskyt hyvin herkästi ja reagoi nopeasti yli 4000 kilon ruumiinpainostaan huolimatta.

Sarvikuonoja etsimässä

Intialaisia, yksisarvisia sarvikuonoja tavataan vain yhdessä paikassa koko maailmassa, nimittäin Nepalin ja Intiaan kuuluvan Assamin väliin jäävällä alueella. Nähdäksemme tämän harvinaisen eläimen edes vilaukselta lähdimme norsukaravaanin matkaan. Kunkin eläimen selässä istui kaksi kolme ihmistä. Norsut järjestäytyivät jonoon, ja ensimmäisen lähdettyä liikkeelle kaikki muut seurasivat hiljaa sen jalanjäljissä.

Sarvikuonojen elinalueen uhkana olivat vuosia maanviljelyn leviäminen Terain heinätasangoille ja valtiovallan järjestämät malarianhävitysohjelmat. Vasta kahden viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on tilannetta pyritty vakaannuttamaan suojelutoimenpitein. Nykyään Intian niemimaalla arvioidaan olevan enää 1000 intiansarvikuonoa, ja niistä noin 300 elelee Chitwanin laakson soilla.

Pian johtajanorsumme työntyi seinämänä eteemme levittäytyvään pitkään heinikkoon, joka kohosi päittemme yläpuolelle. Aloimme tuntea takaa-ajon synnyttämää jännitystä. Heinikon läpi kuulimme, miten eräs mahout huikkasi innokkaasti toiselle. Kun vieressämme ollut norsu yhtäkkiä kohotti kärsäänsä ja päästi terävän törähdyksen, eläimemme siirtyi oitis sivuun. Yleisen hälinän keskellä syöksyi sarvikuono esiin heinikosta, pyyhälsi ohitsemme ja katosi edessämme olevaan heinikkoon. Kiiruhdimme eteenpäin nähdäksemme sen vielä kerran vilaukselta. Heinikon päättyessä näköesteet hävisivät, ja näimme sarvikuonon poikasen, joka juosta kipitti pysyäkseen hermostuneen tuntuisen emonsa vauhdissa. Yhdessä ne katosivat puiden suojaan.

Olimme iloisia, että sarvikuono oli juossut meistä poispäin. Vaikka norsu yleensä selviytyy tiikeristä, niin se kaihtaa tätä maailman kolmanneksi suurinta maaeläintä. Ärsytettynä sarvikuono taistelee hurjasti käyttäen aseenaan joko 30 sentin mittaista sarveaan tai alaleuan pitkiä, teräviä syöksyhampaita, joilla se voi kuin kirurgi veitsellään viiltää norsulta vatsan auki. Vaikka sarvikuonolla on lyhyet jalat, se on hevosen vertainen juoksussa lyhyillä matkoilla. Tämä yhtyneenä painoon tekee sarvikuonosta pelottavan vihollisen.

Tiikeri

Eräänä iltana kello oli jo yli puolen yhdentoista, ja melkein kaikki olivat makuulla. Äkkiä yön hiljaisuus rikkoutui kiiruhtavista askeleista ja huudoista. Joku oli nähnyt tiikerin! Meitä säntäsi heti kolme kahden gurkhan saattelemana pimeyteen.

Kävelimme puolisen kilometriä. Sitten meidän käskettiin riisua kenkämme sen takia, että ne synnyttäisivät tärähtelyä, jonka tiikeri herkästi aistii. Koska emme olleet tottuneet kulkemaan paljain jaloin, oli tämä loppuosa kävelymatkasta meille äänetöntä tuskaa. Emme saaneet myöskään puhua, kuiskutella, yskiä emmekä aivastaa. Oliko tiikeri tosiaankin edessämme, vai katseliko se meitä selkämme takana? Minne olimme oikein joutuneet?

Oppaamme antoi meille pysähtymismerkin. Kuuntelimme, mutta emme kuulleet mitään pimeässä, hiljaisessa yössä. Heikosti valaisevan soihtumme valossa hivuttauduimme varovasti eteenpäin, kunnes huomasimme liikkuvamme pitkin kahden metrin korkuista olkikattoista aitausta. Tultuamme kohtaan, josta käännytään oikealle, saimme käsimerkein käskyn pysähtyä ja asettua aitaukseen tehtyjen aukkojen taakse. Seisoimme niin hiljaa ja liikkumatta kuin suinkin ja kuuntelimme. Ja toden totta: saatoimme kuulla tiikerin ahmivan saalistaan, ja ääni tuntui kuuluvan hyvin läheltä – aivan liian läheltä.

Äkkiä voimakkaat valot syttyivät, ja siinä se oli: kuningas- eli bengalintiikeri! Se oli vain noin 40 askeleen päässä meistä. Aloin vaistomaisesti jännittää, sillä en tiennyt, miten se reagoisi tungetteluumme. Yllätyksekseni se ei ollut meistä millänsäkään. Valot eivät häirinneet sitä. Sain kuitenkin tietää, että jos alkaisimme ottaa siitä valokuvia, kameroittemme räpse karkottaisi sen.

Se oli todella hyvin kaunis. Se makasi tappamansa nuoren puhvelin vieressä. Sen voimakas ruumis, jolla oli pituutta hännänpäähän asti kolmisen metriä, oli sopusuhtainen, ja painoa sillä oli ehkä noin 200 kiloa. Sen valkoisesta, mustasta ja oranssinkeltaisesta koostuva kuviointi erottui selvästi. Siitä huokuva voima antoi tukea sille joidenkuiden väitteelle, että tiikeri on leijonaa vahvempi. Kiikareittemme avulla pystyimme tarkastelemaan lähemmin sen kaunista päätä ja ruumista. Totisesti yksi maailman komeimmista eläimistä! Se, että olin päässyt näkemään kuuluisan bengalintiikerin, oli kyllä kaiken sen vaatiman vaivan arvoista.

Minulla oli aina ollut tiikeristä sellainen mielikuva, että se on luonnostaan aggressiivinen eläin, joka ihmisen nähdessään heti hyökkää tämän kimppuun. Nyt minulle kuitenkin selvisi, että asia onkin aivan päinvastoin. Jos sitä ei ärsytetä, se on yleensä arka ja lauhkea. Kun se kohtaa ihmisen, se tavallisesti juoksee tiehensä selvitettyään ensin itselleen nopeasti tilanteen. Luontokuvaajat kertovat päässeensä jopa 3–5 metrin päähän tiikeristä sen luonnollisessa elinympäristössä, kunnes sen murina on pakottanut heidät pysähtymään. Se on myös merkki siitä, että on aika perääntyä ja tehdä se hitaasti. Tiikeri voi seurata tungettelijaa, kunnes tämä on poistunut sen reviiriltä.

Rakkaita muistoja

Seuraavana aamuna heräsimme kutsuun, joka kuului: ”Valmistautukaa nopeasti lähtöä varten!” Kuvittelin automaattisesti mielessäni sitä hyörinää, joka liittyi lentokentälle menemiseen taksilla. Tällä kertaa taksinamme oli kuitenkin norsu.

Pian olivat mainio hotellimme, säyseät norsumme, kissaystävämme ja mutkitteleva jokemme kaikki jääneet taaksemme. Olimme kuitenkin saaneet mukaamme ikimuistoisia kuvia siitä elämästä, jota nämä suurenmoiset eläimet viettävät vapaina luonnossa.

[Kuvat s. 25]

Hotellimme viidakon sydämessä

[Lähdemerkintä]

Photo courtesy of Tiger Tops Jungle Lodge, Nepal

[Kuva]

Himalajan edustalla, matalammassa vuoristossa sijaitseva Chitwanin laakso

[Kuva s. 26]

Sarvikuonojen etsintää pitkässä heinikossa

[Lähdemerkintä]

Photo courtesy of Tiger Tops Jungle Lodge, Nepal