Odottaako villieläimiä perikato?
PAHUUDEN hyytävä läsnäolo saa ihmisen pulssin kiihtymään päivänselvästi automaattiaseesta lähtevän äänen rikkoessa hiljaisuuden ja kaiun kertautuessa matkojen päähän. Tappoareena on niin kaukana, että on mahdoton kuulla uhrien kompastelua ja maahan kaatumista ja nähdä niiden vääntelehtivän kuolintuskissaan pölyssä. Kävelemme paikalle ja laskemme tapetut. Niitä on satoja, ehkä 300.
Teloittajat ovat menneet. Heillä ei ollut aikomustakaan haudata kuolleita. Viattomat uhrit, joilta on riistetty niiden arvokas omaisuus, on jätetty niille sijoilleen mätänemään auringossa tai haaskaeläinten syötäväksi. Vilkaisu ruhokasaan muistuttaa havainnollisesti niitä vaanivista vaaroista, joilla on arvokasta riistettävää mutta kehnot mahdollisuudet suojautumiseen eikä käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia piilopaikkoja, ja siitä järjettömästä teurastuksesta, jonka uhriksi tällaiset ”varakkaat” lisääntyvässä määrin joutuvat.
Kerro tämä näkymä useilla tuhansilla. Laske tapettujen yhteismäärä kymmeninätuhansina. Vasta silloin sinulle alkaa hahmottua todellinen kuva säälimättömästä teurastuksesta, jolla Afrikan aiemmin suuria norsulaumoja parhaillaan harvennetaan. Tätä nykyä norsuja tapetaan nopeammin kuin ne pystyvät lisääntymään, ja pelätään kovasti, että niille käy pian samoin kuin biisoneille, jotka kerran vaeltelivat suurina laumoina Pohjois-Amerikan tasangoilla ja jotka ihminen oli vähällä teurastaa sukupuuttoon.
Mahtavat norsut ovat saaneet antaa henkensä ihmisten hyväksi, joilla on silmää kaikenlaiselle outoudessaan kiehtovalle. Varakkaat ihmiset ostavat mielellään kalliita norsunluuveistoksia, joiden koko vaihtelee kymmenien senttimetrien korkuisista sormustimen kokoisiin. Kaksikymmentä vuotta sitten norsunluun kilohinta oli seitsemisen dollaria (36 markkaa), mutta nyt kilosta pyydetään jo lähes 90 dollaria (480 markkaa). Yhdysvaltoihin vietiin yksistään vuonna 1980 norsunluuta 8,3 miljoonan dollarin arvosta, ja tämän vuoksi oli tapettu arviolta 2300 norsua.
Salametsästäjä, joka vähänkään tuntee laskuoppia, tietää saavansa saaliinsa kahdesta 45-kiloisesta syöksyhampaasta vähintään 8000 dollaria norsunluumarkkinoilla. Tansaniassa poliisi takavarikoi 360000 dollarin arvoisen norsunluuerän, jonka salametsästäjät olivat koonneet. Joissakin Afrikan maissa on riistanvalvojien suorittamissa ratsioissa kuollut sekä monia salametsästäjiä että riistanvalvojia. ”Se on kuin sotaa”, sanoi eräs riistanvalvoja. Mutta koska syöksyhampaista eli norsunluusta maksetaan entistä paremmin, salametsästäjät ovat halukkaita ottamaan riskin. Salametsästäjiin on liittynyt jopa joitakuita riistanvalvojia. Tappamalla yhden suuren syöksyhampaallisen norsun salametsästäjä saa kerralla enemmän rahaa kuin riistanvalvoja saa vuodessa palkkaa.
Ne joita kaikenlainen erikoinen viehättää, eivät välttämättä tyydy pelkästään norsunluuveistoksiin. He ovat ehkä halukkaita maksamaan 400 dollaria norsunnahkaisesta attaseasalkusta tai ostamaan norsunjalasta tehdyn roskakorin tai sateenvarjotelineen. He voivat ihastua aivan valtavasti norsunpoikasen jalasta tehtyyn kynätelineeseen. Miehen voi tehdä mieli norsunnahkaista lompakkoa, ja nainen haluaa ehkä tehdä vaikutuksen norsunnahkaisella käsilaukullaan tai vyöllään. Mutta ovatko he ajatelleet sitä, että jonkin norsun on täytynyt antaa henkensä, jotta heillä voisi olla jotakin epätavallista?
Norsujen silmitön teurastus on kovettanut salametsästäjät niin tunnottomiksi, että joissakin maissa he myrkyttävät lammikkoja, joita norsujen lisäksi käyttävät muutkin eläimet. Puolustuskyvytön norsu on helppo saalis myrkytettyjä keihäitä, myrkytettyjä hedelmiä, nuolia, pyyntikuoppia ja tulta ja automaattiaseita käyttäville saalistajille, joiden tarkoituksena on vain tappaa. Ja kyllä he tappavatkin: Itä-Afrikassa lähes 70000 norsua vuodessa.
Vielä muutama vuosi sitten Uganda oli ylpeä 49000 norsustaan. Maan silloisen presidentin Idi Aminin sotilaista tuli osa-aikaisia salametsästäjiä, ja he niittivät aseillaan maahan järjestelmällisesti tuhansia norsuja, hakkasivat niiltä irti niiden syöksyhampaat ja jättivät ruhot mätänemään niille sijoilleen. Riistanvalvojat laskivat pelkästään yhdeltä alueelta 900 norsunraatoa.
Aminin hallitus syöstiin vallasta vuonna 1979, mutta valitettavasti Ugandan norsut eivät voineet vielä huokaista helpotuksesta. Aminin armeijalta jääneet, joko pakenevien sotilaitten hylkäämät tai takavarikoidut aseet ovat nykyään arvokkaita salametsästäjien käsissä. Niiden avulla salametsästäjät voivat järjestelmällisesti tappaa kaiken mikä liikkuu ja mistä jollain tavalla saa helposti rahaa. Ugandassa on nykyään jäljellä enää noin 1500 norsua.
Koska tällainen teurastus loppuu? Niin kauan kuin tällainen on yhdentekevää niiden mielestä, jotka haluavat norsusta saatavia tuotteita, on vaikea nähdä miten afrikkalaisen norsun sukupuuttoon häviämiseltä voitaisiin välttyä.
Valitettavasti norsu ei ole ainut uhanalainen laji, jota metsästetään siksi että sillä on jotain himottua. Afrikkalaisia suippohuulisarvikuonoja, joiden kuonosta törröttää kaksi 30–60 senttimetrin pituista sarvea, on metsästetty niin suruttomasti, että kun niitä kymmenen vuotta sitten oli vielä 100000 yksilöä, niin nyt niitä on enää 10000 – 20000 yksilöä. Norsujen lailla sarvikuonojakin hävitetään nopeammin kuin ne pystyvät lisääntymään. Asiantuntijat puhuvatkin katkerin äänenpainoin siitä mahdollisuudesta, että luonnossa vapaina elävät afrikkalaiset sarvikuonot kuolevat sukupuuttoon. ”Pessimismi verhoaa niiden mahdollisuutta säilyä elävinä luonnossa”, he sanovat.
Varakkaat ihmiset eivät ehkä kummeksu sitä, jos he maksavat kilosta kaiverrettua norsunluuta 90 dollaria, mutta he voivat puistella epäuskoisena päätään kuullessaan, millaisia hintoja pyydetään sarvikuonon sarvista: monesti huimaavat 30000 dollaria kilolta. Miksi se on niin kallista? Joissakin maissa uskotaan perinteisesti, että sarvijauheella on maagisia ja parantavia ominaisuuksia, ja ne joiden sukupuolinen kyvykkyys on heikentynyt, pitävät sitä arvokkaana sukupuoliviettiä kiihottavana aineena. Siksi varakkaat maksavat siitä paljon.
Lääketieteen asiantuntijat eivät ole löytäneet todisteita siitä, että jauhettu sarvikuononsarvi kiihottaisi sukupuoliviettiä. Potenssihäiriöistä kärsivät voisivat yhtä hyvin säästää rahansa ja pureskella omia kynsiään tai parturin heiltä leikkaamia hiustuppoja, sillä sarvikuonon sarvet ja ihmisen kynnet sisältävät samaa ainetta, keratiinia. Monet ovat kuitenkin vakuuttuneita siitä, että näissä on kysymys aivan eri asioista, ja he ovat salametsästäjien suureksi iloksi halukkaita maksamaan jauhetusta sarvikuononsarvesta vähittäiskaupassa runsaat 600 dollaria unssilta (100 mk grammalta). Eräs riistanvalvoja selitti, että ilman heidän suorittamaansa partiointia ”täällä ei olisi kolmen viikon kuluttua yhtään sarvikuonoa”. Koska monet aasialaiset uskovat yhä sarvikuononsarvella olevan maagisia voimia, aasialaiset lajit on metsästetty lähes sukupuuttoon.
Pohjois-Jemenissä kaksitoistavuotiaista pojista alkaen miehet kantavat perinteiseen tapaan vyötäisilleen sidottua tikaria, jonka kahva hienoimmillaan on sarvikuononsarvea. Tikarit on koristeltu hopealla ja kullalla, ja pohjoisjemeniläiset maksavat niistä valtavasti, 32000 – 70000 markkaa kappaleelta. Eräitten tietojen mukaan Pohjois-Jemen on vajaan vuosikymmenen aikana ostanut lähes 23000 kiloa sarvikuonon sarvia eli noin 8000 tapetun sarvikuonon sarvet. Tällaiset tikarit eivät siis ole mikään halpa perinne.
Nelisen metriä pitkä ja 1300 kiloa painava mursu lepää jäälautallaan Pohjoisella jäämerellä, kaukana afrikkalaisten norsujen ja sarvikuonojen elinalueista. Lähes metrin pituiset alaspäin sojottavat syöksyhampaat, jotka tekevät sen pelottavan näköiseksi, ovat yhtä tiivistä ainetta kuin norsunluu. Aiemmin mursuja metsästivät lähes yksinomaan eskimot, jotka käyttivät niitä ravinnokseen, ja rahaa he saivat myymällä syöksyhampaista veistämiään koriste-esineitä. Nykyään mursuja metsästetään ennen muuta niiden arvokkaitten hampaitten vuoksi, ja niitä tapetaan joka vuosi noin 5000 yksilöä. Jos tappaminen kasvaa, jonkun on kerrottava mursuille, että niiden on hankittava itselleen jälkeläisiä nopeammassa tahdissa, elleivät mieli liittyä niiden lajien joukkoon, jotka ovat jo kadonneet eläinkunnasta.
Moni muukin eläinlaji on uhattuna. Gepardi on nopein maaeläin; sen huippunopeudeksi on mitattu 113 kilometriä tunnissa. Silti sekään ei ole niin nopea että voisi paeta ihmistä, pahinta saalistajaansa. Tämä kaunis, notkea eläin, jonka kellahko turkki on kauttaaltaan mustien laikkujen täplittämä, oli kerran Intian ylpeys, ja niitä oli runsaasti Afrikan ja Aasian tasangoilla. Vuosisadan vaihteen jälkeen gepardeja on kuitenkin metsästetty niin heltymättömästi, että ne on hävitetty täysin Intiasta ja tuhottu lähes sukupuuttoon muualta Aasiasta. Afrikassa gepardeja on enää säälittävän vähän, ja yksilömäärä on pienentynyt aina vuosikymmenen kuluttua puoleen entisestään.
Miksi gepardeja teurastetaan tällä tavalla? Koska joku arvon rouva jossakin haluaa uuden turkin ja kauniin, katoavan gepardiheimon jäsenten taljoista tehty turkki nyt sattuu olemaan kovasti hänen mieleensä. Salametsästäjille tämä hänen halunsa on mitä arvokkain. Eräs taannoin takavarikoitu rahtilähetys sisälsi 319 salametsästäjiltä ostettua gepardin taljaa. Kerrottiin, että ne olivat ”vähentäneet gepardikantaa 5–10 prosenttia”. Muoti ja turhamaisuus työntävät nämä kauniit eläimet kohti sukupuuttoon häviämistä.
Myös majesteettisen leopardin taljat ovat kauniitten laikkujensa takia äärettömän arvokasta turkkimateriaalia. Salametsästäjien markkinoilla leopardin taljasta maksetaan noin 10000 dollaria. On selvää, että vain rikkailla on varaa tällaiseen ylellisyyteen. Tällaisten ihmisten lukumäärä kuitenkin kasvaa koko ajan, ja samoin kasvaa leopardin taljojen kysyntä – niin kauan kuin niitä vielä riittää. Joissakin maissa laki kieltää leopardin taljojen maahantuonnin turkkitarpeiksi, mutta nämä lait tulevat aivan liian myöhään niiden kymmenientuhansien leopardien avuksi, jotka ovat jo muodin takia saaneet heittää henkensä.
Samaa voidaan sanoa tiikeristä, kookkaimmasta kissaeläimestä. Kerran tiikeri oli Aasiassa eläinten kuningas ja tiikereitä oli runsaasti suurimmassa osassa Etelä-Aasiaa. Näin oli aina 1800-luvulle saakka. Niiltä kuitenkin puuttui yksi hengissäsäilymisen välttämätön edellytys: ne eivät osanneet käyttää tuliaseita, joilla ne olisivat karkottaneet ihmisen, pahimman vihollisensa. Ne eivät osanneet ampua takaisin. Voitko kuvitella, kuinka moni urhea metsämies olisi uskaltautunut tiikerien perään, jos ne olisivat kyenneet ampumaan takaisin? Kuten tiedämme, ihmiset ovat tappaneet tiikerit säälittä ja hävittäneet niiden luonnolliset elinpaikat, ja nykyään niitä on jäljellä enää muutamia. Myös tiikeriä uhkaa sukupuutto.
Mitä arvokasta ihminen voisi nähdä gorillassa paitsi että jotkut harvat syövät sen lihaa? Harvoinpa kukaan kuulee gorillaturkista, eivätkä gorillan hampaat ole norsunluun veroista ainetta. Mutta silti ihminen tappaa gorilloja saadakseen voitonmerkkejä. Hän jopa katkaisee niiltä kädet ja tekee niistä tuhkakuppeja. Salametsästyksen ja gorillojen luonnollisen elinympäristön tuhoutumisen takia Afrikan gorillakanta vähenee nopeasti. Tiedemiehet pelkäävät niiden säilymisen olevan uhattuna.
Villieläimistöä pidettiin kerran ehtymättömänä. Mutta jos tällaisesta näennäisesti rajattomasta lähteestä otetaan esimerkiksi viidessä vuodessa 10000 seepraa, joista tehdään matkailijoille rumpuja ja mattoja, niin eikö tällainen lähde jo ala ehtyä? Silti teurastus jatkuu ja villieläimistö näyttää vaipuvan nopeaa vauhtia unohduksiin.
Pahinta tällaisessa tappamisessa on ollut se, että sen tarkoituksena ei ole ollut nälän vaan turhamaisuuden tyydyttäminen. Ihmiset eivät tarvitse leopardi- tai geparditurkkeja. Me tulemme toimeen ilman norsunnahkaisia attaseasalkkuja tai käsilaukkuja. Kuka tarvitsee epätavallisia kenkiä niin kipeästi, että harvinaisen varaanin tai krokotiilin pitäisi kuolla, jotta hän saisi haluamansa kengät? Jos aiot ostaa norsunluusta tehdyn koriste-esineen, värähtäisikö omatuntosi siitä ajatuksesta, että pelkästään oikkusi tyydyttämiseksi jokin norsu on vääntelehtinyt pölyssä ja siltä on katkaistu syöksyhampaat sen vielä eläessä? Muista, että eläimiä tulee kuolemaan ja lajeja sammumaan sukupuuttoon niin kauan kuin erikoisuudessaan kiehtoville tavaroille riittää kysyntää.
Vaikka monet maat ovat säätäneet hyviä lakeja eläinlajien katoamisen estämiseksi, paljon on jo valitettavasti ehtinyt tapahtua vahinkoa. On kuitenkin olemassa toiveita siitä, että tulevina vuosina maapallolla on yhä eläimiä, joista ihminen voi nauttia. Kuvaillessaan, millaista on tulevaisuudessa Jumalan valtakunnan hallitessa, eräs Raamatun ennustus sanoo: ”Silloin susi asuu karitsan kanssa, ja pantteri makaa vohlan vieressä; vasikka ja nuori leijona ja syöttöhärkä ovat yhdessä, ja pieni poikanen niitä paimentaa. Lehmä ja karhu käyvät laitumella, niiden vasikat ja pennut yhdessä makaavat, ja jalopeura syö rehua kuin raavas.” – Jesaja 11:6, 7.
Mutta voi niitä, jotka halveksivat suuresti Jumalan maapalloa tuhoamalla kevytmielisesti hänen eläinkuntaansa! Hän tulee varmasti ’saattamaan turmioon ne, jotka turmelevat maan’. Hän on luvannut tehdä niin. – Ilmestys 11:18.
[Huomioteksti s. 5]
Afrikan aiemmin suuria norsulaumoja tapetaan nopeammin kuin ne pystyvät lisääntymään
[Huomioteksti s. 8]
Ihmisten muotitietoisuus ja turhamaisuus työntävät kauniit gepardit kohti sukupuuttoon kuolemista
[Kuva s. 5]
Mursuja metsästetään arvokkaitten hampaittensa vuoksi, ja niitä tapetaan joka vuosi noin 5000 yksilöä
[Kuva s. 6]
Innokkaan metsästyksen ja hupenevien elinpaikkojen takia tiikeri on täytynyt panna uhattujen eläinten luetteloon. Toisaalta sarvikuonot on metsästetty lähes sukupuuttoon, jotta niiden sarvista voitaisiin tehdä tikarinkahvoja tai sukupuolivietin kiihottamiseksi käytettyä ainetta